Haluaisitko sinä muuttaa maalle?

Me toteutimme unelman, jota monet muut vasta hautovat: muutimme kaupungista maalle. Kun virallisesti muutuimme turkulaisista laitilalaisiksi, minä olin 60- ja mies 69-vuotias. Siitä on nyt vajaat kaksi vuotta.

Muutimme Turun keskustan tuntumasta, tiiviisti rakennetulta puutaloalueelta tänne korven syrjään, jonne ei näy naapureita. Rakennutimme uuden talon vanhan (yläkuvassa) viereen. Vanha talo oli meidän kesämökkimme lähes 20 vuotta.

Olemme viihtyneet valtavan hyvin. Se ei silti tarkoita sitä, että kaikki olisi sujunut pelkästään hienosti. Yksi asia, joka kannattaa ottaa huomioon kun tällaista muuttoa suunnittelee on se, että kaupungista maalle muuttaminen ei tee kenestäkään eri ihmistä. Suomen kaltaisessa  maassa me kaikki olemme enemmän tai vähemmän maalaisia, mutta ne, jotka ovat asuneet ikänsä keskellä kaupunkia, ovat omaksuneet kaupunkilaisen tavan elää. Ei sitä muuteta noin vain.

Voiko maalla elää samalla tavalla kuin kaupungissa? Tietysti voi, mutta se tarkoittaa sitä, että talo ja ulkorakennukset rapistuvat, piha kasvaa umpeen ja jos tulee lunta, tiet tukkeutuvat. Ne ihmiset, joiden talot ja tilat on hienosti hoidettu, ne tekevät töitä koko ajan. Maalla asuminen, jos talonsa ja pihansa hoitaa hyvin, on todella työlästä.

Tässä on se ongelma. Minulla on rima aika korkealla sen suhteen, millaista meillä pitäisi olla, mutta ei aikaa, voimia eikä osaamista tavoitteiden saavuttamiseen. Mies ottaa paljon rauhallisemmin, asian kerrallaan, ilman turhaa kiirettä. Minä puolestani tuskastun vähän väliä, kun ei jo ole valmista ja joskus ahdistun niin kovin, että kadun koko muuttoa ja ajattelen, että meidän ei olisi ikinä pitänyt hankkia mitään näin suurta.

Silloin, kun meillä oli vain tuo kesämökki, harmittelin silloinkin sitä, kuinka vähän minulla oli aikaa tehdä varsinkin piha- ja puutarhatöitä. Silloin kuvittelin, että jos asuisin täällä, pystyisin tekemään paljon enemmän. Ei se kuitenkaan ole mennyt niin. En edes tiedä, mistä se varsinaisesti johtuu, mutta totuus on se, että piha on paljon huonommassa kunnossa kuin ennen.   

Maalle on kyllä helppo muuttaa, sillä taloja on myynnissä ja hinnat alhaalla. Työmatkakaan ei välttämättä ole mikään ongelma. Esimerkiksi täältä Laitilasta ajaa noin kolmessa vartissa Turun keskustaan. Täällä on nytkin monta mukavan näköistä taloa myynnissä ja Laitila on oikeasti kiva paikka.

Itse olen tyytyväinen tähän sijaintiin. Tarkoitan myös sitä, että olemme täällä vähän syrjässä. Minulla ei ole mitään naapureita vastaan, mutta en ehkä haluaisi olla kylän silmätikkuna ja jos muuttaa pieneen kylään, jossa ei ikinä tapahdu mitään ja jossa samat ihmiset ovat asuneet vaikka kuinka kauan, jo se, että joku muuttaa sinne, on tapaus.

Naapureiden kanssa on kuitenkin parasta olla hyvissä väleissä. Sen joka muuttaa maalle, täytyy ymmärtää, että hän muuttaa osaksi yhteisöä. Jos haluaa erakoksi, pitää sitten muuttaa niin kauas ja niin syrjään, ettei siellä ole kymmenien kilometrien etäisyydellä ketään. Täällä, missä eletään naapureina ja kyläläisinä, on otettava muut ihmiset huomioon ja yritettävä toimia myös yhteiseksi hyväksi. Jos kylässä harrastetaan kylätoimintaa, siihen kannattaa mennä mukaan. Meidän kylällämme sellaista ei valitettavasti ole, mutta Laitilassa on useita kyliä, joissa on hyvin aktiivisia kyläyhdistyksiä.   

Kaupunkilaiselle ajatus maalla asumisesta voi olla kuin suloinen kesäpäiväidylli. Päivä paistaa ja  avoinna olevasta ikkunasta henkäilevä leppeä tuuli leyhyttää valkeaa pitsiverhoa (todellisuudessa ikkunaa ei voi pitää noin vain auki, sieltä tulee heti leegio kärpäsiä).

Ja onhan tämä sitä, sitäkin. Kuin myös tätä muuta.

Päättämätön mattokaupoilla; se oli sittenkin Eija Rasinmäki

Kun suunnittelimme tätä taloa, haaveilin työhuoneesta, jossa on uusi, valkoinen sähköpöytä, valkoiset säilytyskalusteet eikä mitään vanhaa (paitsi minä). Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, työhuone on tuupattu täyteen vanhoja huonekaluja, osa koiransyömiä tai muuten kuluneita. Haaveeni uusista huonekaluista haihtuivat asuntokauppariidan jälkiselvittelyihin ja toisaalta: nämä ovat ihan hyviä.

