Tämä on nyt vakavaa

 Koska tänään on perjantai ja 13. päivä, on paikallaan sanoa muutama varoituksen sana näistä saakelin "turvajalkineista".

Muutama päivä sitten, tarkalleen viime maanantaina, laitoin nämä jalkaani ja lähdin tallihommiin. Tähän aikaan vuodesta pihat ja tiet ovat usein jäisiä ja nastakengät paikallaan.

Kävin heinävarastossa hakemassa sylillisen heiniä, pujahdin aidan sähkölankojen välistä hevostarhan puolelle ja takerruin kiinni lankaan. Ihan tarkalleen se sähkölanka meni kuvassa näkyvän hakasen alle.

Kaaduin vauhdilla ja iskin polveni maahan. Vähän aikaan makasin siinä hevonpaskan päällä ja ajattelin, että jos nyt joku luu murtui, en pääse täältä omin avuin ylös. Se oli inhottavaa, sillä muistissani on oikein elävänä se hetki, kun edellisen kerran makasin hevostarhassa enkä todellakaan päässyt ylös ennen kuin minut nostettiin ambulanssiin.

Onneksi tilanne ei ollut näin paha. Aika paha se kumminkin oli, sillä kenkä, jonka sisällä minun jalkani edelleen oli, pysyi tiukasti kiinni aidassa. Aitalankaan en voinut koskea ellen halunnut saada sähköiskua. Lisäksi pääni yllä hääräili jo pari uteliasta hevosta joilta sopi toivoa, etteivät ne kävelisi ylitseni.

Lopulta sain keinoteltua kengän pois jalastani, pääsin ylös ja ryömin talliin selvittämään vahingon suuruutta. 

Tästä episodista seurasi se, että olen koko viikon pysytellyt kotona ihan pakollisia menoja lukuun ottamatta. Kerroin tapaturmastani Facebookin Tätiratsastajat-ryhmässä ja sain kymmenittäin vastauksia, joissa ihmiset kertoivat vastaavista kokemuksista. Yleinen mielipide oli se, että kenkiin asennetut hakaset ovat hengenvaarallisia ja saatanasta.

Polvi tai oikeammin polven sivu, on kipeä, mutta ei niin kipeä, että olisin mennyt lääkäriin. Mikään normaali kävely tai muu liikunta ei kuitenkaan onnistu, sen verran sattuu.

Olkaa siis varovaisia! Tehkää kuten minä, ottakaa vasara käteen ja nuijikaa hakaset lyttyyn. 

Ja vielä ennemmin kuin myöhemmin. Minulta jäi myöhemmäksi, sillä toisesta kengästä poistin hakaset edellisen kaatumisen jälkeen, mutta jostain syystä jätin työn kesken ja nyt se kostautui.

Kirjailija ei saa pelätä esiintymistä

 Julkisuus on kirjailijalle välttämätöntä. Sitä voi vihata ja pelätä, mutta siellä on pakko olla joka kerta, kun pienikin tilaisuus tulee.

Jos et suostu, kirjasi unohtuu lähes yhtä nopeasti kuin tuorein sanomalehti.

Poikkeuksia on. Jos kirjoittaa jumalaisen kirjan, joka herättää laajaa keskustelua, voit lymyillä vaikka salanimen suojissa, olla koskaan näyttämättä naamaasi yhdessäkään tiedotusvälineessä ja silti kirjasi myy hyvin. Tätä on tapahtunut. Kai.

Minun ja kaltaisteni pienten kirjoittajien on sen sijaan tartuttava ahnaasti mihin tahansa tilaisuuteen päästä puhumaan omasta kirjastaan. Joillekin se voi olla kauhun paikka, mutta tästä vaivasta olen onneksi säästynyt.

