Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkailu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkailu. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Päätin sulkea majatalon


 Tässä sitä poseerataan voittajan elkein vaikka sen suuremmasta voitosta ei ole kyse kuin että pysyin pystyssä suksilla. Talven ensimmäinen hiihto on juuri päättynyt.

Luulisi, että hiihtäminen on samanlaista kuin polkupyörällä ajaminen siinä mielessä, että kun sen kerran oppii, se sujuu aina. Ei minulta ainakaan suju. Lapsena hiihdin paljon, mutta kun nyt yritän, homma vaatii kauheita ponnistuksia ja olen kaiken aikaa vaarassa kaatua. Pää ei oikein pysy enää mukana.

Se, että kotipihalta pääsee suoraan hiihtämään, on joka tapauksessa yksi maalla asumisen hyvistä puolista. Latu pitää tehdä itse, sillä ei täälläkään enää ole latuja peltojen reunoissa kuten oli ennen - ainakin siellä, missä minä asuin silloin hiihtoaikoina. Silloinhan hiihtäminen oli paitsi mukavaa talvista ajanvietettä, myös tapa kulkea paikasta toiseen. Nyt pakataan sukset autoon ja mennään sinne, minne on tehty ns. virallinen latu. 

Olin eilen työn puolesta todistamassa, miten naapurikaupunkiin ryhdyttiin tekemään latuja ja teen aiheesta pienen jutun, jossa kerron, että nyt pääsee hiihtämään tai hiihtokausi on avattu tai jotain muuta yhtä omaperäistä. Ikään kuin hiihtämään ei voisi mennä ennen kuin annetaan virallinen lupa. Sen kun vaan menee, avaa oman latunsa ja hiihtää minne lystää.

Siinä hiihtäessäni ja muutenkin tänään mietin tuon taustalla näkyvän punaisen talon asioita ja päätin, että tänä vuonna sinne ei tule airbnb-vieraita. Seuraavaksi, heti kun olen kirjoittanut tämän tarinan, aion poistaa talon airbnb-sivustolta. Saa sen sinne takaisin jos muutan mieleni tai jos me muutamme. Mies ei tosin ole ottanut kantaa koko asiaan, hänelle käy kuinka vain.

Muuten suosittelen lämpimästi, että jos jollakulla  on tarpeettomia taloja, asuntoja tai huoneita, niin alkakaa vuokrata niitä matkailijoille. Ensi kesänä majapaikoista on varmasti kova kysyntä, kun kaikki koronan kypsyttämät kotona kykkijät haluavat jonnekin pois mihin hintaan hyvänsä. 

Tiedoksi vielä, että olen nyt myös instagramissa. Paat kattoin.


sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Kymmenen vuotta tuli täyteen tätäkin hommaa


 

Huomasin juuri, että muuan merkkipäivä on päässyt livahtamaan ohi: joulun alla tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun aloitin ensimmäisen blogini, Ruusupensaan takaa.

Oli hyvä kohta ryhtyä bloggariksi, sillä olin lähdössä pitkälle ulkomaanmatkalle ja halusin kertoa matkakuulumiset tuoreeltaan. Sen tein ja jatkoin sitten kirjoittamista monta vuotta. En tavoitellut silloin enkä nytkään tavoittele täydellisyyttä sen paremmin kuin rahaakaan, en suunnittele enkä hio kirjoituksiani ja olen todennäköisesti tehnyt kaikki  virheet, joista blogivalmentajat varoittavat. Blogi on ollut minulle se paikka, jonne voin julkisesti kirjoittaa mitä haluan. Julkisesti taas haluan kirjoittaa siksi, etten ole mikään pöytälaatikkokirjailija eikä tekstillä ole mielestäni mitään arvoa ellei kukaan lue sitä.

Tämä viimeisin, omalla nimelläni kulkeva blogi on jo neljäs. Ensin siis kirjoitin Portsasta, kirjaimellisesti ruusupensaan takaa muun muassa näin

Seuraavassa blogissani, Kirjoittamossa, kerroin kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelustani ja usein myös toimittajan työstä. Tässä esimerkki vuodelta 2015.

Kolmas blogini kertoi siitä, miten me rakennutimme talon Laitilaan. Valo ikkunassa keikkui välillä jopa rakennusblogien Kymmenen kärjessä -listalla ja sitä luetaan yhä. Tämä teksti on vuodelta 2018.

Kaikkiaan minun blogejani on luettu noin 250 000 kertaa. Se ei ole paljon huippuihin tai edes aika hyviin verrattuna, mutta on se tosi paljon parempi kuin ei mitään. On se ainakin sitä, mitä kaikkein eniten olen aina halunnut: että minä kirjoitan ja joku lukee.

Kymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon, myös minulle. Läheskään kaikesta en ole kirjoittanut. Suosituimpia tekstejä ovat olleet ne, joissa puhutaan vaatteista - niitä taitaa olla peräti kaksi - tai kerrotaan jotain ikävää. Tässä onkin hyvä vinkki aloittelevalle bloggarille: laita otsikkoon väärä valinta tai pieleen meni niin johan tulee lukijoita. 

Semmoisia me ihmiset ollaan, uteliaita.   


torstai 3. joulukuuta 2020

Miksi kuninkaallisia on hyvä olla ja mitä Diana ei ollut


 

Englannin kuninkaalliset ja varsinkin prinsessa Diana ovat taas kovasti esillä uuden Netflix- sarjan The Crown myötä. Minä en ole sarjaa nähnyt, mutta olen kyllä kiinnostunut kuninkaallisista ja kannatan kuningashuoneiden säilymistä lämpimästi.

