Miten käy airbnb-kesän?

Koska tontillamme seisova vanha talo on enemmän tai vähemmän tyhjän panttina, päätimme viime kesänä ryhtyä airbnb-majoittajiksi. Aloitimme elokuun puolessa välissä ja syksyn aikana majoitimme noin kymmenen kertaa. Alku oli minun mielestäni hyvä, näin aloittelijaksi.

Suljin kalenterin lokakuussa ja päätin avata sen vasta heinäkuun puolessa välissä. Sain viime vuodesta sen verran kokemusta, että tiedän, kuinka paljon työtä ja aikaa majoittujien palveleminen vaatii. Vaikka tiedän, että tulijoita olisi varmasti ollut jo kesäkuussa ja varsinkin juhannukseksi, halusin rauhoittaa alkukesän vain omalle perheelle ja töille.

Nyt taitaa olla hiljaista koko kesän. Heinäkuuksi tosin on jo yksi varaus, mutta sen toteutuminen riippuu siitä, pidetäänkö yleisötapahtuma, johon tulijat aikovat osallistua.

Viime kesän vieraat vaikuttivat hyvin tyytyväisiltä. Saimme kiitosta tunnelmasta ja siisteydestä ja mikä ettemme olisi saaneet, sillä vanhassa talossa on ihana vanhan ajan tunnelma, rauhallinen ja hyvä. Siistiäkin siellä on, siitä minä pidän huolen. Eräs viime kesän ulkomaisista vieraista kysyi, että eikö teillä Suomessa ole lainkaan pölyä, kun hän ei vaimonsa kanssa tavannut sellaista talostamme ollenkaan, vaikka he etsimällä etsivät ovenkarmien päälliset ja kaikki.

Siivoaminen on kova homma. Välillä tuntui vähän turhalta siivota ja pyykätä yhden yön vieraiden takia ennen ja jälkeen tuntikausia. Joku ehdotti, että laittaisimme vieraat tuomaan omat liinavaatteet, mutta siitä ajatuksesta minä en pidä. Mielestäni iso osa meillä majoittumisen mukavuutta on se, että vieraat pääsevät valmiiksi pedattuihin sänkyihin nukkumaan.

Maaseudulla on vaikka kuinka paljon tyhjiä taloja tai sivurakennuksia ja saunatupia, joita voisi käyttää airbnb-tarkoituksiin. Aito maaseutu on kaupunkilaisille ja eritoten ulkomailta tuleville turisteille valtava elämys. Ei tarvitse keksiä mitään uutta, sillä ihmiset haluavat nähdä juuri sitä aitoa elämää, mitä täällä eletään. Ne, jotka tahtovat vauhtia ja jännitystä ja blingblingiä, menevät varmasti jonnekin muualle.

Airbnb-majoittajaksi ryhtyminen on helppoa. Systeemi toimii hyvin ja sen käyttäminen on yksinkertaista. Maksut tulevat ajallaan. Rikastumaan ei pääse, ellei ole airbnb-asuntoa Helsingin keskustassa enkä tiedä, pääseekö sittenkään. Me saimme viime kesästä käteen noin 240 euroa. Kannattaa ottaa mahdollisimman rehellisiä esittelykuvia niin ihmiset tietävät, mihin ovat tulossa. Myös esittelytekstissä on hyvä pysyä totuudessa. Tämäkään ei tosin välttämättä auta, sillä ainakin yksi vieraistamme oli ihmeissään kun ei päässyt suihkuun, vaikka olen mielestäni selkeästi kertonut, että meillä ei vanhassa talossa ole juoksevaa vettä.

Se, mistä en tykkää, mutta mikä on väistämätöntä, on airbnb:n muuttuminen ammattimaiseksi. Pidän alkuperäisestä ajatuksesta, siitä, että tarjotaan matkailijoille halpa yösija ja samalla mahdollisuus nähdä, miten paikalliset asuvat ja elävät. Nyt on kuitenkin paljon majapaikkoja, jotka on jopa ostettu vain siksi, että niissä voitaisiin majoittaa. Asuntoja on sisustettu vain matkailukäyttöön eikä niissä ole yhtään mitään henkilökohtaista mikä kertoisi asuntojen omistajista. Tämä on matkailuyrittäjyyttä ja sitä pitäisi myös kohdella sellaisena. 

Jos matkailijat eivät liiku tänä kesänä, en sure asiaa.  Tulee uusia kesiä, tämänkin jälkeen. 