Pidän esiintymisestä. Harrastin monta vuotta teatteria ja voisin vieläkin harrastaa, ellei se veisi niin tuhottomasti aikaa. Näytteleminen on hauskaa, on ihanaa olla joku muu ja tehdä luvan kanssa ja julkisesti kaikkea, mitä ei omana itsenään kuuna kullan valkeana kehtaisi.

Tällä viikolla pääsin esiintymään Raision Hööksiin.  Paikalla oli parikymmentä kuulijaa, hevosihmisiä ja sen tähden aidosti kiinnostuneita siitä, mitä kerroin. Vein mukanani pinon kirjoja, niitä pitää olla, sillä ainahan joku voi haluta ostaa kirjan omakseen. Myin kaksi.

Mitä Tätiratsastajien tarinoiden myyntiin muuten tulee, niin sain kustantajalta viime vuoden myyntiluvut. Vuoden loppuun mennessä eli kolmessa kuukaudessa kirjaa myytiin 606 kappaletta. Se ei ihan vielä riittänyt kattamaan ennakkoa, jonka kirjasta sain. Jos kaikki 606 olisivat olleet fyysisiä kirjoja, niin sitten kyllä, mutta nyt yli puolet koostui äänikirjoista ja niistähän kirjailija ei saa juuri mitään.

Juostava siis on. Ja esiinnyttävä. Parasta olisi pakata kirjat matkalaukkuun, sitoa laukku pyörän tarakalle ja lähteä polkemaan pitkin kyliä, talosta taloon. Olen siinä varmassa uskossa, että Suomessa on kosolti talouksia, joissa tartuttaisiin ilolla ja kiitollisuudella tätiratsastajiin, kunhan vain tilaisuus tarjottaisiin.

Oikein liikuttaa ajatella, miten se voisi ihmisiä ilahduttaa.

Pienenpienen kirjailijan elämä on tällaista, pientä. Isoilla kirjailijoilla on omat murheensa enkä niitäkään haluaisi.

Voisi joutua vaikkapa ilkeän kolumnistin raateluhampaisiin, kuten poloinen Juha Hurme tässä Jyrki Lehtolan kolumnissa tänään.

Lehtola kirjoittaa hyvin ja miksi ei kirjoittaisi, kun on itsekin ammattimies. Kirjoittamisen taitoa voi ihailla, mutta ei sitä häijyyttä ja vahingoniloa, joka kirjoituksesta paistaa. 

Se on, arvoisa herra kirjoittaja, ala-arvoista.

Olen ylpeä itsestäni kun osasin

 Jossain kohtaa lakkasin ajattelemasta, etten osaa tai pysty. Se ei enää ole tekosyy mihinkään.

Minulla on ihan tavallinen, tavallisen ihmisen pää jonka sisällä raksuttavat ihan tavalliset aivot. Niiden avulla pystyn oppimaan vaikka mitä.

Harmillisen paljon elämässäni on mennyt ohi sen takia, että olen vetäytynyt opittuun avuttomuuteen. Siihen, että tytöt eivät voi tai naiset nyt vain kerta kaikkiaan eivät. Siihen ansaan on langennut moni muukin. On niin helppoa ja mukavaa nostaa kädet pystyyn ja odottaa, että joku tulee auttamaan.

Yksi konkreettinen näyttö näin vanhemmalla iällä alkaneesta uudesta ajattelusta saatiin eilen, vuoden viimeisenä päivänä: onnistuin selvittämään monta viikkoa vaivanneen tietotekniikkaongelman. Pöytäkoneestani, jolla tätäkin kirjoitan, hävisi muun muassa tekstinkäsittelyohjelma. Sanatyöläiselle se on yhtä kuin katastrofi, jota lievensi ainoastaan se, että minulla on myös kannettava, jossa Word yhä toimi.