Nyt täällä on sentään uusi matto. Kuva ei tee sille oikeutta eikä näytä sitä, että matossa on täsmälleen samat värit kuin eteisen tapetissa.

Ihan mutkattomasti maton hankinta ei sujunut. Selasin mattoja netistä ja löysin mieleiseni Askon valikoimista, tämän. Kävin viime perjantaina Raision Askossa ja tein kaupat. Matto on tilaustuote, joten en saanut sitä mukaani.

Kotona tulin heti katumapäälle. Mitä oikein ajattelin! Kirjava matto ei ollenkaan sovi tänne ja kaupan näytekappale ei edes ollut yhtä nätti kuin kuvassa. Sitä paitsi se oli keinokuitua.

Muistin Eija Rasinmäen matot ja ajattelin, että saisinpa sellaisen jostain. Olen aina pitänyt Rasinmäen matoista, sillä ne ovat sopivan erikoisia ja kuitenkin tavallisia, kodikkaita ja mukavia.

Eilen kävimme Askossa uudestaan ja siellä iskin silmäni tuohon kuvan mattoon. Mukana ollut mies oli samaa mieltä ja niinpä ostimme maton. Sattui vielä niin hyvin, että menossa oli viikonlopputarjous, kaikki matot puoleen hintaan.

Vasta kotona huomasin, että maton suunnittelija on kuin onkin Rasinmäki.

Noloa tämmöinen vekslaaminen. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vaikeampi minun on päättää asioita, edes sitä, mitä oikeasti haluan.

 

Surkimus flunssakierteessä

Kärsin parhaillaan tämän vuoden kolmannesta flunssasta. Koko alkuvuosi on siis mennyt enemmän sairaana kuin terveenä tai edes toipilaana.

Freelancerina minulla on mahdollisuus hallita omaa kalenteriani ja niinpä sairastuminen ei välttämättä merkitse katastrofia. Voin siirtää haastatteluja, lykätä töitä huomiseen tai ensi viikkoon tai vain ilmoittaa (tosin äärimmäisen harvoin) etten nyt pystykään hoitamaan lupaamaani juttukeikkaa.

Sairaslomaa minun on turha mennä hakemaan, sillä käsittääkseni freelancereilla on edelleen kymmenen päivän omavastuu eli jos tauti kestää yli kymmenen päivää, niin vasta sitten saa jotain korvausta.

Ajattelen usein niitä ikäisiäni, jotka ovat "oikeissa" töissä, esimerkiksi hoitoalalla tai teollisuudessa. Kuinka ihmeessä ne ihmiset jaksavat? En usko, että itse selviäisin kovin hyvin kolmivuorotyöstä: esimerkiksi juuri nyt olo on sellainen, etten millään pystyisi hoitamaan edes päivä- saati yövuoroa.

Käyn parin viikon välein auttelemassa kahdeksankymppistä tätiäni. Olin tänäänkin, sillä tädillä myös oli nuha ja ajattelimme, ettei ehkä haittaa, vaikka minullakin on.

Kävimme yhdessä kaupassa ja apteekissa. Asiat hoidettuamme oikaisimme hetkeksi sohvalle, molemmat aika uupuneina. Hetken huilattuamme täti könysi huonoilla jaloillaan pystyyn.

- Menen kahveeta keittään. Makaa sinä ny vaan kun näytät niin surkeelta.

Vihdoinkin löysimme mukavan tuolin

Mies tuli tuohon työhuoneen ovelle ja halusi tietää, onko minulla joku blogi vielä olemassa ja jos on, niin voisinko kehua tätä tuolia.

Ilman muuta. Kuvassa oleva tuoli kun ei ole mikä tahansa istuin, vaan Mukava Tuoli, josta meillä on puhuttu monta vuotta.

Tarinan tausta on se, että kun mies vielä oli töissä, sähköchieffinä Royal Caribbeanilla, hänellä oli laivalla hytissään mukava tuoli, josta me kotona olleet kuulimme useamman kerran. Sitten kun aloimme suunnitella talon rakennuttamista ja päätimme, että sekä minä että mies saisimme omat työhuoneet, päätimme myös, että sinne miehen huoneeseen hommataan sellainen mukava tuoli.

Helpommin sanottu kuin tehty. Talo on nyt ollut valmis puolitoista vuotta ja me olemme useampaan kertaan kiertäneet kaikki Turun seudun huonekaluliikkeet ja muutaman nettikaupan, tuloksetta. Jos tuoli ei ole ollut tarpeeksi mukava, se on ainakin ollut liian kallis.

Viimein tärppäsi. Tämä Lazy-boy -merkkinen tuoli ostettiin Kaluste-Heinoselta Maskusta 495 eurolla.

Mukavan tuolin ulkonäöstä voi olla mitä mieltä tahansa. Tuoli on miehen ja hänen huoneessaan, johon minä en puutu millään tavalla. Pääasia, että tuolissa on hyvä olla.