Knausgårdin kirjallinen sensaatio on pahanpäiväistä jaarittelua

Lähipiiriini kuului kerran ihminen, joka oli mahdottoman kova puhumaan. Vähäpuheisena introverttina kammoksun yltiöpuheliaiden seuraa ja jos kyseessä vielä on jaarittelija, sitä enemmän. Hän oli, sekä puhelias että jaarittelija.

Jouduin sosiaalisesta pakosta viettämään aika paljon aikaa hänen kanssaan. Siinä kävi aina niin, että kaikki muut kaikkosivat jonnekin ja minä kilteimpänä jäin. Puhetta riitti ja riitti. Aihe saattoi olla mikä tahansa mutta yleensä joku, josta en tiennyt mitään enkä ollut edes kiinnostunut.

Jos kysyin jotain, tuo puhelias ihminen aloitti vastaamaan mutta eksyi jo kohta jonnekin sivuraiteelle ja sieltäkin pitemmälle enkä koskaan saanut kunnon vastausta mihinkään. Harvoin kysyin.

Se, että minun oli pakko tavata tuota ihmistä, ahdisti kauheasti. Mieluiten olisin pysynyt kaukana ja piiloutunut kun hän lähestyy. En kuitenkaan voinut mennä edes toiseen huoneeseen tai jos menin , hän ja hänen lakkaamatta virtaava puheensa seurasi minua.

Nyt hän on jo kuollut ja näen myös hänen hyvät puolensa. Niitäkin oli, paljon.

Knausgård liittyy tähän johdantoon sillä tavalla, että kirjailijan kohuttu esikoisteos Poissa päiväjärjestyksestä, on enimmäkseen omituista jaarittelua. Sain opuksen luettua tänään.

Kirjan tarina on seuraava: nuori miesopettaja rakastuu 13-vuotiaaseen oppilaaseensa, viettää tämän kanssa yön, pakenee paikalta, ei tiedä, tekikö oikein vai väärin ja tapaa lopussa tytön uudelleen.

Tämän selvittämiseen Knausgård käyttää 760 sivua ja sotkee mukaan suuren määrän henkilöitä joilla ei ole mitään tekemistä tarinassa. Kertoja aloittaa jonkun jutun mutta eksyy jonnekin muualle. Lukijana en tiennyt, onko menossa uni, harha vai muisto enkä sitä, miksi ne kerrottiin. Monta kertaa tuntui siltä, että kirjaan oli pakonomaisesti tungettu kaikki sanottava, mitä suinkin on tullut mieleen.

Kirjasta olisi hyvin voinut karsia 500 sivua eikä itse perustarina olisi kärsinyt yhtään, päinvastoin. Knausgård on taitava kirjoittaja, mutta tämä kirja ei ole hyvä.

Kirja on kuitenkin ilmestyessään 1998 voittanut Norjan kriitikoiden kirjallisuuspalkinnon ja sitä on kehuttu  kauden kirjalliseksi sensaatioksi ja suurenmoiseksi, psykologisesti kunnianhimoiseksi. 

Näin me voimme ja saamme olla eri mieltä. Minulle kaunokirjallinen teos on hyvä jos se vaatii lukemaan itsensä ja jos sen loppuminen on suru eikä helpotus kuten nyt. Se, että kirja "ei päästä lukijaansa helpolla" ei ole merkki laadusta. En näe yhtään syytä, miksi ihmisten pitäisi kuluttaa vapaa-aikaansa yrittämällä ymmärtää sekavasti kerrottuja tarinoita. Ei siitä edes opi mitään.

Yhden asian haluaisin tietää: millainen keskustelu on käyty kustantajan ja esikoisensa julkaisemista toivovan kirjoittajan välillä?

- Ei ei ei, Karl-Ove, ei tule mitään. Tiivistät ja karsit turhat pois, sitten katsotaan. 

Talo muuttaa maiseman mutta ei välttämättä kauniimmaksi

Molemmissa kuvissa on sama paikka. Ylemmässä loiva rinne on vielä koskematon, vain kuvaan ennen kuulunut navetta on purettu pois.

Alakuvan otin siksi, että saimme ensimmäiset kääpiövuorimännyt istutettua. Tähän tien reunaan niitä tulee vielä muutama ja sitten tuonne vasemmalla puolelle, talon eteen rinteeseen, paljon lisää. Tarkoitus on, että männyt muodostavat ennen pitkää tuuhean, yhtenäisen kasvuston.