Joskus muinoin, silloin, kun tietokoneen käyttö oli minulle vielä uutta, olisin lannistunut heti. Olisin itkenyt ja kironnut - sehän tunnetusti auttaa kaikkeen - kieltäytynyt edes katsomasta konettani ennen kuin Joku on korjannut sen. Nyt olen ylpeä siitä, että etsin sinnikkäästi ratkaisuja, kokeilin, epäonnistuin ja kokeilin uudestaan. Nyt koneeni toimii kuin juuri paketista otettu, samoin tekstinkäsittelyohjelma, jota on nautinto katsoa ja käyttää.

Viimeistelin työni tuolla alussa olevalla kuvalla, laitoin sen näyttökuvaksi. Olen ottanut kuvan entisellä kotipihallani Turun Port Arthurissa, keväällä, kun pihavaahteran väri oli kauneimmillaan.

Rakastan tuota heleänvihreää ja kun se yhdistyy taivaansineen, ei juuri kauniimpaa ole. Tuo vihreä on lupaus uudesta alusta ja siinähän me nyt olemme, uuden vuoden ensimmäisessä päivässä.

Tänä vuonna haluan käyttää aikani enimmäkseen hyviin ja hyödyllisiin asioihin, mutta vain sellaisiin, jotka olen valinnut itse. Muitakin on ja ne hoidetaan, nekin.

Innostavaa vuotta 2025!

Miksi on niin vaikeaa olla eläkeläinen

 Tänään ilmestyneessä Hevosurheilu Ratsastus -lehdessä on kirjoittamani kolumni, jossa kerron hevosunelmistani. Toimitus on lisännyt siihen ingressin, joka kuuluu näin: "Eläkeläinen Pirkko Varjo ei ole lakannut unelmoimasta omasta hevosesta".

On klisee sanoa, että vedin aamukahvit väärään kurkkuun, mutta niin ihan oikeasti tapahtui.

Siis mitä!?

Eläkeläinen? Minä?

Hetkeen en osannut ajatella mitään erityisen järkevää.

On totta, että saan vanhuuseläkettä. Siksi on myös yhtä totta, että olen eläkeläinen ja minua saa sanoa sellaiseksi. Ei minulla ole mitään eläkeläisiä vastaan, heissä on paljon viisaita ja hienoja ihmisiä. Mutta että minäkin?

Olen 66-vuotias ja näin ollen selkeästi eläkeiässä. Silti minusta on kauhean vaikeaa ajatella itseäni eläkeläisenä, ihmisenä, jolla ei ole tässä maailmassa enää muuta virkaa kuin odottaa eläkkeenmaksupäivää ja kuolemaa. Siltä se nimittäin minusta tuntuu, se, mitä eläkeläisten odotetaan täällä tekevän.

Mitä siinä ingressissä sitten olisi pitänyt olla? Pelkkä nimi ilman määreitä? Se ei olisi ollut kiinnostava, sillä kuka tietää mitään mistään pirkkovarjosta, mutta eläkeläinen, joka haaveilee omasta hevosesta, sehän on jo julkeaa. Ymmärrän.

Harmi kyllä, kolumnia ei pääse lukemaan, ellei ole lehden tilaaja. Sellaista se on ja sekin pitää ymmärtää, ei ilmaisen sisällön jakamisessa ole mitään järkeä.

Ai niin: hyvää joulua! 

Suurin unelmani toteutui

 Olenkohan mihinkään asiaan käyttänyt niin paljon ajatusaikaa, suunnitelma-aikaa ja jopa oikeaa työaikaakin kuin siihen, että mietin oman kirjan tekemistä? Tähän kaikkeen on kulunut lähes kuusikymmentä vuotta.

Eipä mitään. Kun hyvin suunnittelee, voi jotain syntyä kuten syntyikin. Kirjoitin talven ja kevään aikana kirjan ja nyt se julkaistaan. 

Kun olen ihan rehellinen - eikä muu tässä maailmassa kannata - tunnustan, ettei tämä nyt ihan sitä ole, mistä haaveilin. Kas  kuvittelin itseni jykevän ja kirjallisia piirejä perin pohjin järisyttävän romaanin kirjoittajaksi, ylistetyksi, palkituksi ja kaikille maailman kielille käännetyksi.

