Vinkki perintösuunnitteluun

 Vanhempani ovat olleet kuolleita jo 20 vuotta, molemmat poistuivat tästä elämästä 71-vuotiaina. He olivat lähtökohdiltaan köyhiä ihmisiä eivätkä itsekään kyenneet elämään niin, että heille olisi kertynyt varallisuutta. Niinpä minulle ja ainoalle veljelleni ei juuri jäänyt perittävää. Se ei millään tavalla vaivannut minua silloin ja vasta nyt olen alkanut ajatella, että asiat olisivat voineet mennä toisin.

Oman sukupolveni vanhemmissa on myös niitä pariskuntia, jotka omien vanhempieni lailla aloittivat yhteisen elämänsä tyhjätaskuina ja jotka silti ovat jättäneet lapsilleen velattomia omakotitaloja ja kesämökkejä. Jos kiinteistöt sattuvat vielä olemaan eteläisessä Suomessa, niiden rahallinen arvo on melkoinen. Ihan rehellisesti voin nyt tunnustaa, että olisi minullekin kelvannut.

Perinnön saaminen voi tietysti olla sekä hyvä että huono asia. Se, ettei ole saanut mitään, on säästänyt ainakin perintöriidoilta. Olen aina helposti tuominnut sellaiset ihmiset, jotka katkaisevat välinsä sisaruksiin rahan ja omaisuuden takia, mutta miten itse olisin osannut toimia, sitä en tietenkään tiedä, kun en ole päässyt kokeilemaan.

Miksi minä perintöasioita nyt sitten ajattelen? Kai sen tähden, että elämä kuitenkin kallistuu iltaa kohden ja kaikki siellä hämärissä oleva käy ajatuksissa yhä useammin. Asioiden pitää olla kunnossa, hoidettuja ja selkeitä, niin ajattelen. Pahinta, mitä voisi sattua - siis tässä kontekstissa - on se, että omat lapseni riitaantuisivat perintöasioiden takia. Se olisi viheliäistä.

Nuorena suhtauduin hyvin kriittisesti perintöpuheisiin. Ajattelin, että kenelläkään ei ole pienintäkään oikeutta odottaa tai edes ajatella perintöjä, sillä se on ansiottomasti saatua hyötyä josta sopii olla vain kiitollinen, ei muuta. Näinhän se onkin, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tunnen myös velvollisuutta jättää jotain omille lapsille. Tuntuu, että elämää ei saa elää niin huolettomasti, ettei lapsille jäisi yhtään mitään.

Tärkeimmät perittävät ovat kuitenkin niitä, joilla on tunnearvoa. Niistä saadaan myös mehevimmät riidat aikaiseksi. Joku vanha pärekori voi äkkiä olla niin arvokas, että sisarukset tappelevat siitä korkeimpaan oikeuteen saakka.

Minulla on ollut kolme tavaraa, jotka omasta mielestäni ovat potentiaalisia perintöriitakohteita. Päätin ratkaista riidat jo ennen kuin ne ehtivät syntyä; kerron siitä lisää täällä.

Mitä minä olen saanut menneisyyden naiselta?

 En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita historiasta. Edes omasta historiastaan. Ehkä tämä osoittaa jotain rajoittuneisuutta minun omassa ajattelussani, mutta silti. Miten voi olla kokonainen ihminen jos ei yhtään tiedä, mistä ja kenestä on lähtöisin eikä näe, miten maailma on muuttunut eikä siten voi sitäkään ymmärtää, että maailma muuttuu myös jatkossa?

Minun on tietysti helppo sanoa, kun olen aina ollut äärimmäisen kiinnostunut kaikesta menneestä. Jo pikkutyttönä piinasin äitiäni vaatimalla, että hän kertoo, miten ennen vanhaan tehtiin tämä tai tuo asia ja kuvittelin tietysti, että silloin äitini "ennen vanhaan" kaikki oli aivan toisin, olihan äiti niin vanha.   

On valtavan mielenkiintoista myös miettiä sitä, mitkä luonteen tai ulkonäön piirteet olemme perineet esi-isiltä. Onko jossain joskus elänyt nainen, joka näyttää samalta kuin minä? Olisiko tällainen nainen voinut elää vaikka tuossa kuvassa näkyvässä paikassa?

Olisi hyvinkin. Aivan varmasti tiedän ainakin sen, että tuota tietä pitkin on astellut useitakin sukulaisiani, esimerkiksi vuonna 1818 syntynyt Gustava Erikintytär. Kuvassa on Gustavan synnyinpaikka, Laitilan Untamalan kylä.

Kylä oli tietysti erinäköinen silloin. Talot olivat harmaita ja ainoa Gustavan aikana varmasti jo olemassa ollut rakennus on keskellä näkyvä harmaa talo, Sarkin museona nykyään tunnettu 1700-luvun talonpoikaistalo.

Gustava oli monessa mielessä paljasjalkainen untamalalainen sillä sekä hänen vanhempansa että isovanhempansa olivat Untamalasta kotoisin.

Vuonna 1818 tapahtui monta merkittävää asiaa. Ruotsissa nousi valtaistuimelle ensimmäinen Bernadotte, Jean-Baptiste, joka otti hallitsijanimen Kaarle XIV Juhana. Helsingissä ryhdyttiin rakentamaan Senaatin taloa ja otettiin käyttöön maan ensimmäiset katuvalot. Sakari Topelius syntyi ja "Jouluyö, juhlayö" sävellettiin. Untamalassa 30-vuotias itsellisen vaimo Maria Tuomaantytär hoiti vastasyntynyttä vauvaansa niin menestyksellisesti, että lapsi jäi henkiin.

Gustava kasvoi aikuiseksi, meni naimisiin torppari Johan Ahlforsin kanssa ja muutti Laitilan Suontaan kylään. Lapsia lienee syntynyt useita, yksi heistä Gustaf, jonka Gustava sai 36-vuotiaana ja josta tuli minun isoisäni isä. Torpan emännän elämä oli varmasti köyhää ja täynnä työtä, mutta sai Gustava sentään elää rauhan ajassa, sotia ei hänen elämänsä varrelle sattunut. Pahinta aikaa olivat varmasti nälkävuodet 1866-1868, jolloin ainakin 150 000 suomalaista kuoli nälkään ja tauteihin.

Gustava kuoli 1882, 64-vuotiaana eli yhtä vanhana kuin minä nyt. Olihan se tuohon aikaan jo kelpo ikä, mutta nyt tuntuu aika varhaiselta. Ehkä hän elämänsä loppupuolella joskus palasi muistoissaan lapsuuteen, huolettomiin päiviin kotona Untamalassa.

Untamalasta kerrotaan lisää Perjantaijutussa. Veikkaan, että aika moni on ajanut kylän ohi matkalla pohjoiseen. Seuraavalla kerralla kannattaa poiketa, mutka ei ole suuri jos sitä nyt ollenkaan on, kylä on ihan 8-tien varressa.