En saanut ostettua kääpiövuorimäntyjen taimia tämän enempää. Täällä Laitilassa niitä ei ollut missään ja netistä selvitin, että lähimmät olivat Euran Hankkijalla. Kävin siellä perjantaina ja ostin kaikki myymälän taimet, kaikki kymmenen.

Istutimme taimet seulottuun peltomultaan, johon lisäsimme kymmenen säkkiä luonnonturvetta. Istutuksen päällä on silppua, jota saimme, kun kaasimme ensin kaksi kuusta. Ne piti joka tapauksessa kaataa.

Yläkuvassa näkyvä kukkapenkki on mennyttä. Se jäi osittain uuden pihatien alle ja loput aion hävittää kunhan ehdin. Sinne meni se monen päivän uurastus muutaman vuoden takaa kun rakensin uuden kukkamaan mutta sitä kai puutarhaharrastus on, jatkuvaa kuopimista.

Kun sain työn omalta osaltani valmiiksi, otin kameran ja kävin kuvaamassa omenapuun alla kukkivat kukat. Ne ovat ihan tavallisia kevätkukkia, mutta nimen olen unohtanut. Scilla? Se se taisi olla.

Ihana päivä, ihanat kukat, onnekas minä joka saan asua täällä ja möyriä omassa puutarhassani.

Kivireunus kukkapenkin ympärille

Pihatien varressa oleva pitkä kukkapenkki näyttää surulliselta. Se on kärsinyt talomme rakennusaikana siitä, että tuohon viereen piti tehdä isoja autoja kestävä tie, mutta on se muutenkin aika huonossa kunnossa. Kuten aina, sillä minä en ole onnistunut puutarhurina lähellekään sitä, mitä joskus kuvittelin.

Kukkapenkki kuitenkin on tässä ja pysyy. Se ei ole vain minun päätökseni: tässä on ennenkin, ties kuinka kauan sitten, ollut kukkapenkki ja osa siinä olleista kasveista on edelleen siinä.

Silloin kun ostimme tämän paikan, 20 vuotta sitten, en tiennyt penkistä mitään. Kun sain heitteillä olleen pihan jotenkin raivattua ja siistittyä, aloin tehdä kukkapenkkiä, jonka paikan luulin itse keksineeni.

Olen kasvattanut tai yrittänyt kasvattaa tässä monenmoista. Parhaiten on menestynyt ystävältä saatu Sarah Bernhardt -pioni sekä kuunliljat, jotka menestyvät melkein missä tahansa. Viime kesänä myös loistosalviat olivat kauniita.

Kului ainakin kymmenen vuotta siitä, kun tein tämän penkin. Siihen mennessä olin kaivanut ja kääntänyt ja vaihtanut multaa ja tonkinut oikein olan takaa. Sitten eräänä keväänä mullasta ilmestyi alkuja, joiden kasvamista seurasin ihmetellen - minä kun en yhtään muistanut istuttaneeni moisia. Enkä ollutkaan. Penkkiin kasvoi pieniä lähinnä karmiininpunaisia pioneja enkä voi käsittää muuta, kuin että niitä on kasvanut tässä joskus ja nyt ne ovat palanneet.

Sain vahvistuksen oletukselleni kun muuan tämän paikan entinen asukas, iäkäs nainen, tuli kerran käymään ja kysyi, vieläkö tuossa on se pionipenkki.

Pionit ovat ok vaikka en pidäkään karmiininpunaisista kukista. Toinen paluumuuttaja on suopayrtti, joka suorastaan röyhähti ylös mullasta ja täyttäisi nyt koko penkin jos antaisin. Onhan sekin omalla tavallaan nätti ja varsinainen perinnekasvi, mutta en kuitenkaan itse istuttaisi suopayrttiä paraatipenkkiin.

Kukkapenkin päässä oli kapea kivireunus, jonka tein pari vuotta sitten. Nyt kivet olivat hautautuneet maan alle ja tein reunan uudestaan. Sain sen aamupäivällä valmiiksi kun aurinko vielä paistoi. Nyt tulee sankasti lunta ja rakeita, mutta kyllä tämä reunus sen kestää:

Knausgårdin julkeus vetää vertoja jopa Kalle Päätalolle

Viime päivinä olen tutustunut Karl Ove Knausgårdiin ja hänen kirjoihinsa. Sanon näin sen takia, että minulla on tapana etsiä tietoa niiden kirjojen kirjoittajista joita kulloinkin luen ja mitä enemmän kirja kiinnostaa, sitä enemmän kiinnostaa myös kirjailija. Knausgård kiinnostaa nyt aika paljon, sillä vaikka hänen kirjansa eivät ole olleet nautinnollisia lukuelämyksiä, ne ovat kuitenkin hienoa työtä.