Tuolin löytyminen sai aikaan myös pienen mööbleraussession. Tuolin paikalla oli väliaikaisesti iso nojatuoli, joka on alun perin hankittu vanhan talon saliin. Minä otin sen nyt omaan työhuoneeseeni, mutta sen tieltä piti taas siirtää Ikean vuodesohva, joka ei mahtunut kokonaisena ovesta vaan piti ensin purkaa. Se vietiin vanhaan taloon, jossa ensin siirrettiin yksi sänky toiseen huoneeseen. Nyt toivon, että sitä Ikeaa ei tarvitse ikinä enää siirtää minnekään, ei ainakaan meidän.

Tällainen oli siis tarina Mukavasta tuolista. Sen pituinen se.

Pari varoituksen sanaa hiusten kasvivärjäyksestä

Kerroin viimeksi, miten värjäsin hiukseni kasvivärillä. Kuvassa tulos, johon olin muuten tyytyväinen paitsi sikäli, että väri on liian tumma.

Kerron vielä värjäysepisodin jatko-osan. Kävin nimittäin pari päivää värjäämisen jälkeen kampaajalla tasoituttamassa hiusteni latvoja, samalla kampaajalla, jonka luona olen käynyt yli kolmekymmentä vuotta. Hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen minun tekemisiini ja sai totta puhuen minut itsenikin katumaan entistä enemmän.

Ensinnäkin kampaajani sanoi, että hiukset vihertävät. Jaa, sitä en kyllä itse näe.

- Et näekään, mutta minä näin heti, sanoi hän.

Sitten hän varoitti siitä, että kasvivärit ovat helposti allergisoivia. Sen uskon, sillä vaikka minulle ei nyt tullut mitään ongelmia, aineesta jäi sellainen olo, että ongelmia hyvinkin voisi tulla.

Kolmanneksi - ja tämä on pahin - ymmärsin, että tästä väristä ei pääse eroon ennen kuin hiukset kasvavat siitä ulos. Minun kohdallani se tarkoittaa, että olen noin seitsemänkymmenenviiden, kun voin taas vaihtaa väriä.

Että kyllä nyt kaduttaa. Minusta tuo ruskea vanhentaakin aika tavalla. Vaikka samat rypyt ja juonteet naamassani olivat blondina.

Miettikää nyt sitten kaksi kertaa, ennen kuin tartutte väripurkkiin. Helpointa olisi, kun ei olisi ikinä edes aloittanut hiusten värjäämistä.

Värjäsin hiukseni kasvivärillä - uusi väri yllätti

Olen värjäyttänyt hiukseni kampaajalla noin 30 vuotta ja ollut melkein aina blondi.  Nyt innostuin kokeilemaan kasviväreillä värjäämistä kotona.

Yläkuvassa pääni ennen omatoimivärjäystä ja alempana sen jälkeen.  Värin ostin omilla rahoillani uusikaupunkilaisesta Amalindasta ja maksoin siitä 14.90. Tämä ei siis ole mainos.

Kaupassa minulle suositeltiin Light Blond -sävyä, mutta kuvittelin, että se on liian vaalea. Olisi kuitenkin pitänyt ottaa se, sillä en halunnut näin tummaa lopputulosta. Tämä uusi väri on tosin aika lähellä minun omaa hiusväriäni, mutta kymmenien vuosien tekoblondiuden jälkeen olen kehittänyt itselleni niin vahvan vaaleahiuksisen identiteetin, että nyt minun on vaikea katsoa itseäni peilistä.

Värjäys sinänsä onnistui tosi hyvin. Aikamoista suttaamista se oli ja välillä tuli sellainen olo, ettei olisi pitänyt lähteä tähän leikkiin ollenkaan. En yhtään tullut ajatelleeksi, miten saan värin sudittua päähäni yksin ja tasaisesti joka puolelle kun hiukset ovat näinkin pitkät ja niitä on paljon. Käytin muuten apuna silikonista pullasutia.

Kun värijauheen sekoittaa veteen, siitä tulee vihreää mönjää, joka haisee ruoholta. Levitin värin kuiviin hiuksiin ja annoin sen vaikuttaa reilun tunnin. Koska värjääminen oli niin sotkuista pelkäsin, että vihreät läiskät jättävät jälkiä valkoiseen lavuaariin tai kaakelilattian saumoihin, mutta näin ei käynyt. Huuhdoin roiskeet tietysti mahdollisimman nopeasti pois.

Värjäyksen jälkeen hiukset tuntuvat paksummilta ja näyttävät hyviltä. Jos saisin jostain muutaman kullanhohtavan raidan kasvojen lähelle, voisin ehkä olla tyytyväisempi. Se, että kuitenkin onnistuin näin hyvin vaikka väri ei ihan miellytä, on silti hienoa. Joihinkin muihin ex-tempore -kokeiluihin verrattuna jopa todella hienoa.

Freetoimittajalle sunnuntai on tavallinen työpäivä

Pikkukaupungin sunnuntai talvella on lohduton. Uudenkaupungin Pakkahuone, vierasvenesatama ja kesäinen munkkikahvikeidas oli tänään päivällä tämän näköinen.

