Nyt on huijattu olo

 Toden totta: olen juuri se mummo savupirtin kynnyksellä, ainoa maailmassa, joka ei tiennyt sitä, minkä kaikki muut tietävät. Vai?

Kyse on blogien kommenteista. Niitä ei paljon tule ja jos tulee, ilahdun ja vastaan heti. Kuvittelen, siis kuvittelin, että nyt joku on oikein lukenut minun kirjoitukseni, saanut siitä jonkun ajatuksen ja haluaa kertoa sen minulle.

Kyse on aivan erityisesti rakennusblogistani jota pidin, kun rakennutimme taloa, siis tästä. En ole päivittänyt blogia enää pitkään aikaan, mutta sinne tulee silti kommentteja aina joskus. Sannat ja jaakot ja keitä ovatkaan ovat kertoneet muka omista projekteistaan ja saaneet minut toivottamaan onnea ja kertomaan vähän lisää meidän projektistamme joka on jo onneksi takanapäin. Ja vasta nyt minulle selvisi, keitä nämä sannat ja jaakot todellisuudessa ovat: mainosmiehiä, jotka kalastelevat kävijöitä yritysten sivuille. Nyt vasta klikkasin kommentoijien nimiä ja tajusin tämän. Tyhmä minä.

Poistin suutuspäissäni kaikki Valo ikkunassa -blogin kommentit. Sielä oli myös ihan oikeiden ihmisten kirjoittamia, mutta sinne menivät nekin. 

Eihän tässä mitään rikollista ole, mutta ikävää kuitenkin. Ennen muuta on ikävä taas kerran tajuta, kuinka sinisilmäinen minä olen, uskon aina, että ihmiset ovat tosia ja oikeasti sillä asialla, millä sanovat olevansa. Useimmiten näin on, siihen uskon yhä.

Mutta kyllä nyt harmittaa. Ja hävettääkin, vähän, vaikka enhän minä ole mitään höpöhöpökommentteja kirjoittanut. Hävetkää te, jotka niin teette. 

  

Päätin sulkea majatalon

 Tässä sitä poseerataan voittajan elkein vaikka sen suuremmasta voitosta ei ole kyse kuin että pysyin pystyssä suksilla. Talven ensimmäinen hiihto on juuri päättynyt.

Luulisi, että hiihtäminen on samanlaista kuin polkupyörällä ajaminen siinä mielessä, että kun sen kerran oppii, se sujuu aina. Ei minulta ainakaan suju. Lapsena hiihdin paljon, mutta kun nyt yritän, homma vaatii kauheita ponnistuksia ja olen kaiken aikaa vaarassa kaatua. Pää ei oikein pysy enää mukana.

Se, että kotipihalta pääsee suoraan hiihtämään, on joka tapauksessa yksi maalla asumisen hyvistä puolista. Latu pitää tehdä itse, sillä ei täälläkään enää ole latuja peltojen reunoissa kuten oli ennen - ainakin siellä, missä minä asuin silloin hiihtoaikoina. Silloinhan hiihtäminen oli paitsi mukavaa talvista ajanvietettä, myös tapa kulkea paikasta toiseen. Nyt pakataan sukset autoon ja mennään sinne, minne on tehty ns. virallinen latu. 

Olin eilen työn puolesta todistamassa, miten naapurikaupunkiin ryhdyttiin tekemään latuja ja teen aiheesta pienen jutun, jossa kerron, että nyt pääsee hiihtämään tai hiihtokausi on avattu tai jotain muuta yhtä omaperäistä. Ikään kuin hiihtämään ei voisi mennä ennen kuin annetaan virallinen lupa. Sen kun vaan menee, avaa oman latunsa ja hiihtää minne lystää.

Siinä hiihtäessäni ja muutenkin tänään mietin tuon taustalla näkyvän punaisen talon asioita ja päätin, että tänä vuonna sinne ei tule airbnb-vieraita. Seuraavaksi, heti kun olen kirjoittanut tämän tarinan, aion poistaa talon airbnb-sivustolta. Saa sen sinne takaisin jos muutan mieleni tai jos me muutamme. Mies ei tosin ole ottanut kantaa koko asiaan, hänelle käy kuinka vain.

Muuten suosittelen lämpimästi, että jos jollakulla  on tarpeettomia taloja, asuntoja tai huoneita, niin alkakaa vuokrata niitä matkailijoille. Ensi kesänä majapaikoista on varmasti kova kysyntä, kun kaikki koronan kypsyttämät kotona kykkijät haluavat jonnekin pois mihin hintaan hyvänsä. 

Tiedoksi vielä, että olen nyt myös instagramissa. Paat kattoin.

Rakastan vanhoja taloja, mutta

 Rakastan vanhoja taloja - kuten tätäkin, kuvassa olevaa jonka omistamme - mutta juuri nyt olen tyytyväinen, ettei minun tarvitse asua sellaisessa.