Maailma olisi paljon tylsempi ilman koristeellisia monarkioita, mutta se olisi myös kylmempi ja turvattomampi. Kuninkaalliset ovat merkki jatkuvuudesta, esimerkki-ihmisiä tavalliselle kansalle. Ei siinä mitään pahaa ole, ei varsinkaan kun he pelkästään olemalla olemassa tuovat suuret matkailutulot maihinsa. Henkisen johtajuuden vaikutusta ei myöskään voi eikä pitäisi vähätellä. Tietenkään se ei aina toteudu parhaalla mahdollisella tavalla.

Dianan kuoleman jälkeen on kasvanut jo uusi sukupolvi nuoria (naisia), joille traagisesta prinsessasta on ehkä tullut jonkunmoinen satuhahmo. Minä en ole koskaan ymmärtänyt sitä valtavaa hypetystä joka prinsessan ympärillä on käynyt, sillä ei hän nyt niin ihmeellinen ollut. Olihan hän kaunis, lapsirakas ja useimmiten tyylikäs, mutta siinä se. En muista, että Dianan yhteydessä olisi muisteltu yhtäkään säkenöivää keskustelua tai puitu hänen kulttuuriharrastuksiaan, yhteiskunnallista vaikuttamistaan tai oikein mitään muuta kuin miessuhteita ja pukuja. Se, että häntä joskus mainittiin maailman kauneimmaksi naiseksi on sekin vahvaa liioittelua. 

Diana tuli brittihoviin aikana, jolloin Euroopassa ei oikein ollut muita kiinnostavia nuoria prinsessoja ja hän sai kantaa huomion taakkaa lähes yksin. Se oli varmasti ahdistavaa nuorelle tytölle. Ihme, että hän säilyi niinkin ehjänä. Nythän Euroopassa ja muuallakin on kauniita nuoria prinsessoja ja kuningattaria vaikka kuinka monta, esimerkiksi Bhutanin Jetsun Pema, Espanjan Letizia, Tanskan Mary tai Ruotsin Victoria.

Dianan ja Charlesin yhteiskuvista oikein huokuu se, miten vaikeaa heillä oli. Nyt on mukava katsoa sitä rentoa yhdessä olemista, mikä onnistuu Charlesilta ja Camillalta. He ovat onnellisia yhdessä ja varmasti paljon mukavampia ihmisiä kuin mitä jotkut haluavat heistä väittää.

Kuninkaallisia ei kannata kadehtia. Onhan siinä paljon loistetta, mutta on se myös kultainen häkki. Jo syntymässä ihmiselle osoitetaan tie, joka on kuljettava ja vieläpä niin, ettei kenelläkään ole moittimista. Aina pitää käyttäytyä hyvin eikä saa edes puolustaa itseään vaikka lehdet kirjoittaisivat mitä tahansa soopaa.

Voi olla, että monarkiat alkavat olla tiensä päässä. Siniverisyyden idea ei oikein istu enää tähän maailmaan ja järjellä ajatellen peritty korkea asema on ihan hölmö. Silti: kannatan monarkiaa, haluan nähdä kuninkaallisia perheitä ja uskoa, että maailmassa on jotain johon voi luottaa. Elisabeth II on ollut kuningatar koko minun elämäni. Eihän hän voi koskaan lopettaa?



sunnuntai 8. marraskuuta 2020

On kuin maailmaan olisi syttynyt valo


 Eilen varmistui, että Joe Biden on Yhdysvaltojen tuleva presidentti. Tuon tiedon jälkeen on tuntunut, kuin valo olisi syttynyt ja tarkoitan tätä todella. Olen niin iloinen ja tyytyväinen siitä, että neljän vuoden tragikoominen kouhotus loppuu.

Vaihdoimme eilen illalla muutamia huutomerkein ja iloisin hymiöin varustettuja viestejä miehen Amerikan-serkun kanssa. Hän äänesti Bidenia ja sanoi, että Trumpin presidenttikausi on ollut kuin painajaisunta. Voi vain kuvitella, kuinka iloisia Bidenin kannattajat ovat paikan päällä, kun täälläkin ollaan jos ei niin iloisia niin ainakin helpottuneita.

Kaikki eivät tietenkään ajattele niin, eivät ne 70 miljoonaa, jotka antoivat äänensä istuvalle presidentille. Siinä joukossa on ihan kaikenlaisia ihmisiä, kukaties myös hän, joka asuu  kuvassa olevassa talossa. Kuvasin tuon talon jossain päin Arizonaa muutama vuosi sitten ihan vain sen takia, että Amerikasta harvemmin näytetään tätä puolta, sitä, joka on ihan tavallistakin tavallisempaa. Isojen kaupunkien ulkopuolella ja pikkukaupungeissa on lukemattomia vastaavia hökkeleitä ja vieläkin huonompia asumuksia, joissa tuskin on päästy käsiksi amerikkalaisen unelman syrjään.

Olen käynyt Amerikassa vain kerran enkä ole koskaan ollut mikään Amerikka-fani. Jos olisi mahdollista, voisin kyllä ihan mielelläni kierrellä maata jonkun aikaa, mutta ilmankin voin elää. Maailmassa on lähempänä monta hienoa paikkaa, joissa en ole käynyt. Niissä kaikissa on jopa omaa, paikallista ja syvälle menevää kulttuuria, mitä Amerikassa ei tietenkään ole kun koko maa on niin nuori. Alkuperäinen kulttuuri, se, mitä intiaanit vaalivat ennen kuin heitä tultiin häätämään omilta mailtaan, on tainnut hukkua reservaattien raskaaseen ja viinanhuuruiseen elämään.

Trump taisi päätyä presidentiksi vahingossa. Pelimies lähti katsomaan, millaista presidenttipeli on ja sattui voittamaan. Luulen, että hän itsekin säikähti voittoaan. Kun Melanie-vaimo ei suostunut heti muuttamaan Valkoiseen taloon ajattelin, että hän ei usko hommasta tulevan mitään, turha siis tehdä muuttokuormaa kun kohta pitää tulla takaisin. Trump todella yllätti monessa asiassa, eniten siinä, että hän pysyi vallassa koko kauden.