Mitä minä siellä tein?
Olin työreissulla. Lähdin puolilta päivin Pyhärantaan, meiltä puolen tunnin matkan päässä olevaan idylliseen pikkukuntaan, jonka kylätalossa julkistettiin kotiseutukirja. Ennen varsinaista julkistusta pidettiin lehdistötilaisuus, johon osallistuin ainoana toimittajana. Se on tavallista täällä, parhaimmassakin lehdistötilaisuudessa on ehkä kaksi toimittajaa. Jos on kolme, aiheen täytyy olla tosi mojova. En muista kertaakaan, että esimerkiksi maakunnan päälehdestä olisi ollut ketään missään. Nykyisin, kun kaiken voi hoitaa sähköisesti, jutun pystyy tekemään vaikka ei koskaan poistuisi työpöydän vierestä. Ei siitä jää puuttumaan muuta kuin se omin silmin ja korvin tapahtuva havainnointi (krhm).

Viivyin Pyhärannassa toista tuntia. Ajoin sieltä Uuteenkaupunkiin, sillä seuraava tilaisuus, johon olin menossa, alkoi klo 16. Väliin jäi harmilliset pari tuntia, joita tässä uneliaassa kaupungissa on talvisunnuntaina ikävä viettää.

Kävin Tokmannilla katsomassa, millaisia sadeviittoja siellä myydään. Varasin aamulla minulle ja miehelle lentoliput Devoniin ja kokemuksesta tiedän, että sadeviitta on siellä ihan huippuhyvä matkavaate.
Tokmannilla ei ollut mitään sadeviittoja. Ostin kannun lasinpesunestettä.

Kävin R-kioskilla: juuri sillä, jossa hiljattain myytiin 15 miljoonaa tuottanut lottolappu. Halusin kupin kahvia ja olisin syönyt sen kanssa jotain, mutta dallaspullat ja viinerit eivät houkuttaneet.

Suklaavohvelit olivat tarjouksessa, kahdella eurolla sai viisi. Ostin, vaikka olen päättänyt monta kertaa, että nyt saa riittää suklaavohvelien, rusina-pähkinäsekoitusten ja juustoriisikakkujen syöminen autossa. 

Ajoin kahvini ja vohvelien kanssa Pakkahuoneen rantaan, siksi siis olin siellä.

Pikkukaupungin talvinen sunnuntai on lohduton ja yksinäinen. Uusikaupunki on kesällä idyllinen paikka, mutta en haluaisi asua siellä.

Menin ulos ottamaan vähän kuvia ja kiiruhdin takaisin lämpimään autoon. Tuuli voimistui, enteili myrskyä. Join kahvini, söin suklaata ja ajattelin, että  tänään voisin polkea vähän kuntopyörää ja että olisi korkea aika siivota auto.

Neljäksi ajoin Golfravintolaan, jossa alkoi teeharrastusta käsittelevä tilaisuus. En aikonut osallistua tarjoiluun ja siksi jäin ovensuuhun odottamaan alustuksen alkamista.

Toimittajana saa tai joutuu aika usein olemaan ovensuussa tai seinustoilla. Se on yleensä ihan mukavaa, sillä ulkopuolisena on vapaa seuraelämän velvoitteista ja näkee paljon paremmin, mitä tapahtuu. Joskus tällainen ovensuuhenkilön osa on harmittanut. Muistan erityisesti erään yhdistyksen, jonka sekä 50- että 60-vuotisjuhlissa olen ennättänyt olla jutunteossa. Molemmilla kerroilla yhdistys juhli näyttävästi, oli ruokaa ja juomaa ja hienoja kattauksia, mutta toimittajille - meitä oli ainakin kaksi - ei ollut edes tuoleja. Kun sitten siellä 60-vuotisjuhlissa seisoin seinän vierellä, katselin ruokapöytien ääressä istuvaa juhlayleisöä ja kuuntelin aivan järjettömän pitkää ja puisevaa, yhdistyksen pikkutarkan sihteerin lukemaa historiikkia päätin, että antaa olla viimeinen  kerta tämän yhdistyksen kanssa.

Golfravintolan tilaisuus tänään oli toista maata. Minulla oli tuoli, alustus oli kiinnostava, sain kuvat ja lyhyen haastattelun tehtyä ja pääsin pois.

Autossa avasin uuden suklaavohvelin ja ajattelin kuntopyörää. Tuossa se nyt odottaa, minun selkäni takana. 

Puhetta rahasta, osa 3: pitääkö aikuisia lapsia auttaa?

Perhe on minun mielestäni ryhmä ihmisiä, jotka ovat aina samalla puolella. Perheessä ei ivata, pilkata eikä syrjitä ketään ja siellä ollaan aina valmiita auttamaan kun joku on pulassa. Jos kyse on rahapulasta niin silloinkin autetaan, myös aikuisia lapsia.

Minulla ei ole mitään tutkimustietoa mutta luulen, että suurin osa ikäluokastani ajattelee samaan tapaan. Omia lapsia halutaan auttaa ja autetaan niissä rajoissa joissa voidaan. Kuusikymppisten omat taloudelliset tilanteet vaihtelevat siinä missä kaikkien muittenkin - tiettyyn ikään ehtiminen ei takaa sitä, että palkka olisi hyvä ja tulisi säännöllisesti, velat olisi maksettu ja pankkitili pullistelisi ylimääräistä.