Tästä ei ehkä tule ihan sellaista menestystä. Voi olla, ettei tule.

Olkoon tämä nyt kuitenkin näyttönä siitä, että unelmista ei kannata luopua vain siksi, että alkaa olla myöhäisessä keski-iässä, kuten kauniisti sanotaan. Se, että "olen liian vanha" ei ole oikein syy mihinkään. Se on, jos ei oikeasti pysty.

Minusta tuntuu, että tämä blogikin alkaa virota taas henkiin. On asioita, joista on mukava silloin tällöin kirjoittaa juuri tänne.

Kirjani kustantaja on Readme ja sen voi ostaa kaikkialta, missä kirjoja myydään.

Kymmenen vuotta tuli täyteen tätäkin hommaa

 

Huomasin juuri, että muuan merkkipäivä on päässyt livahtamaan ohi: joulun alla tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun aloitin ensimmäisen blogini, Ruusupensaan takaa.

Oli hyvä kohta ryhtyä bloggariksi, sillä olin lähdössä pitkälle ulkomaanmatkalle ja halusin kertoa matkakuulumiset tuoreeltaan. Sen tein ja jatkoin sitten kirjoittamista monta vuotta. En tavoitellut silloin enkä nytkään tavoittele täydellisyyttä sen paremmin kuin rahaakaan, en suunnittele enkä hio kirjoituksiani ja olen todennäköisesti tehnyt kaikki  virheet, joista blogivalmentajat varoittavat. Blogi on ollut minulle se paikka, jonne voin julkisesti kirjoittaa mitä haluan. Julkisesti taas haluan kirjoittaa siksi, etten ole mikään pöytälaatikkokirjailija eikä tekstillä ole mielestäni mitään arvoa ellei kukaan lue sitä.

Tämä viimeisin, omalla nimelläni kulkeva blogi on jo neljäs. Ensin siis kirjoitin Portsasta, kirjaimellisesti ruusupensaan takaa muun muassa näin

Seuraavassa blogissani, Kirjoittamossa, kerroin kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelustani ja usein myös toimittajan työstä. Tässä esimerkki vuodelta 2015.

Kolmas blogini kertoi siitä, miten me rakennutimme talon Laitilaan. Valo ikkunassa keikkui välillä jopa rakennusblogien Kymmenen kärjessä -listalla ja sitä luetaan yhä. Tämä teksti on vuodelta 2018.

Kaikkiaan minun blogejani on luettu noin 250 000 kertaa. Se ei ole paljon huippuihin tai edes aika hyviin verrattuna, mutta on se tosi paljon parempi kuin ei mitään. On se ainakin sitä, mitä kaikkein eniten olen aina halunnut: että minä kirjoitan ja joku lukee.

Kymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon, myös minulle. Läheskään kaikesta en ole kirjoittanut. Suosituimpia tekstejä ovat olleet ne, joissa puhutaan vaatteista - niitä taitaa olla peräti kaksi - tai kerrotaan jotain ikävää. Tässä onkin hyvä vinkki aloittelevalle bloggarille: laita otsikkoon väärä valinta tai pieleen meni niin johan tulee lukijoita. 

Semmoisia me ihmiset ollaan, uteliaita.   

Purkutöitä ja hevoshaaveita

 

Paras tapa saada työt tehtyä on tehdä itselleen tehtävälista. Se toimii ainakin minulla.

Tunsin alkuviikosta - taas kerran - orastavaa epätoivoa kun mietin kaikkia tekemättömiä töitä, sellaisia, jotka eivät ole ihan välttämättömiä, mutta jotka kuitenkin olen ajatellut tehdä. Hetken aikaa tuntui, ettei mistään tule enää ikinä mitään, mutta sitten otin kynän ja paperia, istuin alas ja tein listan.