Taivaan kiitos se on nyt ohi.

 

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Rakkaudella hoidettu piha


 

Selasin vanhoja kuvia ja löysin sieltä tämän, muutama vuosi sitten Kuressaaressa otetun kuva. Eikö olekin kaunista?

On ihan selvää, että tätä idylliä ei ole tehty rahalla. Tässä pienessä, vaatimattomassa talossa asuu joku, joka siivoaa pihansa joka päivä ja hoitaa kukkapenkkiään rakkaudella. Puitteet ovat todella vaatimattomat, mutta niissä on tehty se, mitä voidaan.

Tämä on se, mitä itse olen miettinyt monta kertaa: miksi ihmisen pitää aina hamuta jonnekin tulevaisuuteen, haaveilla jostain paremmasta ja sen odotuksessa jättää elämättä se elämä, joka juuri nyt on käsillä?

Tämä ajatus ei totta totisesti ole omani. Tartu hetkeen -iskulauseita on keksitty vaikka minkälaisia ja aiheesta on kirjoitettu kirjojakin. Toivottavasti joku on saanut niistä voimaa ja uusia oivalluksia, minä en. En pystyisi asumaan tuossa pikku mökissä tyytyväisenä, en millään. Mökki täytyy maalata! Tarvitaan uusi katto! Pihakivetys on uusittava! Rappuset: eikö meille ikinä saada kunnon rappusia, kenelläkään ei ole näin kaameita rappusia kuin meillä!

Tällaiset ajatukset piinaisivat minua aamusta iltaan.

Tehdä parhaansa siinä, missä on ja olla tyytyväinen siihen. Siihen kun pystyisi.

Kehittyäkin pitää, totta. Tyytyväisyys ei kai sentään tarkoita paikoilleen juuttumista, voihan tyytyväinenkin opiskella tai säästää rahaa tai jopa sijoittaa sitä ja elää silti jalat maassa. Elää niin, että on enemmän tässä hetkessä kuin tulevassa.

Ei kodin eikä pihan tarvitse olla uusi tai muuten juuri se unelmien koti jotta siitä voisi tehdä kauniin. Kuka ikinä tuossa Kuressaaren mökissä asuu, hän osasi tämän. Saisinpa minä edes kärhöni kasvamaan noin reheväksi ja kukkimaan noin kauniisti. 

perjantai 11. syyskuuta 2020

Airbnb-emäntä julkisuudessa


 

Laitilan Sanomissa oli tänään juttu meidän majoitustoiminnastamme. Mies ei halunnut kuvaansa eikä edes nimeään julkisuuteen joten minä edustan meitä tässä yksin.

Jutussa tulee aika mukavasti esiin airbnb-majoittamisen idea: ei pelkästään rahasta, vaan myös siksi, että se on kiinnostavaa ja tuo elämää vanhaan taloon. Rahastakin mainitaan: olemme tienanneet tänä kesänä 818 euroa. On ihan hyvä puhua avoimesti rahasta sillä se jos mikä kiinnostaa ihmisiä. En ymmärrä, miksi raha on usein sellainen tabu, ettei haluta kertoa vaikka sitä, mitä jostain esineestä tai asunnosta tai autosta on maksettu, saati sitten sitä, paljonko jostain tienaa.

Omaan kotiin majoittaminen ei ole mikään uusi idea. Ennen vanhaan - silloin vanhoina hyvinä aikoina - oli ihan tavallista pitää kortteerilaisia  vaatimattomissakin asunnoissa. Missäpä ne maalta kaupunkien kouluihin tulleet lapset ja nuoret olisivat asuneet elleivät jonkun rahan tarpeessa olevan ihmisen nurkissa? Omasta huoneesta ei aina voinut uneksia, nukkumapaikkana saattoi hyvin olla vaikka keittiön nurkka. Siihen nähden airbnb on varsin ylellinen tapa asua.

Kuvassa suoristan pöytäliinaa salin pöydälle. Täällä sanotaan tällaisen vanhan talon huoneita tuvaksi, kamareiksi ja saliksi, vaikka sali ei ole sen kummempi kuin mikä tahansa huone. Minusta se on kuitenkin paljon mukavampi ja sopivampi sana tuolle huoneelle kuin olohuone, josta en muuten olen sanana koskaan pitänyt. Olohuone kuulostaa joltain, jossa minulla ei ole mitään tekemistä.

Jutun kuvat otti oma kuopukseni Laura Varjo, joka on rakentamassa itselleen uraa myös valokuvaajana ja on jo varsin taitava. Olemme jo vähän suunnitelleet, että voimme tehdä joskus jotain yhdessä; minä kirjoitan ja hän kuvaa.

Vähän minua huvittaa tuon jutun alaotsikko: majoittaminen on Varjon pariskunnalle harrastus. Että eikö sitä mitään muita harrastuksia voisi ihmisillä olla? Ja pariskunnilla?

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Yrityksen ja erehdyksen kautta kutomisen alkuun



 

Viimeinkin pääsin kutomisen alkuun. Valmista poppanaliinaa on nyt noin 70 senttiä.

Ensin tuntui, ettei hommasta tule mitään. Ensimmäinen yritelmä näytti ihan kamalalta. Kokeilin lyödä tiukempaan, sitten kutoa kaksinkertaisella kuteella ja sitten vaihtaa kokonaan kudetta ja tehdä jotain ihan muuta kuin pöytäliinaa, vaikka keinutuolinmattoa. Mistään ei tullut kunnollista.

Aikani kokeiltuani muistin, että poppanaa ei saakaan lyödä kovaa vaan ihan varovasti. Sitten alkoi sujua ja luulen, että tästä vielä liina syntyy.