En tunne ketään, joka ihan periaatteesta kieltäytyisi auttamasta lapsiaan millään tavalla. Olen kuitenkin kuullut tällaisista tapauksista, niistä, joissa vanhemmilla on varallisuutta jota he eivät ole valmiita yhtään jakamaan, vaikka aikuinen lapsi olisi leipäjonossa. En ymmärrä tällaista yhtään enempää kuin niitä aikamiespoikia ja -tyttäriä, jotka vievät vanhempiensa eläkerahat.

Perheessä pitää olla tasapuolinen, muuten odotettavissa on sydäntäraastavia riitoja viimeistään perunkirjoituksessa. Auttamisessa ei kuitenkaan voi noudattaa täyttä tasapuolisuutta, sillä tuskin monilapsisen perheen kaikki aikuisiksi venähtäneet piltit ovat aina yhtä aikaa persaukisia. Voi jopa olla, että joku jälkeläisistä kaipaa apua useammin kuin toiset eikä siitäkään pitäisi kenenkään pahastua.

Lähtökohta kumminkin on se, että vanhempien rahat ovat heidän ikiomiaan ja he tekevät niillä mitä tahtovat.

Rahaa ja tunteita ei pitäisi sotkea yhteen, mutta sitä on vaikea välttää. Vanhempana tuntee syyllisyyttä, jos ei pysty auttamaan lapsiaan niin paljon kuin jonkun mukamasmittarin mukaan pitäisi. Jos taas auttaa, mutta ei saakaan ylitsevuotavia kiitoksia, on pettynyt. Lapset eivät soita sen useammin eivätkä kiiruhda äitienpäivänä ojentamaan itse poimittuja valkovuokkoja vaikka rahaakin annettiin.

Puhetta rahasta: säästäminen

Säästäminen on hauskaa, jos se on vapaaehtoista. Säästövinkkien antaminen sellaiselle, jonka rahat eivät koskaan kunnolla riitä, on vain ärsyttävää. Olla köyhä ja joutua säästämään kaikessa tai suunnitella rahankäyttöään ja säästää - ne ovat kaksi eri maailmaa.

Olen elänyt molemmissa. Köyhin aikani oli silloin, kun olin esikoisen kanssa kotiäitinä, kotihoidon tukea ei vielä ollut ja minulla ei ollut koskaan omaa rahaa. Koska olen aina tuntenut, etten voi ostaa itselleni mitään ellen ole itse ansainnut sitä rahaa, jonka käytän, en myöskään ostanut. En käynyt vaate- enkä muissa kuin ruokakaupoissa enkä edes ajatellut kahvilaan poikkeamista. En ostanut edes suklaapatukkaa itselleni. Mies kävi kyllä töissä, mutta meillä oli asuntolainaa ja senkin tähden rahat tiukalla.

Se ei totisesti ollut hauskaa, mutta kannusti kekseliäisyyteen. Ompelin muun muassa vanhoista lakanoista itselleni puseroita ja käytin niitä ihan tyytyväisenä. Nythän sellainen olisi vain ekologista.

Nyt asiat ovat jo pitkään olleet paremmin kun voin tehdä töitä, asuntovelat on maksettu ja lapset muuttaneet pois kotoa. Voin ostaa sen mitä tarvitsen ja mennä kahvilaan jos huvittaa. Olen kiinnostunut myös säästämisestä ja sijoittamisesta.

Sijoittaminen on nyt muodissa ja minäkin innostuin taannoin siitä kovasti. Huvittelin korkoa korolle -laskurilla ja harmittelin sitä, että olen jo näin vanha enkä ehdi kunnolla vaurastua. Nyt pahin into on laantunut ja vaikka harjoitan pienimuotoista sijoittamista edelleen, olen tajunnut yhden asian:

tulen tuskin koskaan käyttämään sijoituksiani mihinkään.

Sijoitustermeillä ilmaistuna en ole treidaaja vaan holdaaja oikein viimeisen päälle.

Tässä voisi olla ajatuksen paikka muillekin säästäjille ja sijoittajille. Säästätkö rahaa vai keräiletkö sitä? Oletko varma, että pystyt joskus nostamaan säästörahojasi ja toteuttamaan sen unelman, jota varten säästit?

Entä pahan päivän vara? Milloin on tarpeeksi paha päivä? Tunnen ihmisiä, jotka ovat koko elämänsä kituuttaneet saadakseen rahaa pankkiin ja onnistuneet siinä mutta eivät kykene käyttämään senttiäkään säästöistään, vaan hamuavat aina vain lisää ja lisää. Vaivalla ja kieltäymyksillä kootut säästöt ilahduttavat aikanaan perikuntaa.

Nyt ajattelen, että on järkevää pitää jonkin verran rahaa säästössä pahan päivän varalle, mutta jos sen ja jokapäiväisen kulutuksen väliin jää jotain, niin sen voi surutta käyttää omaksi ilokseen. Jos minä en osaa nyt nauttia maksullisista huveista, niin miten ihmeessä osaisin sitten, kun olen puoliksi seniili ja lähes liikuntakyvytön?