Luin aamulla vanhojen talojen ystävien facebook-ryhmästä miten ihmiset kyselivät toisiltaan, kuinka kylmää ihmisten kodeissa on ja vastauksista tuli selväksi, että hyvinkin kylmää. Tiedän, mistä puhutaan ja osaan samaistua kylmien lattioiden, vetoisten ikkunoiden ja savuttavien tulisijojen omistajiin.

Tällä hetkellä ulkona on  -18 astetta mutta meillä täällä uudessa talossa on mukavaa ja lämmintä. Kävin tarkastamassa vanhan talon tilanteen iltapäivällä ja siellä salin puolella oli viisi astetta ja muualla vähän toistakymmentä. Plussaa sentään. Tietysti siellä on kylmä, kun vain pieni peruslämpö on päällä, mutta eipä siellä niin lämmin olisi vaikka tulet olisivat pesissä pari kertaa päivässä. Lattiat ovat todella kylmiä joka tapauksessa.

Sähkökatkot, ainakin jos ne kestävät kauan, muuttavat tilanteen vanhan eduksi. Toini-myrskyn aikana pelkäsin tosissani, että sähköt katkeavat pitkäksi aikaa sillä pienempienkin tuulten ja lumisateiden aikana ne tapaavat mennä. Nyt kuitenkin oli onnea matkassa vaikka juuri tällä kertaa varasin vettä ämpäreihin, tarkistin taskulamppujen, tulitikkujen ja kynttilöiden paikat ja kävin jopa lämmittämässä vanhaa taloa siltä varalta, että joudumme sinne evakkoon. Siellä kun sentään voisi olla ja tehdä ruokaa vaikka sähköä ei tulisi moneen päivään. Eilen lämmitin viimeksi ja tänään sitten lämpötila oli pudonnut noihin asteisiin jotka mainitsin.

Uskoakseni monet haaveilevat vanhan talon omistamisesta ja tiedän, että monet sen haaveen myös toteuttavat. Onkohan jossain tilastoa siitä, kuinka moni jättää leikin kesken? Kuinka moni niistä, jotka kuvittelivat löytäneensä sen loppuelämän kodin, johon lapset ja lastenlapset voivat juurtua, väsyy ja pettyy muutamassa vuodessa, kun remontoitavaa riittää aina vain ja uutta tulee? Elämä on pelkkää remonttia, remontin suunnittelua ja rahojen laskemista.

Asioilla on kuitenkin monta puolta. Niinpä täytyy huomata sekin, ettei missään saa pienistä arjen asioista sellaista nautintoa kuin vanhassa talossa voi saada. Miten suloista on käydä kylmänä päivänä halaamassa kamarin lämmintä pönttöuunia, kuinka ihanaa on juosta pakkasillassa pihasaunan löylyihin ja miten tarpeellista työtä tuntee tekevänsä, kun pilkkoo polttopuita ja kantaa niitä sisälle. Uuden talon tasaiset ja helpot olosuhteet vievät nämä ilot jos kohta antavat tilalle jotain muuta. 

Kymmenen vuotta tuli täyteen tätäkin hommaa

 

Huomasin juuri, että muuan merkkipäivä on päässyt livahtamaan ohi: joulun alla tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun aloitin ensimmäisen blogini, Ruusupensaan takaa.

Oli hyvä kohta ryhtyä bloggariksi, sillä olin lähdössä pitkälle ulkomaanmatkalle ja halusin kertoa matkakuulumiset tuoreeltaan. Sen tein ja jatkoin sitten kirjoittamista monta vuotta. En tavoitellut silloin enkä nytkään tavoittele täydellisyyttä sen paremmin kuin rahaakaan, en suunnittele enkä hio kirjoituksiani ja olen todennäköisesti tehnyt kaikki  virheet, joista blogivalmentajat varoittavat. Blogi on ollut minulle se paikka, jonne voin julkisesti kirjoittaa mitä haluan. Julkisesti taas haluan kirjoittaa siksi, etten ole mikään pöytälaatikkokirjailija eikä tekstillä ole mielestäni mitään arvoa ellei kukaan lue sitä.

Tämä viimeisin, omalla nimelläni kulkeva blogi on jo neljäs. Ensin siis kirjoitin Portsasta, kirjaimellisesti ruusupensaan takaa muun muassa näin

Seuraavassa blogissani, Kirjoittamossa, kerroin kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelustani ja usein myös toimittajan työstä. Tässä esimerkki vuodelta 2015.

Kolmas blogini kertoi siitä, miten me rakennutimme talon Laitilaan. Valo ikkunassa keikkui välillä jopa rakennusblogien Kymmenen kärjessä -listalla ja sitä luetaan yhä. Tämä teksti on vuodelta 2018.