Mitään ohjetta minulla ei ole. Kuteet ovat kuormasta, jonka sain mukaani kun ostin joitakin vuosia sitten käytetyt pöytäkangaspuut. Niiden entinen omistaja oli ahkera poppanantekijä, sillä kuteita oli paljon. Niitä kangaspuita en oppinut käyttämään ja veinkin ne kierrätyskeskukseen.

Kuvittelin, että saan tästä vanhan talon tuvasta mukavan käsityöpajan itselleni nyt syksyllä. Kannoin tänään ompelukoneeni uudesta talosta tänne, sillä työn alla on myös ison tilkkupeiton viimeistely ja siihen on parhaiten tilaa täällä. Nyt tuli kuitenkin vielä yksi airbnb-varaus, onneksi vasta kahden viikon päähän, mutta kuitenkin. Täytyy taas siivota ja kerätä omat tavarat pois. Luulin jo, ettei kukaan enää syksyllä tule tänne.

Juuri nyt ulkona sataa rankasti. Se muistuttaa viime talvesta ja mieleeni tuli, että nytkö jo talvi alkoi, jatkuva sade kevääseen asti? 

lauantai 8. elokuuta 2020

Miksi mennä Muumimaahan jos ei ole aikaa?




 

Siitä lähtien, kun Muumimaailma avattiin Naantalissa 1993, olen käynyt siellä lähes joka vuosi. Ensin omien lasten ja nyt lastenlasten kanssa, mutta ennen muuta itseni takia. Rakastan sitä paikkaa. Naantalin-retki on kesän kohokohta.

Muumimaailma on kaupallinen matkailukohde ja sen tarkoitus on tuottaa omistajilleen voittoa. Se tietenkin näkyy ja näkyy vuosi vuodelta selvemmin. Kojuja, joista voi ostaa jotain on tullut alkuaikoihin verrattuna paljon lisää ja hinnat ovat todellisia Muumimaahintoja. Silti. Silti menen sinne joka vuosi, vien mukanani muita ihmisiä, käyn yleensä syömässä alueen ravintolassa ja saatan jopa ostaa jotain. Tasapuolisuuden nimissä on tietysti muistettava, että minä itse pääsen alueelle ilmaiseksi, kiitos Journalistiliiton pressikortin.

Muumimaailman parasta antia ovat sen rakennukset ja sisustukset. Yllä olevissa kuvissa on Nipsun koti, pieni kellarihuone. Siellä on kaikki, mitä viihtymiseen tarvitaan: pehmeä sänky, pari tyynyä,  kirjoja. Huoneissa on hyvä, nostalginen ja kodikas tunnelma. Ulkoapäin rakennukset ovat todella kauniita ja kun katson niitä mietin aina, miksi oikeiden talojen on oltava niin tylsiä ja asiallisia.

Joka vuosi ajattelen myös tätä: miksi vanhemmat tuovat lapsensa Muumimaailmaan, jos eivät jaksa olla siellä? Onko liikaa vaadittu, että kerran vuodessa tai viidessä vuodessa - kun ensin maksaa kalliin sisäänpääsyn - voisi pari-kolme tuntia vain kulkea lapsensa perässä ja antaa hänen rauhassa katsoa? Miksi pitää tämän tästä hoputtaa, huokailla, äristä ja uhkailla, että jos tämä tai tuo toiminta ei nyt lopu, tapahtuu niin taikka näin? 

Miksi aikuisilla on koko ajan kiire jonnekin toisaalle?




perjantai 31. heinäkuuta 2020

Airbnb:n opetukset







Tällä viikolla olen kirjaimellisesti mennyt puolijuoksua lähes kaiken aikaa. Hiki päässä. Meillä on ollut koko ajan airbnb-vieraita, ei kuitenkaan koko aikaa samoja ja siinä sitä hommaa on riittänyt. Nämä ensimmäiset kuvat otin äsken, kun sain vanhan talon taas kunnostettua tämän illan ja samalla seuraavien kahden päivän vieraita varten.

Alimmainen kuva kertoo toisen todellisuuden, sen, mikä vallitsee meidän kodinhoitohuoneessamme.


Pesukone on tänään ollut päällä niin monta kertaa, etten enää uskaltanut laittaa. Ajattelin, että koneen täytyy saada jäähtyä välillä, ei se sentään mikään teollisuuspesukone ole.

Airbnb on kuitenkin vain harrastus, lehtijuttujen tekeminen on minun työni. Harrastus tosin haittaa työtä, sillä eilen, kun istuin hetkeksi alas siivouksen lomassa tajusin saman tien, että minun olisi pitänyt kirjoittaa muuan juttu, jota jo toimituksessa odotettiin ja jonka olin tyystin unohtanut. On muuten aika ikävä huomio tuollainen. Onneksi olin kuitenkin tehnyt haastattelun edellispäivänä joten sitä ei sentään tarvinnut lähteä hakemaan.

Tiedän hyvin, että kun alkaa unohdella tärkeitä asioita, päässä on ruuhkaa ja silloin pitää hidastaa. Suljin airbnb-kalenterini koko ensi viikoksi joten kun olen kunnialla hoitanut nämä vieraat ja heidän jälkeensä vielä yhdet, voin siltä osin olla rauhallinen. 

Olen onnekas, kun voin tehdä näin. Ne oikeat matkailuyrittäjät, jotka saavat/joutuvat selviytymään kotimaisen matkailijatulvan kanssa, ne ovat todella lujilla.

Kaikesta oppii. Airbnb:stä olen tähän mennessä oppinut ainakin sen, että jokaisen vieraan tuloon pitää valmistautua kuin hän olisi ensimmäinen ja ainoa. Sekä sen, että halpoja lakanoita ei kannata ostaa, ne eivät montaa pesua kestä.

lauantai 4. heinäkuuta 2020

Matkailuyrittäjän arki on rankkaa


Viimeksi kerroin, miten aloin siivota vanhaa taloamme tämän kesän ensimmäisiä airbnb-vieraita varten. Ahkeroin tosissani kaksi päivää ja sain talon siivouksen lähes valmiiksi. Kolmannen päivän aamuna tuli tieto, että vieraat ovat peruuttaneet tulonsa.