Kas vaan, eihän tämä olekaan mahdotonta, mietin kun katsoin valmista listaa. Toimeen vain!

Yksi listalle päätyneistä töistä on tämä mistä laitoin kuvia: vanhojen mattojen purkaminen uusiokäyttöä varten. Aloitin matosta, joka oli ensimmäinen työ minkä tein monta vuotta sitten, kun aloitin Turun Työväenopiston kolmivuotisen kudontakurssin. Ostin kurssia varten uusia trikookuteita ja laitoin joukkoon vain vähän itse leikkaamiani. Matosta tuli juuri sen näköinen kuin voi olettaa ensimmäisestä matosta tulevan ja siksi en ole enää pitkään aikaan laittanut sitä lattiaan. Materiaali on kuitenkin ihan käyttökelpoista ja niinpä purin maton ja pesin kuteet.

Muuten olen ehtinyt pestä vanhan talon ikkunoita ja verhoja, tehdä vähän ansiotöitä ja myös huvitella. Kävin pitkästä aikaa ratsastamassa. Tapasin taannoin vanhan tallituttavani ja hän kutsui minut ratsastamaan, hänellä kun on omia hevosia. Oli kyllä ihanaa päästä taas satulaan ja ihmeellisesti aina tuntuu, ettei sieltä ole edes ollut kauan pois vaikka edellisestä kerrasta on jo yli puoli vuotta. Kiertelimme ihan rauhallisesti metsässä ja menimme välillä vähän ryteiköistäkin, joten se oli todellista puskaratsastusta se.

Jos olisin nuorempi - hyvin paljon nuorempi - olisin varmasti halunnut hankkia oman hevosen nyt, kun viimein asun paikassa, jossa sellaista voisi pitää. Mitkään taloudelliset perustelut eivät olisi merkinneet mitään sen haavekuvan rinnalla, että voisin jonakin päivänä hoitaa ja ratsastaa omaa hevostani omassa pihassa. Yhä edelleen se ajatus kiehtoo, mutta epäilen, ettei minusta kuitenkaan olisi siihen. Jos en oikein ehdi edes koiran kanssa kunnon lenkille joka päivä, niin kuinka hevosen kanssa mahtaisi käydä?

Mutta olisi se ihanaa... olla jonkun hevosen oma ihminen. Siihen ei koskaan pääse jos käy vain ratsastustunneilla. Hevoset ovat kyllä ihan uskomattoman hienoja eläimiä, parhaita kaikista. 

Voi hevoshulluus, ihana tauti!

Lainasin kirjastosta Marika Riikosen uutuuskirjan Hevostytöt ja aloitin sen äsken aamupuuron kanssa. Tuli heti sellainen olo, että tästä pitää kirjoittaa, hevoshulluudesta. Harmi, kun en pari vuotta sitten törmännyt Riikosen tekemään nettikyselyyn aiheesta, olisin varmasti vastannut siihen. Nyt kirjan vanhin siteerattu hevostyttö on vuotta nuorempi kuin minä.

En osaa sanoa, milloin hevoshulluus iski sillä tuntuu, että se on ollut minussa aina. Olin lapsena hevoshullu sillä tavalla, kuin vain intohimoinen hevosten ystävä voi olla. Kaikki tekemiset, sanomiset, leikit,kirjoittamiset, kaikki suodattuivat tavalla tai toisella hevosten kautta. Hevosen virkaa toimitti uskottavasti yhtä hyvin polkupyörä kuin potkulauta.

Haaveilin tietysti omasta hevosesta, säästin rahaa ja tein suunnitelmia. Taisin uskoa haaveeseeni, vaikka sen toteutuminen oli täysin mahdotonta. Ei meillä olisi mitenkään ollut varaa hevoseen eikä sellaista olisi minulle hankittu vaikka olisi ollutkin.