Asiantuntemukseni on tosin toistaiseksi perin ohut. Olen lukenut kokonaan vasta kirjailijan omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan kakkososan ja kuvassa olevassa esikoisessa, Poissa päiväjärjestyksestä, olen sivulla 277.

Norjankielinen esikoisteos ilmestyi 1998. Suomeksi se ilmestyi vasta 2018. Teos herätti paljon keskustelua ja varmaan kauhistelua - en tiedä, mitä tarkalleen ottaen on puhuttu - enkä ihmettele yhtään, sillä aihe on äärimmäisen kyseenalainen. Nuori miesopettaja rakastuu 13-vuotiaaseen oppilaaseensa, viettää tämän kanssa yön ja pakenee paikalta. Tässä kaikki, mitä tähän asti on tapahtunut.

Äitinä ja isoäitinä teki pahaa seurata tarinan piinallista kulkua joka vääjäämättä johti käsittämättömän törkeään temppuun. Silti itse kuvauksessa ei ollut mitään törkeää, erittäin vakavan ja vahingollisen rikoksen kuvaus oli tehty äärimmäisen taitavasti ja kauniisti.

On siis  tapahtunut rikos, mutta dekkarista ei ole kyse.

Mikä saa kirjailijan kirjoittamaan tällaisesta aiheesta, joka varmasti tulee leimaamaan hänet, oli syytä tai ei?

Kysymykseni on tyhmä ja tarpeeton. Kirjailija kirjoittaa siitä mistä tahtoo ja niin rohkeasti kuin on tarpeen ja vaikka hän välittäisi siitä, mitä joku sanoo tai ajattelee, hän ei anna sen vaikuttaa. Siinä, siinäkin, on kirjailijan ja wannabe-kirjailijan ero.

Taisteluni-sarjan toisessa osassa Knausgård kuvaa kirjoittamisen pakkoa. En muista, että olisin koskaan lukenut yhtä vaikuttavaa kuvausta siitä, millaista on kun on pakko vain istua ja kirjoittaa vaikka jossain muualla olisi jotain tärkeää tehtävää. Kuten vaikka vaimo ja vastasyntynyt lapsi, joille kirjailija ei yhtäkkiä voi olla millään tavalla läsnä, ei siltikään, vaikka vaimo itkee ja raivoaa puhelimessa.

Hän oli niin vihainen että huusi, hän kiljui suoraa huutoa. Pitelin vain puhelinta kaukana korvasta ja jatkoin kirjoittamista. Hän sanoi jättävänsä minut. Sanoin että sen kuin jätät. En välitä, minun on kirjoitettava. Se oli totta. Hän voisi jättää minut jos halusi. Hän sanoi aikovansa tehdä sen. Et näe meitä enää koskaan. Sanoin että siitä vain.   

Kuvan kirja on muuten viimeinen kirjaston kirjoista joita minulla on vielä kokonaan lukematta. Ensimmäisen kerran elämässäni kirjasto on kiinni eikä tiedetä, koska sinne taas pääsee. Tämä ei ns. isossa kuvassa ole mikään valtava vastoinkäyminen, mutta kyllä se silti on vähintään outoa.

Suomen ensimmäinen lainakirjasto perustettiin Vaasassa 1794. Maaseudun ensimmäinen kirjastotalo oli 1937 avattu Kustaa Hiekan lukutupa, joka on täällä Laitilassa. Talo toimi kirjastona vuoteen 2006 ja luulen, että minä olen viimeinen, joka sai sieltä Laitilan kirjastokortin. Nyt täällä on uusi, hieno kirjasto ja vanha rakennus on musiikkiopiston käytössä.

Kirjasto ei siis ole kovin vanha juttu Suomessa. Vielä pitkälle 1900-luvun puolella suuri osa ihmisistä asui kunnollisen kirjaston ulottumattomissa. Jos ja kun kotona ei ollut muita kirjoja kuin Raamattu ja katekismus niin  kirjallinen sivistys jäi olemattomaksi.