Se oli helpotus. Olin väsynyt, minulla oli muutakin työtä ja ajattelin, että nyt on hyvää aikaa tehdä kaikki siivoukset loppuun: seuraava airbnb-varaus on vasta ensi viikon lopulle. Ryhdyin niihin muihin töihin ja sainkin aikaiseksi aika lailla kunnes tuli uusi varaus tälle viikonlopulle ja minulle tuli kauhea kiire saada kaikki kuntoon.

Aloitin aikaisin eilen aamulla. Viimeistelin talon siivouksen, silitin pöytäliinat, siivosin pihasaunan, pesin huusin, tarkistin, että vierailla on kaikkea, mitä tarvitaan vessapapereista suodatinpusseihin ja viimeiseksi haravoin pihan. Sain homman hoidettua juuri parahiksi ennen kuin minun piti lähteä töihin. Edessä oli kaksi juttukeikkaa ja vaikka aiheet olivat kiinnostavia, en jaksanut olla ihan hirmuisen innostunut.

Minulla on pieni aavistus siitä, millaista oikean matkailuyrittäjän työ on. Asiakkaana on helppo arvostella kaikkea, mutta vaikea ymmärtää, miten rankkaa työ voi olla. Mitä jos meillä olisi täällä oikea lomakylä, monta mökkiä, johon tulisi jatkuvasti uusia vieraita ja pitäisi muistaa, kuka tulee ja kuka lähtee ja minne pitää mennä siivoamaan ja mistä puuttui pikkulusikoita ja minne tarvitaan lisätyynyjä? Jos toimeentulo olisi kiinni siitä. Se olisi ihan kauheaa.

Nyt harmittaa, kun piha on epäsiisti. Ruoho on päässyt harvinaisen pitkäksi ja rikkaruohoja on luvattoman paljon. Toivottavasti nämä tämän viikonlopun vieraat pitävät vähän boheemista pihatyylistä. Nyt kaduttaa, että olen itse joskus ihmetellyt jossain matkailupaikassa, miten kesäkukista ei ole nypitty kuivuneita kukkia ja lehtiä pois ja miksi kukkapenkin reuna on kanttaamatta.

Aloitimme airbnb-majoitukssen viime kesänä. Silloin suurin osa kävijöistä tuli ulkomailta. Nyt ulkomaiset kävijät tietysti puuttuvat koronan takia. Tällä pienellä kokemuksella olen jo huomannut yhden selkeän eron suomalaisten ja ulkomaisten vieraiden välillä. Suomalaiset haluavat olla omissa oloissaan eivätkä odota, että isäntäväki seurustelee heidän kanssaan. Ulkomaiset kävijät puolestaan jäivät mielellään juttelemaan ja olisivat ehkä halunneet, että olisimme enemmänkin olleet heidän kanssaan. Heille me varmaan edustimme aitoa suomalaisuutta, joka aidoille suomalaisille on jo piinallisen tuttua.

Siivousta on tiedossa  ensi viikoksikin. Tänään tuli uusi varaus jonka mukaan seuraava vieras tulee tiistaina ja viipyy yhden yön. Se tietää sitä, että huomenna, kun vieraat ovat lähteneet, aloitan taas alusta jotta ehdin saada kaiken kuntoon. Ja sitten keskiviikkona uudestaan... 


tiistai 30. kesäkuuta 2020

Ensimmäiset Airbnb-vieraat tulossa



Ryhdyin eilen siivoamaan vanhaa taloamme, sillä viikonloppuna sinne tulevat tämän vuoden ensimmäiset airbnb-vieraat.

Majoittaminen ei ole meille mikään bisnes, mutta haluan silti tarjota vieraillemme sitä, mitä itse toivon saavani jos maksan yöpymisestä. Siistin, viihtyisän ja kauniin paikan jossa tuntee, että rahat eivät menneet hukkaan.

Hiukan minua hiertää se, että airbnb-toiminnasta on tullut aika ammattimaista. Osa majoittajista suhtautuu siihen kuin yrittämiseen ja haluaa maksimoida rahallisen hyödyn. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta se hämärtää airbnb:n alkuperäisen idean, sen johon minä nojaan oman suhteeni tähän hommaan.

Mitä jos meille tulee ihmisiä, jotka olettavat saavansa jotain paljon enemmän kuin mitä täällä on?


Laitilassa ei satanut tänään päivällä ja pystyin tuulettamaan yhtä ja toista. Imuroin ja pesin lattiat, pyyhin pölyt ja vein talven aikana taloon kulkeutuneet ylimääräiset tavarat pois. Haaveilin lottovoitosta tai jostain muusta noin vain tilille ilmestyvästä huomattavasta rahasummasta, jonka tultua voisin etsiä vanhoihin taloihin erikoistuneen kirvesmiehen ja antaa ohjeita. Talo kaipaa kipeästi remonttia ja olisi mahtavaa, jos voisi teettää kunnon korjauksia.

Vanhan, ylimääräisen talon omistaminen on ongelma. Jos talo olisi vain oman perheemme käytössä, sitä tarvittaisiin ehkä kerran vuodessa jos silloinkaan. Siksi on hyvä pitää yllä pientä majoitustoimintaa, vaikka kuinka pientä, sillä se pakottaa ainakin siivoamaan kunnolla.

Mitä muita vaihtoehtoja olisi? Haluaisiko joku tulla asumaan taloon ja haluaisimmeko me luovuttaa sen jonkun vieraan pysyvään käyttöön? En usko.