Kaikkiaan minun blogejani on luettu noin 250 000 kertaa. Se ei ole paljon huippuihin tai edes aika hyviin verrattuna, mutta on se tosi paljon parempi kuin ei mitään. On se ainakin sitä, mitä kaikkein eniten olen aina halunnut: että minä kirjoitan ja joku lukee.

Kymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon, myös minulle. Läheskään kaikesta en ole kirjoittanut. Suosituimpia tekstejä ovat olleet ne, joissa puhutaan vaatteista - niitä taitaa olla peräti kaksi - tai kerrotaan jotain ikävää. Tässä onkin hyvä vinkki aloittelevalle bloggarille: laita otsikkoon väärä valinta tai pieleen meni niin johan tulee lukijoita. 

Semmoisia me ihmiset ollaan, uteliaita.   

Oletko sinä liian vanha opiskelemaan?

Minun piti aloittaa nyt tammikuussa kirjallisuusterapian opinnot. Peruin osallistumiseni, sillä opiskelu olisi tapahtunut kokonaan etänä. Ajattelin, että kun istun muutenkin paljon yksin työhuoneessani, en halua enää opiskella tässä koneen ääressä, menen mieluummin pois kotoa jonnekin, jossa on muita ihmisiä. Ikävä toisaalta, sillä odotin kovasti koko kevään kestävää kirjallisuusterapiakurssia ja olin sitä paitsi menossa sinne jo toista kertaa. Ensimmäisen kerran peruin aikeeni kun meille tuli talon rakentaminen ajankohtaiseksi.

Vuonna 2013 aloitin kirjoittamisen opiskelun Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Aika alussa minua pyydettiin kirjoittamaan yliopiston blogiin minkä tietysti mielelläni tein. Kirjoituksen voi lukea  täällä.

Kirjoittamisen opinnot ja kandidaatintutkinto tulivat valmiiksi jo muutama vuosi sitten. Sen jälkeen olen keskittynyt kevyempiin aiheisiin kuten kansalaisopiston retkeily-, vanhojen ikkunoiden kunnostus- ja lavisjumppakursseihin. Näilläkin kursseilla olen oppinut paljon uutta vaikka minusta ei tullut pätevää eräpirkkoa ja vaikka kunnostamista odottavia ikkuunoita on yhä tuskastuttavan monta.

Tähän olisi luontevaa sanoa, että ihminen ei ole koskaan liian vanha opiskelemaan. Nyt sen sanoinkin, vaikka ajattelen, että tuo on tarpeetonta ja tyhmää, sillä ketkä tässä maassa opiskelevat sydämensä kyllyydestä, oppimisen ilosta ja huvikseen, jos eivät juuri yli kuusikymppiset?  Avoin yliopisto ja kansalais- ja työväenopistot ovat erinomaisia paikkoja juuri meille. Se, että meillä täällä Suomessa asiat ovat näin hyvin, on ihan valtavan hienoa. Tätä asiaa sivusin myös kirjoittamisen opintojen aikana pitämässäni blogissa täällä.

Ihailen ihmisiä, jotka osaavat jonkun asian perusteellisen hyvin. Olkoon se sitten kakun koristelua, lampaankeritsemistä  tai mitä vain, perehtyneisyys ja osaaminen tekevät aina vaikutuksen. Haluaisin itse olla tosi hyvä jossain, mutta valitettavasti en ole. Tässä muuten taitaa olla yksi asia, jonka ikääntyminen aiheuttaa: nuorena asennoituu siten, että jos ei vielä ole superhyvä jossain, niin jonain päivänä on. Nyt alkaa jo myöntää, että ehkä korkein osaamisen aste on saavutettu ja maine ja kunnia jäi saamatta.

Se ei silti estä tekemästä sitä, mitä tahtoo. Niin että ehkä ilmoittaudun vielä kolmannen kerran sinne kirjallisuusterapiaan sitten, kun maailma taas toimii normaalisti.

 

Mitä Turussa olisi ilman Stockmannia?

Kävin tänään Turussa. Oli oikein asiaa, kävin hammaslääkärillä Puutarhakadulla. Sieltä kävelin keskustaan ja Stockmannille tarkoituksenani ostaa yöpaita. Ei siellä enää ollut sellaisia kuin etsin, olivat tietysti vähissä näin joulun jälkeen.

Stockmann on ehdottomasti minun suosikkitavarataloni ja jos sitä ei olisi, tuntuisi, ettei Turussa olisi juuri mitään. Sehän taas ei pidä alkuunkaan paikkaansa, sillä kaupungissa on paljon kauppoja, muitakin kuin ketjuliikkeitä.

Muistan muuten vielä senkin ajan kun nykyisen Stockmannin paikalla oli puutalo. Se purettiin ja tilalle rakennettiin tavaratalo, josta muistaakseni tuli CitySokos. Stockmann muutti taloon 1982 ja se tuntui silloin valtavan hienolta.