Lopulta, pitkän haaveilun päätteeksi, pääsin ratsastustunneille. Siihen vaikutti varmaan se, että meidän kulmiltamme muutama muukin tyttö aloitti samaan aikaan. He tosin olivat erilaisessa taloudellisessa asemassa kuin minä ja vaikka puolikas ratsastustunti Artukaisten ratsastuskoulussa maksoi vain kolme markkaa, nykyrahassa noin 4,60 euroa, uhraus oli äidiltäni suuri. Äidiltä nimen omaan, isä ei pahemmin tuonut rahaa kotiin.

Riikosen kirjassa kerrotaan, että hevostyttöimagoon on kuulunut mielikuva kiltistä tytöstä. Hevoskirjoissa - joita olen lukenut pinokaupalla - sankari onkin aina kiltti, reilu, reipas ja oikeudenmukainen lettipää. Oikeassa elämässä olen tavannut kaikenlaisia hevostyttöjä eikä tätä kiltin tytön kuvaa kyllä mitenkään voi yleistää. Lapsuudesta päällimmäiseksi on jäänyt muistoja ylimielisistä ja ilkeistä tytöistä, minua vanhemmista, joilla ei ollut paljon myötätuntoa pientä hevostytönrääpälettä kohtaan. Yhtään ystävää en Artukaisten tallilta saanut.

Pelkäsin ratsastaa. Se oli tietysti jo syy siihen, ettei minusta koskaan tullut kunnon tallityttöä. Rakastin hevosia ja niiden läheisyyttä, mutta hevosen selkään nouseminen pelotti niin kovin, että minulla oli maha kipeä aina ennen tuntia. Pelko ei muistaakseni hävinnyt lapsena eikä nuorena. Sitten kului kymmeniä vuosia, etten käynyt tallilla. Ei ollut rahaa omiin harrastuksiin ja vaikka yritin innostaa omia tyttäriäni hevosten pariin, heissä ei syttynyt kipinää; en siis päässyt senkään varjolla tallille.

Olin lähemmäs viittäkymmentä, kun elvytin hevosharrastuksen. Menin Mynämäelle, Jaakkolan islanninhevostallille. Ajattelin, että issikat ovat niin pienikokoisia, ettei niiden selästä putoaminen voi olla kovin kauheaa.
Pelkäsin taas alussa, mutta pelot katosivat hyvin nopeasti. Olen pudonnut ja olen loukannutkin, mutta silti en pelkää. Hevosen selässä on ollut ihana olla. Kun aloitin taas ratsastuksen tunsin jopa, että löysin oman itseni uudestaan. Se Pirkko, joka pukeutuu tallivaatteisiin ja haisee hevoselta, se olen minä.

Ratsastin monta vuotta säännöllisesti. Nyt olen ollut tallilla hyvin vähän, tänä vuonna vain kerran. Syytän siitä aikaisempaa epäsäännöllisempää työtäni, mutta on siinä muutakin. Kaipaisin hevosharrastukselta enemmän kuin vain ratsastustunteja ja silloin tällöin tehtyjä maastoretkiä. Kaipaan hevosystävää, omaa tai melkein kuin omaa hevosta, koko sitä hienoa yhteyttä, mikä ihmisen ja hevosen välillä voi parhaimmillaan olla. Haluaisin olla jonkun hevosen oma ihminen.

Aika helposti tulee sanottua, että haaveilee siitä tai tästä. Se on kuitenkin sellaista kevythaaveilua, sellaista, jossa kohde voi vaihtua ja välillä haave voi unohtuakin. Minulla on elämässäni ollut vain kaksi todellista haavetta ja niihin molempiin olen käyttänyt paljon aikaa ja energiaa, vaikka tulokset ovat kovin vähäisiä. Ne ovat haaveet kirjan kirjoittamisesta ja omasta hevosesta. Nyt, kun olen jo tämän ikäinen mielessäni on käynyt, että pitäisikö jo luovuttaa?