Niin ja mitä sitten, jos pystyisimmekin remontoimaan talosta entistä ehomman? Ei se poista sitä asiaa, ettei talossa asuta.

Nyt kyllä väsyttää. Siivoaminen on raskasta työtä enkä ymmärrä, miksi se luetaan kategoriaan "Kotiaskareet". Askareet? Askar on joku kevyt puuha, lautasliinojen taitteilua tai vastaavaa. Siivoaminen on totista työtä.

torstai 7. toukokuuta 2020

Eväsretki Kauttuan Ruukinpuistoon



Olin tänään piknikillä ystäväni kanssa Kauttuan Ruukinpuistossa. Vaikka paikka on aika lähellä Laitilaa, en ole koskaan aikaisemmin käynyt siellä. Kannatti mennä.

Normaaliaikana ja näin kauniina päivänä ruukinpuistossa olisi ollut paljon väkeä, mutta nyt saimme istua kahdestaan. Joimme pullakahvit, vaihdoimme kuulumiset ja nautimme lähimatkailun tuomasta vaihtelusta jo vähän puuduttavaksi käyvään poikkeustilaan.

Taustalla näkyvä rakennus on 200-vuotias kartano, jossa nykyään toimii hotelli ja ravintola. Alueelle perustettiin rautaruukki 1600-luvulla. Myöhemmin toiminta muuttui paperinvalmistukseksi, mikä jatkuu edelleen.



Yllä oleva rakennus on 1911 valmistunut paikallisjohtaja Bertel Ahlströmin talo. Ennen vanhaan paikallisjohtajien työsuhdeasunnoissa ei kitsasteltu, vaikka taisi olla niin, että Ahlström kuului tehtaan omistajiin. Hieno rakennus on nykyään Pyhäjärvi-instituutti.

Puutarha on tyylikäs, muutamaan lajiin keskittyvä. Tänne pitäisi mennä kasvien kukinta-aikaan, sillä esimerkiksi talolta lähtevä polku on pyöreään osaan asti reunustettu syysleimuilla. Mahtaa olla komea näky!




Siellä, missä on ruukki, siellä on tietysti myös koski. Kauttuankoski on edelleen voimissaan.

Tänä kesänä ja tästä lähin muutenkin voisi yrittää tutustua kotimaan lähellä oleviin matkakohteisiin. Suomessa riittää katsottavaa ja kun sen tekee omin eväin, ei reissaaminen ole edes kallista. Ei sillä tosin nosteta kansantalouttakaan, mutta se on toinen juttu. 

maanantai 27. huhtikuuta 2020

Miten käy airbnb-kesän?


Koska tontillamme seisova vanha talo on enemmän tai vähemmän tyhjän panttina, päätimme viime kesänä ryhtyä airbnb-majoittajiksi. Aloitimme elokuun puolessa välissä ja syksyn aikana majoitimme noin kymmenen kertaa. Alku oli minun mielestäni hyvä, näin aloittelijaksi.

Suljin kalenterin lokakuussa ja päätin avata sen vasta heinäkuun puolessa välissä. Sain viime vuodesta sen verran kokemusta, että tiedän, kuinka paljon työtä ja aikaa majoittujien palveleminen vaatii. Vaikka tiedän, että tulijoita olisi varmasti ollut jo kesäkuussa ja varsinkin juhannukseksi, halusin rauhoittaa alkukesän vain omalle perheelle ja töille.

Nyt taitaa olla hiljaista koko kesän. Heinäkuuksi tosin on jo yksi varaus, mutta sen toteutuminen riippuu siitä, pidetäänkö yleisötapahtuma, johon tulijat aikovat osallistua.

Viime kesän vieraat vaikuttivat hyvin tyytyväisiltä. Saimme kiitosta tunnelmasta ja siisteydestä ja mikä ettemme olisi saaneet, sillä vanhassa talossa on ihana vanhan ajan tunnelma, rauhallinen ja hyvä. Siistiäkin siellä on, siitä minä pidän huolen. Eräs viime kesän ulkomaisista vieraista kysyi, että eikö teillä Suomessa ole lainkaan pölyä, kun hän ei vaimonsa kanssa tavannut sellaista talostamme ollenkaan, vaikka he etsimällä etsivät ovenkarmien päälliset ja kaikki.

Siivoaminen on kova homma. Välillä tuntui vähän turhalta siivota ja pyykätä yhden yön vieraiden takia ennen ja jälkeen tuntikausia. Joku ehdotti, että laittaisimme vieraat tuomaan omat liinavaatteet, mutta siitä ajatuksesta minä en pidä. Mielestäni iso osa meillä majoittumisen mukavuutta on se, että vieraat pääsevät valmiiksi pedattuihin sänkyihin nukkumaan.

Maaseudulla on vaikka kuinka paljon tyhjiä taloja tai sivurakennuksia ja saunatupia, joita voisi käyttää airbnb-tarkoituksiin. Aito maaseutu on kaupunkilaisille ja eritoten ulkomailta tuleville turisteille valtava elämys. Ei tarvitse keksiä mitään uutta, sillä ihmiset haluavat nähdä juuri sitä aitoa elämää, mitä täällä eletään. Ne, jotka tahtovat vauhtia ja jännitystä ja blingblingiä, menevät varmasti jonnekin muualle.

Airbnb-majoittajaksi ryhtyminen on helppoa. Systeemi toimii hyvin ja sen käyttäminen on yksinkertaista. Maksut tulevat ajallaan. Rikastumaan ei pääse, ellei ole airbnb-asuntoa Helsingin keskustassa enkä tiedä, pääseekö sittenkään. Me saimme viime kesästä käteen noin 240 euroa. Kannattaa ottaa mahdollisimman rehellisiä esittelykuvia niin ihmiset tietävät, mihin ovat tulossa. Myös esittelytekstissä on hyvä pysyä totuudessa. Tämäkään ei tosin välttämättä auta, sillä ainakin yksi vieraistamme oli ihmeissään kun ei päässyt suihkuun, vaikka olen mielestäni selkeästi kertonut, että meillä ei vanhassa talossa ole juoksevaa vettä.