Puhetta rahasta, osa 1.

Raha on minun mielestäni kiinnostava puheenaihe. Nyt kovasti pinnalla oleva sijoituspuhe ei niinkään kiinnosta, ei ainakaan, jos puhutaan suurista summista ja tavoitteista tulla miljonääriksi. Säästäminen ja piensijoittaminen sen sijaan ovat mielenkiintoinen aihe, sopivat hyvin ihmiselle, joka on kotoisin tuollaisesta paikasta kuin tuo kuvassa oleva talo, minun lapsuudenkotini.

Koska raha on laaja aihe ja siitä on paljon sanottavaa, jaan juttuni pienempiin osiin joista ensimmäinen on tämä ja käsittelee taloustaitoja.

Mitä talous- ja nimen omaan rahataitoja kotona opittiin ja mitä pitäisi oppia?

Synnyin siis kuvan taloon 1958 ja asuin siinä 18 vuotta. Talossa asuivat vähän vaihtelevalla kokoonpanolla myös äiti, isä ja isoveljeni. Äiti oli kotona siihen asti kun minä menin kouluun ja kävi sen jälkeen töissä mm. nakkikioskilla ja vihannespakkaamossa. Isä oli putkiasentaja.

En kokenut, että olisimme olleet köyhiä, vaikka siihen nähden, että kotimme sijaitsi vauraassa Varsinais-Suomessa, se oli hyvin vaatimaton. Meillä ei ollut vesijohtoa, sisävessaa eikä puhelinta, ei myöskään autoa. Olimme kuitenkin hyvin puettuja, ruokaa oli tarpeeksi ja jouluna saimme lahjoja. Koululaisina saimme myös pientä viikkorahaa.

En muista, että me kumpikaan, veli tai minä, olisimme koskaan vaatimalla vaatineet mitään. Tämä lienee ihan totta, sillä muistan kerran, kun äiti mainitsi asiasta ystävälleen, kehui, miten lapset eivät edes pyydä mitään, kun tietävät, ettei rahaa ole.

Rahaa ei siis pahemmin ollut, ei edes silloin, kun molemmat vanhemmat jo kävivät töissä. Suurin syy siihen oli se, että isän tienesteistä ei tahtonut riittää kotiin juuri mitään, ne kuluivat jo kotimatkalla baareihin, Alkoon ja takseihin.

Ensimmäinen oppini rahasta on se, että minun kohtaloni tässä maailmassa on olla se, jolla ei ole rahaa. En ajatellut asiaa silloin, mutta kun nyt ajattelen, näen tämän ihan selvästi. En nähnyt ympäristössäni mitään keinoja, joilla olisi itse voinut merkittävästi kohentaa omaa taloudellista tilannettaan. Asuimme vuodesta toiseen tuossa mökissä, joka oli meille liian pieni ja vaikka varsinkin äiti kärsi tuosta hankalasta ja vaivalloisesta asumisesta, mitään todellisia yrityksiä päästä johonkin parempaan ei koskaan tehty.

Menin ensimmäisen kerran kesätöihin 12-vuotiaana, herneitä poimimaan. Seuraavana vuonna olin lapsenvahtina omassa kylässämme ja sitä seuraavana lähdin lapsenvahdiksi Turkuun. Palkkarahoillani ostin itselleni vaatteita ja muistan, etten sitten enää saanut kotoa mitään.

Omien talous- ja rahataitojeni juuret ovat syntyneet tällaisessa maaperässä. En usko, että tämä on omassa ikäluokassani mitenkään tavatonta. Tähän päivään verrattuna 60- ja 70-luvun elämä on hyvin vaatimatonta, jopa silloin, kun kyseessä olivat ns. paremmat perheet.

Hyvää tässä on se, että kun lähtee aika pohjalta, niin suunta on mielellään ylöspäin. Huonoa taas se, jos ei missään vaiheessa tajua, ettei sinne pohjalle ole pakko jäädä, että on ihan yhtä oikeutettu kaikkeen menestykseen ja hyvään kuin kaikki muutkin jos on valmis tekemään sen eteen töitä. Asian ymmärtämistä olisi kovasti edesauttanut, jos vanhemmat olisivat näyttäneet esimerkkiä vaikkapa siten, että olisivat yrittäneet yhteisvoimin kohentaa meidän asumisolojamme ja taloudellista tilaamme muutenkin. Se, etteivät he siihen pystyneet, ei kuitenkaan ole minulle mikään puolustus.

Rahasta ei paljon puhuttu, se oli ikävä puheenaihe, josta joku pahoitti mielensä tai tuli vihaiseksi. Raha kuitenkin hallitsi elämää, se oli kuin luonnonvoima, jolle ei mahtanut mitään. Voisiko jossain tällaisessa ajattelussa olla syy siihen, että me uskomme enemmän lottovoittoon kuin itseemme mitä rahan tekemiseen tulee?

Ensi kerralla kirjoitan säästämisestä.