Nytkö asiat sitten ovat paremmin? Eivät ole. Pikemminkin ne ovat niin, että syvällinen tieto on kehityksen nimissä iloisesti vaihdettu huhuihin ja nykyajan arkkiveisuihin.

Yksi asia on pakko vielä sanoa: Knausgårdia on ylistetty pohjoismaisen kirjallisuuden uudistajana.

Näinkö muka on?

Kalle Päätalo teki samanmoisen uudistuksen muhkealla Iijoki-sarjallaan jo ajat sitten. Hän vain ei koskaan saanut sitä tunnustusta minkä olisi ansainnut.

Pyhärannan kirkkotarhan aidasta kouluneuvostovaaleihin

Kuva on Pyhärannan kirkkotarhasta, hautausmaan aidasta. Se liittyy meihin siksi, että oman talomme edustalla oleva rinne on edelleen tyhjä ja ruma emmekä päässeet yksimielisyyteen siitä, mitä siihen istutettaisiin.

Mies ehdotti saaristolaismäntyjä. Minä näin silmissäni kitukasvuisten, sinne tänne sojottavien pikku runkojen varassa olevia harvahkoja havutupsuja ja sanoin, ettei kuuna kullan valkeana mitään niin rumaa.

Pohdin kaikenlaisia kivikkokasveja ja pensaita ja maanpeiteruusuja ja köynnöksiä ja tiesin koko ajan, että otetaanpa niistä mitä tahansa, rinteestä tulee hankalasti hoidettava ja lopputulos on joka tapauksessa enemmän kuin epävarma.

Kunnes sitten kävin juttukeikalla täällä Pyhärannan kirkolla ja näin tämän aidan. Jestas! Miten tiivis, vihreä, luonnollinen ja kaunis havuaita voi olla. Otin aidasta kuvia näyttääkseni niitä kotona ja niinhän siinä sitten kävi, että juuri tätä mies oli koko ajan tarkoittanut, mutta puhunut vääristä männyistä.

Tämä tässä on kääpiövuorimänty ja näitä meille tullaan istuttamaan.

Pyhärannassa on paljon muutakin kaunista. Vanha kivikirkko on hienolla paikalla meren rannalla ja pieni itsenäinen kunta Laitilan ja Rauman välissä on täynnä idyllisiä vanhoja taloja ja mitä kauneinta maalaismaisemaa. Kuntalaisten kesken on myös olemassa vanhan ajan talkoohenkeä ja siellä tehdään monissa yhdistyksissä hienoa yhteistyötä.

Yksi pitkä miinus siellä kuitenkin on: kunnallispolitiikka. Valtuutettujen suhteet ovat niin solmussa, että mistään asiasta ei kyetä keskustelemaan asiallisesti tai ylipäätään edes puhumaan. Se on kamalaa seurattavaa enkä ymmärrä, miten ihmiset jaksavat sitä. Koko valtuusto olisi kipeästi työnohjauksen tarpeessa.

Onneksi, onneksi, en aikanaan itse lähtenyt politiikkaan vaikka lähellä oli. Olin 18-vuotiaana Raision lukion kouluneuvostovaalien ääniharava, päädyin saman tien puolueeni paikallisosaston varapuheenjohtajaksi ja sitten postilaatikkoon kolahtikin jo kutsu puoluekokoukseen. Siinä oli valmiiksi pedattu tie, mutta sitten lopetin koulun ja päädyin ihan muihin seikkailuihin.

Se, etten lähtenyt politiikkaan, ei ole koskaan kaduttanut. Koulun lopettaminen on, joka päivä. Sen asian tosin korjasin, mutta vasta paljon myöhemmin.   

The Voice of Finland -sukkia

Päätin viime syksynä, etten osta yhtään uutta lankakerää ennen kuin vanhoista on tehty jotain. Nyt olen kutonut toistakymmentä paria sukkia. Kuvassa on osa niistä.

Kudon kun katson televisiota. En edes pysty istumaan tekemättä mitään. Kyse ei ole ahkeruudesta vaan jonkun sortin hermoviasta, luulen.

En katso televisiota kovin paljon, mutta jos ryhdyn seuraamaan jotain ohjelmaa, haluan nähdä kaikki jaksot. The Voice of Finland on yksi suosikeistani.