Se, mistä en tykkää, mutta mikä on väistämätöntä, on airbnb:n muuttuminen ammattimaiseksi. Pidän alkuperäisestä ajatuksesta, siitä, että tarjotaan matkailijoille halpa yösija ja samalla mahdollisuus nähdä, miten paikalliset asuvat ja elävät. Nyt on kuitenkin paljon majapaikkoja, jotka on jopa ostettu vain siksi, että niissä voitaisiin majoittaa. Asuntoja on sisustettu vain matkailukäyttöön eikä niissä ole yhtään mitään henkilökohtaista mikä kertoisi asuntojen omistajista. Tämä on matkailuyrittäjyyttä ja sitä pitäisi myös kohdella sellaisena. 

Jos matkailijat eivät liiku tänä kesänä, en sure asiaa.  Tulee uusia kesiä, tämänkin jälkeen. 

maanantai 3. helmikuuta 2020

Miten aikuinen kielikurssilainen pärjäsi kotimajoituksessa



Viimeksi kerroin, miten olin viime kesänä kaksi viikkoa kielikurssilla Englannissa ja asuin minulle entuudestaan tuntemattoman pariskunnan kotona. Palaan vielä aiheeseen eli siihen, millaista kuusikymppisen, ensikertalaisen "vaihto-oppilaan" elämä ihan oikeasti oli siellä Alanin ja Rosemaryn keittiön viereisessä pikku huoneessa.

Pariskunnan koti käsitti keittiön, olohuoneen, minun huoneeni ja kylpyhuoneen. Keittiön vierestä lähti portaat yläkertaan, jossa en kertaakaan käynyt, mutta jossa kuvittelen olleen jonkinmoisen avoimen tilan. Siellä isäntäni nukkuivat.

Olohuoneen jatkeena oli eräänlainen kesähuone. Sen kautta kuljettiin ulos, mitään eteisen tapaistakaan ei ollut.

Minut otettiin hyvin ystävällisesti vastaan. Emäntä esitteli kaiken tarvittavan jääkaappia ja kylpyammetta myöden. Hän vakuutti, että saisin käyttää kaikkea, mitä löydän ja tarvitsen. Kylpyhuone oli vasta remontoitu ja oikein kaunis ja siellä toden totta oli iso kylpyamme ja peribrittiläiset kylmä- ja kuumavesihanat erikseen. Vaikka minulle näytettiin myös kylpyvaahtopurkin sijainti, mieleeni ei tullut kertaakaan mennä kylpyyn, ei varsinkaan sen jälkeen kun kuulin, että Devonissa on Britannian kalleimmat vesimaksut. Kävin suihkussa, senkin niin pikaisesti kuin noiden epäkäytännöllisten vesihanojen armoilla pystyi käymään.

Olin päivät koulussa ja menin illalla aikaisin nukkumaan. Siinä välissä olisin voinut istua olohuoneessa katsomassa televisiota, mutta sitä en tehnyt kertaakaan. Olin omassa huoneessani, tein kotitehtäviä, luin ja kirjoitin. Ehkä minua pidettiin epäkohteliaana tai sitten isäntäväki oli tyytyväinen, kun ei tarvinnut seurustella vieraan kanssa.

Emme syöneet yhdessä. Olisin voinut syödä, sillä majapaikan tarjoama ateria kuului pakettiin. Sanoin kuitenkin heti alussa, ettei minua tarvitse odottaa eikä laittaa mitään ruokaa. Koulun ruoka oli tukevaa enkä halunnut olla sidottu enää illalla mihinkään ruoka-aikoihin.

Kovin paljon emme siis olleet tekemisissä, mutta kun kaikki kolme kuitenkin asuimme siinä niin pakostakin törmäsimme. Aamulla, kun laitoin keittiössä itselleni kahvia ja tein pari voileipää, jompi kumpi "hosteista" tai molemmat tulivat aamutakki päällä samalle asialle ja jäivät juttelemaan. Samoin saatoimme vaihtaa kuulumiset iltapäivällä kun tulin koulusta. Jos isännät eivät olleet kotona, otin avaimen minulle neuvotusta piilopaikasta.

Vaikeinta tässä yhteisasumisessa oli se, ettei päässyt rauhassa vessaan. En ole niin kylmähermoinen, että olisin voinut istua vapautuneesti punnertamassa kun Alan ja Rosemary istuivat parin metrin päässä keittiön pöydän ääressä. Välissä oli tietysti vessan ovi, mutta silti.

Devon School of English, jossa opiskelin, majoittaa opiskelijoitaan paikallisten ihmisten luo ja Alanille ja Rosemarylle kielikurssilaisten majoittaminen oli tuttua puuhaa. Osa kurssilaisista majoittui kuulemma joskus pariskunnan huoneistohotellin tiloissa; voi olla, että jos meidän yhteiselomme olisi sujunut jotenkin huonosti, niin minullekin olisi löytynyt huone omalla sisäänkäynnillä.

Meillä sujui kuitenkin ihan hyvin ja kokemus oli kaikkiaan hieno. Vain yksi asia meni pieleen: varasin Suomesta tuliaisiksi isäntäperheelle kauniin purkillisen lakkahilloa. Päätin antaa sen vasta lähtiessäni ja säilytin purkkia siihen asti matkalaukussani. Kun sitten lähtöpäivänä otin tuliaiseni esiin, purkista oli pudonnut pohja. Tämän on täytynyt tapahtua jo tulomatkan aikana.