Miten aikuinen kielikurssilainen pärjäsi kotimajoituksessa

Viimeksi kerroin, miten olin viime kesänä kaksi viikkoa kielikurssilla Englannissa ja asuin minulle entuudestaan tuntemattoman pariskunnan kotona. Palaan vielä aiheeseen eli siihen, millaista kuusikymppisen, ensikertalaisen "vaihto-oppilaan" elämä ihan oikeasti oli siellä Alanin ja Rosemaryn keittiön viereisessä pikku huoneessa.

Pariskunnan koti käsitti keittiön, olohuoneen, minun huoneeni ja kylpyhuoneen. Keittiön vierestä lähti portaat yläkertaan, jossa en kertaakaan käynyt, mutta jossa kuvittelen olleen jonkinmoisen avoimen tilan. Siellä isäntäni nukkuivat.

Olohuoneen jatkeena oli eräänlainen kesähuone. Sen kautta kuljettiin ulos, mitään eteisen tapaistakaan ei ollut.

Minut otettiin hyvin ystävällisesti vastaan. Emäntä esitteli kaiken tarvittavan jääkaappia ja kylpyammetta myöden. Hän vakuutti, että saisin käyttää kaikkea, mitä löydän ja tarvitsen. Kylpyhuone oli vasta remontoitu ja oikein kaunis ja siellä toden totta oli iso kylpyamme ja peribrittiläiset kylmä- ja kuumavesihanat erikseen. Vaikka minulle näytettiin myös kylpyvaahtopurkin sijainti, mieleeni ei tullut kertaakaan mennä kylpyyn, ei varsinkaan sen jälkeen kun kuulin, että Devonissa on Britannian kalleimmat vesimaksut. Kävin suihkussa, senkin niin pikaisesti kuin noiden epäkäytännöllisten vesihanojen armoilla pystyi käymään.

Olin päivät koulussa ja menin illalla aikaisin nukkumaan. Siinä välissä olisin voinut istua olohuoneessa katsomassa televisiota, mutta sitä en tehnyt kertaakaan. Olin omassa huoneessani, tein kotitehtäviä, luin ja kirjoitin. Ehkä minua pidettiin epäkohteliaana tai sitten isäntäväki oli tyytyväinen, kun ei tarvinnut seurustella vieraan kanssa.

Emme syöneet yhdessä. Olisin voinut syödä, sillä majapaikan tarjoama ateria kuului pakettiin. Sanoin kuitenkin heti alussa, ettei minua tarvitse odottaa eikä laittaa mitään ruokaa. Koulun ruoka oli tukevaa enkä halunnut olla sidottu enää illalla mihinkään ruoka-aikoihin.

Kovin paljon emme siis olleet tekemisissä, mutta kun kaikki kolme kuitenkin asuimme siinä niin pakostakin törmäsimme. Aamulla, kun laitoin keittiössä itselleni kahvia ja tein pari voileipää, jompi kumpi "hosteista" tai molemmat tulivat aamutakki päällä samalle asialle ja jäivät juttelemaan. Samoin saatoimme vaihtaa kuulumiset iltapäivällä kun tulin koulusta. Jos isännät eivät olleet kotona, otin avaimen minulle neuvotusta piilopaikasta.

Vaikeinta tässä yhteisasumisessa oli se, ettei päässyt rauhassa vessaan. En ole niin kylmähermoinen, että olisin voinut istua vapautuneesti punnertamassa kun Alan ja Rosemary istuivat parin metrin päässä keittiön pöydän ääressä. Välissä oli tietysti vessan ovi, mutta silti.

Devon School of English, jossa opiskelin, majoittaa opiskelijoitaan paikallisten ihmisten luo ja Alanille ja Rosemarylle kielikurssilaisten majoittaminen oli tuttua puuhaa. Osa kurssilaisista majoittui kuulemma joskus pariskunnan huoneistohotellin tiloissa; voi olla, että jos meidän yhteiselomme olisi sujunut jotenkin huonosti, niin minullekin olisi löytynyt huone omalla sisäänkäynnillä.

Meillä sujui kuitenkin ihan hyvin ja kokemus oli kaikkiaan hieno. Vain yksi asia meni pieleen: varasin Suomesta tuliaisiksi isäntäperheelle kauniin purkillisen lakkahilloa. Päätin antaa sen vasta lähtiessäni ja säilytin purkkia siihen asti matkalaukussani. Kun sitten lähtöpäivänä otin tuliaiseni esiin, purkista oli pudonnut pohja. Tämän on täytynyt tapahtua jo tulomatkan aikana.

Onneksi olin sentään älynnyt laittaa purkin muovipussiin.

Melkein rohkeinta mitä olen tehnyt

Mitähän Alanin ja Rosemaryn keittiössä puhutaan tänään? Ovatko he huolissaan pienen huoneistohotellinsa tulevaisuudesta vai tyytyväisiä, kun Britannia pitkän yrittämisen jälkeen on vihdoin irtautunut EU:sta? Tahtoisinpa tietää.

Asuin viime kesänä Alanin ja Rosemaryn luona kaksi viikkoa. Pariskunnan pieni koti on toistasataa vuotta vanhan huvilan pihan puolella, kaikki muut tilat on kunnostettu matkailukäyttöön. Minun majapaikkani oli pariskunnan pienen kodin pienimmässä huoneessa, keittiön vieressä.