Nyt tavaratalon edessä kulkeva Yliopistonkatu on kävelykatuna. Aikoinaan saatoin pysäköidä auton pääoven eteen ja olen niin tehnytkin. 

1970-luvulla kadun toisella puolella oli urheiluliike, jonka nimeä en muista. Isoveljeni oli siellä kesätöissä ja muistan, miten hän kerran kotiin tultuaan kertoi tohkeissaan, että liikkeessä oli käynyt ruotsalaisia asiakkaita. Itse ulkomaalaisuus ei ehkä ollut kuitenkaan niin suuri ihme kuin se, että nuo asiakkaat olivat liikkeeseen astuessaan sanoneet: "Hej!" sen sijaan, että olisivat sanoneet: "Päivää". Tuollainen rentous oli ennenkuulumatonta.

Vielä 70-luvulla harrastettiin käytöstapoja ja oltiin aika muodollisia. Minulla on vieläkin vaikeuksia sinutella itseäni vanhempia ihmisiä vaikka olen jo mummo. En myöskään voisi sallia sitä, että joku vanha ihminen jäisi vaille istumapaikkaa jossain, missä nuoremmat istuvat. En kaipaa kaikkia menneen maailman muodollisuuksia, mutta hyviä tapoja, toisten ihmisten huomioon ottamista kaipaan.

Asuin Turussa 40 vuotta. Se ei ole minun kotikaupunkini, mutta sellaisena olen sitä aina pitänyt. Ensimmäiset 18 vuotta muutama sata metriä Turun rajan ulkopuolella, Raisiossa, eivät saaneet aikaan minkäänlaista raisiolaisidentiteettiä. Tuskin minusta koskaan tulee myöskään laitilalaista, vaikka nyt täällä asun.

Turussa on mukava käydä ja keksin mielelläni asioita sinne. En kuitenkaan haluaisi enää asua siellä. Maaseudun hiljaisuus ja avaruus peittoavat mennen tullen kaupungin vilinän. Jopa Turun kaltaisen pikkukaupungin.

Yhden väärän tiedon haluan korjata mitä Turkuun tulee: sieltä löytää aina parkkipaikan kadun varrelta. Olen monta kertaa kuullut ja lukenut ihmisten kommentteja, miten Turusta on mahdoton löytää parkkipaikkaa ja silloin aina ajattelen, että älä viitsi, oletko edes yrittänyt? 

Kuuluisa toriparkki on juuri valmistunut ja hyvä on, hyvä ettei jäänyt kesken. En silti vieläkään ymmärrä, miksi se tarvittiin, sillä keskustasta ei ole puuttunut parkkitilaa. Aivan ydinkeskustassa on iso parkkitalo ja monta pienempää. Jos itse menen autolla keskustaan, ajan nykyään Stockmannin parkkihalliin.

En lopulta ostanut Turku-reissullani mitään. Toivottavasti joku muu ostaa, ettei The Tavaratalo häviä Turun katukuvasta.

 

 

Tulevaisuus sumussa

 Hyvää alkanutta vuotta 2021! Vaikka tulevaisuus on hämärän peitossa niin eiköhän siellä jotain hyvää sentään ole tulossa, uskotaan siihen.

On helpottavaa jättää viime vuosi taakse, vaikka päivämäärän vaihtuminen ei sinällään vaikuta koronatilanteeseen. Uusi vuosi on kuitenkin aina lupaava alku jollekin, ainakin tuntuu siltä. 

Viime vuosi oli freelancerille taloudellisesti kurja. Osuuskuntani kirjanpitäjä lähetti juuri viime vuoden palkkatodistuksen ja se on masentavaa katsottavaa. Tältä vuodelta toivonkin ennen muuta aikaa ja voimia tehdä paljon töitä.

Mietin jo nyt tulevaa kesää ja sitä, otanko taas airbnb-vieraita vastaan. Olen varma, että tulijoita olisi, mutta kahden viime kesän kokemuksesta tiedän, miten työllistävää homma on. Rahallisesti se taas ei kannata, sillä muutamien satasten tulo ei mielestäni korvaa sitä puolijuoksuista kiirettä, jonka majoittaminen tuo tullessaan. Paras puoli majoittamisessa on se, että vanha talo tulee pidettyä siistinä ja että siellä on asukkaita, vaikka vain yönkin kerrallaan.

Vaikea päätös. Haluaisin taloon jotain elämää.

Kansalaisopiston vasta ilmestyneestä kevätohjelmasta bongasin naisten raivaussahakurssin. Sinne! On paljon asioita, jotka haluaisin osata ja raivaussahan käyttö on yksi niistä.

Muitakin suunnitelmia on, suurempia. Mutta niistä sitten kun on niiden aika.