Onneksi olin sentään älynnyt laittaa purkin muovipussiin.

lauantai 1. helmikuuta 2020

Melkein rohkeinta mitä olen tehnyt


Mitähän Alanin ja Rosemaryn keittiössä puhutaan tänään? Ovatko he huolissaan pienen huoneistohotellinsa tulevaisuudesta vai tyytyväisiä, kun Britannia pitkän yrittämisen jälkeen on vihdoin irtautunut EU:sta? Tahtoisinpa tietää.

Asuin viime kesänä Alanin ja Rosemaryn luona kaksi viikkoa. Pariskunnan pieni koti on toistasataa vuotta vanhan huvilan pihan puolella, kaikki muut tilat on kunnostettu matkailukäyttöön. Minun majapaikkani oli pariskunnan pienen kodin pienimmässä huoneessa, keittiön vieressä.



Se, että olin tuolla yksin on melkein rohkeinta mitä olen koskaan tehnyt. Olen kyllä matkustanut aika monessa paikassa, mutta en juuri yksin enkä ole milloinkaan ennen asunut ventovieraiden ihmisten kotona.

Olin kielikurssilla yksityisessä kielikoulussa nimeltään Devon School of English. Paikka on Paigntonissa Devonin rannikolla. Sain Journalistisen kulttuurin edistämissäätiön apurahan ja otin sen tietysti kiitollisena vastaan. Hain apurahaa koska ajattelin, että nyt alkavat olla viimeiset hetket hakea jos yleensä aikoo.

Minun sukupolveni ei päässyt kouluaikoina vaihto-oppilaaksi tai kielikursseille ulkomaille joitakin harvoja lukuun ottamatta. En tuntenut ketään, joka olisi ollut edes lomamatkalla ulkomailla. Matkustaminen ei kuulunut työläisperheiden elämään enkä minä ainakaan osannut edes haaveilla mistään matkoista. Ensimmäinen ulkomaanmatkani oli käynti Tukholman rannassa kun olin 18. Niinpä tunsinkin itseni ihan reippaaksi tytöksi kun lähdin Devoniin, kielsin itseäni murehtimasta etukäteen yhtään mitään ja ajattelin, että on se sitten millaista tahansa, niin kyllä sitä kaksi viikkoa kestää.



Itse koulu sijaitsi parin kilometrin päässä majapaikastani, vanhassa pappilassa. Ensimmäisenä aamuna Alan saattoi minut koulun portille, muuten kävelin yksin varsin viehättävää reittiä, joka kulki osittain meren rantaa.

Opetus oli todella hyvää ja oppilaista pidettiin kaikin puolin hyvää huolta. Luokassa minun vieruskaverini oli seitsemänkymppinen saksalainen insinööri, vastapäätä istui venäläinen liikemies, joka oli koulussa yhdessä lääkärivaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa - perhe oli eri ryhmissä -, tsekkiläinen it-alan asiantuntija, sveitsiläisrouva ja 17-vuotias kolumbialaistyttö, joka oli opiskellut koulussa koko kevään. Samassa stipendiaattiryhmässä minun kanssani Suomesta tuli myös viisi muuta toimittajaa ja kaksi heistä osui omaan luokkaani kielikoulussa. Me suomalaiset asuimme kaikki eri puolilla kaupunkia.

Aamupäivät opiskeltiin hyvin tiiviisti. Ruokatauolla saimme etukäteen tilaamamme annokset koulun pienestä kahviosta ja jos ei satanut - aika usein satoi - syömään saattoi mennä koulun takapihalle.


Iltapäivisin meidän toimittajaryhmällemme järjestettiin aiheeseen sopivaa ohjelmaa kuten tutustuminen paikalliseen tv-asemaan tai paikallislehteen. Eräänä iltapäivänä saimme vieraaksemme Devonista kotoisin olevan parlamentin edustajan. Istuin hänen vieressään kaksi tuntia ja kuuntelin todella vuolasta yksinpuhelua, josta suurin osa meni minulta ohi. Se, etten ymmärtänyt puheesta juuri mitään, ei haitannut, sillä meiltä ei näköjään edes odotettu mitään keskustelunavauksia. Britanniassa toimittajat tosin ovat ehkä nopeampia käänteissään, sillä pari kertaa tuo puhekone veti henkeä ja sanoi:

- Te olettekin kilttejä te suomalaistoimittajat, ette kysy mitään!

En tiedä muista, mutta minun kohdallani ei ollut kyse kiltteydestä. En vain tiennyt, mitä olisin kysynyt, kun en ymmärtänyt, mistä puhuttiin.

Muuten englannin kieli sujui hyvin ja varmasti opin matkallani myös uutta, sehän se oli tarkoitus.

Teimme myös retkiä eri puolille Devonia ja näimme paljon kaikkea kaunista. Viimeinen kuva on Paigntonista, ihan pienen matkan päästä siitä, missä asuin. Otin kuvan kun olin iltakävelyllä tässä ylhäällä olevassa puistossa.


Tämä oli nyt pitkä alustus sille, mitä varsinaisesti haluan sanoa eli sen, että jos tähän asti elämässään on pelännyt ja arkaillut ja jättänyt tarttumatta tilaisuuksiin, niin nyt sen voisi viimeistään lopettaa.

Ymmärrän hyvin, ettei joku kielikurssille lähteminen ole huiminta, mitä voi tehdä. Nuoret naiset lähtevät yksin, reppu selässä, seikkailemaan kuukausiksi toisille mantereille, puhuvat suvereenisti vieraita kieliä eivätkä kyseenalaista sitä, etteikö heillä olisi oikeutta tehdä mitä lystää. Olisi mukava kuulua siihen sukupolveen, mutta se ei ole mahdollista.

Se, että on syntynyt 1950-luvulla, kasvatettu pelottelemalla ja opetettu tuntemaan huonoa omaatuntoa ja häpeää vaikka mistä, ei kuitenkaan ole sellainen kohtalo, jolle ei mahda mitään.