Se, että olin tuolla yksin on melkein rohkeinta mitä olen koskaan tehnyt. Olen kyllä matkustanut aika monessa paikassa, mutta en juuri yksin enkä ole milloinkaan ennen asunut ventovieraiden ihmisten kotona.

Olin kielikurssilla yksityisessä kielikoulussa nimeltään Devon School of English. Paikka on Paigntonissa Devonin rannikolla. Sain Journalistisen kulttuurin edistämissäätiön apurahan ja otin sen tietysti kiitollisena vastaan. Hain apurahaa koska ajattelin, että nyt alkavat olla viimeiset hetket hakea jos yleensä aikoo.

Minun sukupolveni ei päässyt kouluaikoina vaihto-oppilaaksi tai kielikursseille ulkomaille joitakin harvoja lukuun ottamatta. En tuntenut ketään, joka olisi ollut edes lomamatkalla ulkomailla. Matkustaminen ei kuulunut työläisperheiden elämään enkä minä ainakaan osannut edes haaveilla mistään matkoista. Ensimmäinen ulkomaanmatkani oli käynti Tukholman rannassa kun olin 18. Niinpä tunsinkin itseni ihan reippaaksi tytöksi kun lähdin Devoniin, kielsin itseäni murehtimasta etukäteen yhtään mitään ja ajattelin, että on se sitten millaista tahansa, niin kyllä sitä kaksi viikkoa kestää.

Itse koulu sijaitsi parin kilometrin päässä majapaikastani, vanhassa pappilassa. Ensimmäisenä aamuna Alan saattoi minut koulun portille, muuten kävelin yksin varsin viehättävää reittiä, joka kulki osittain meren rantaa.

Opetus oli todella hyvää ja oppilaista pidettiin kaikin puolin hyvää huolta. Luokassa minun vieruskaverini oli seitsemänkymppinen saksalainen insinööri, vastapäätä istui venäläinen liikemies, joka oli koulussa yhdessä lääkärivaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa - perhe oli eri ryhmissä -, tsekkiläinen it-alan asiantuntija, sveitsiläisrouva ja 17-vuotias kolumbialaistyttö, joka oli opiskellut koulussa koko kevään. Samassa stipendiaattiryhmässä minun kanssani Suomesta tuli myös viisi muuta toimittajaa ja kaksi heistä osui omaan luokkaani kielikoulussa. Me suomalaiset asuimme kaikki eri puolilla kaupunkia.

Aamupäivät opiskeltiin hyvin tiiviisti. Ruokatauolla saimme etukäteen tilaamamme annokset koulun pienestä kahviosta ja jos ei satanut - aika usein satoi - syömään saattoi mennä koulun takapihalle.

Iltapäivisin meidän toimittajaryhmällemme järjestettiin aiheeseen sopivaa ohjelmaa kuten tutustuminen paikalliseen tv-asemaan tai paikallislehteen. Eräänä iltapäivänä saimme vieraaksemme Devonista kotoisin olevan parlamentin edustajan. Istuin hänen vieressään kaksi tuntia ja kuuntelin todella vuolasta yksinpuhelua, josta suurin osa meni minulta ohi. Se, etten ymmärtänyt puheesta juuri mitään, ei haitannut, sillä meiltä ei näköjään edes odotettu mitään keskustelunavauksia. Britanniassa toimittajat tosin ovat ehkä nopeampia käänteissään, sillä pari kertaa tuo puhekone veti henkeä ja sanoi:

- Te olettekin kilttejä te suomalaistoimittajat, ette kysy mitään!

En tiedä muista, mutta minun kohdallani ei ollut kyse kiltteydestä. En vain tiennyt, mitä olisin kysynyt, kun en ymmärtänyt, mistä puhuttiin.

Muuten englannin kieli sujui hyvin ja varmasti opin matkallani myös uutta, sehän se oli tarkoitus.

Teimme myös retkiä eri puolille Devonia ja näimme paljon kaikkea kaunista. Viimeinen kuva on Paigntonista, ihan pienen matkan päästä siitä, missä asuin. Otin kuvan kun olin iltakävelyllä tässä ylhäällä olevassa puistossa.

Tämä oli nyt pitkä alustus sille, mitä varsinaisesti haluan sanoa eli sen, että jos tähän asti elämässään on pelännyt ja arkaillut ja jättänyt tarttumatta tilaisuuksiin, niin nyt sen voisi viimeistään lopettaa.

Ymmärrän hyvin, ettei joku kielikurssille lähteminen ole huiminta, mitä voi tehdä. Nuoret naiset lähtevät yksin, reppu selässä, seikkailemaan kuukausiksi toisille mantereille, puhuvat suvereenisti vieraita kieliä eivätkä kyseenalaista sitä, etteikö heillä olisi oikeutta tehdä mitä lystää. Olisi mukava kuulua siihen sukupolveen, mutta se ei ole mahdollista.

Se, että on syntynyt 1950-luvulla, kasvatettu pelottelemalla ja opetettu tuntemaan huonoa omaatuntoa ja häpeää vaikka mistä, ei kuitenkaan ole sellainen kohtalo, jolle ei mahda mitään.