Tänä vuonna ohjelmassa on mielestäni erityisen hyviä laulajia. Kaikki ovat olleet hyviä. Valitettavasti suosikkini, suomen kieltä opiskeleva Ilkka Olkku putosi pois, häntä olisin halunnut kuulla paljon enemmän.

Tähän asti ammattimuusikot ovat tehneet valintoja, päättäneet, ketkä jatkavat. Loppujaksoissa yleisö pääsee äänestämään ja sitten käy taas kuten ennenkin, että voittajaksi ei valita parasta ja kiinnostavinta vaan joku tango- tai humppahemmo jota kukaan ei enää vuoden tai kahden jälkeen muista. Se on harmi ja minuakin harmittaa vaikka järjellä ajatellen sillä ei ole minun elämääni yhtään mitään vaikutusta, voittakoon kuka hyvänsä. 

Olen kiitollinen siitä, että omat lapseni ovat pysyneet poissa tuollaisista kilpailuista. Yksi tyttäristä tosin osallistui taannoin Onnenpyörä-kisaan, mutta se on sentään vain yhden jakson mittainen. En tiedä, mitä siitä olisi tullut, jos olisin joutunut viikosta toiseen jännittämään lapsen puolesta.

En ole muuten tänäänkään ehtinyt olla työtön. Askartelin aamupäivän yhden jutun kimpussa ja siitä riittää vielä huomisellekin. Sitten päivällä muuan ihminen lähetti sähköpostia ja toivoi että minä tulisin tekemään juttua eräästä asiasta.

Tuntuu hyvältä, kun joku sanoo, että haluaa juuri minut jutuntekijäksi. Sitten ajattelen kuitenkin heti perään, että miten niin ja miksi ihmeessä?

Minun sukupolveni osaa kyllä kutoa sukan mutta ei uskoa itseensä. Nuoremmilla se taitaa usein olla toisin päin.

Puskurirahasto pelastaa nöyryytyksiltä

Kävin hoitamassa erään työasian Naantalissa ja kun se oli tehty, otin kameran ja kävelin vähän vanhan kaupungin rannassa. Rakastan Naantalia ja jos muuttaisin jonnekin - ja jos minulla olisi paljon rahaa - tahtoisin asua täällä, tässä maisemassa.

Työttömyyteni ei siis ole täysin rikkomatonta. Parhaassa tapauksessa se päättyy ennen kuin ehdin edes hakea päivärahaa. Olen kuitenkin kaiken varalta katsonut, mitä Kela haluaa minusta  jos minä haluan siltä jotain ja täytyy sanoa, että huh-huh, työlästä on.

Julkisuudessa ja monella suulla on sanottu, että työn vastaanottamisen pitäisi aina olla kannattavampaa kuin työttömänä olemisen. Sanottakoon nyt myös se, että mikä tahansa on kannatettavampaa kuin Kelan päivärahahakemusten tekeminen, niin byrokraattiselta se vaikuttaa.

Ihan oikein, tietysti. Ei kenellekään mitään löysää rahaa tarvitse jakaa, mutta sääliksi käy niitä, jotka joutuvat toistuvasti tekemään selkoa joka sentistä jonka onnistuvat jostain tienaamaan. Senkin ymmärrän paremmin kuin hyvin, että loputon selvittäminen tuntuu nöyryyttävältä.

Tällä työreissulla kuulin muuten sellaisenkin mielipiteen, että jokaisella pitäisi olla kahden tai kolmen kuukauden tarpeita vastaava rahamäärä säästössä pahan päivän, esimerkiksi nyt menossa olevan poikkeustilan varalle. Ja että sama koskee myös yrityksiä. Muuten ei kuulemma edes kannata tehdä töitä.

Ajatus sinänsä ei ole uusi, puskurirahaston merkitystä korostetaan kaikissa säästöoppaissa. Yrityksistä niissä ei puhuta mitään, mutta miksipä ei? Onko yrittämisessä tosiaan paljonkaan mieltä, jos edes vuosikausien työn jälkeen ei ole jäänyt mitään säästöön? Jos näin on niin kannattaa sitten ryhtyä vaikka freelancetoimittajaksi.

Onneakin minulla on ollut. Tai siis melkein oli. Joku nainen soitti ja onnitteli kun olen voittanut neljän hengen risteilyn A-luokan hytissä. Sitten hän tarjosi sähkösopimusta mutta minä sanoin kiitos ei. Hän ei puhunut enää mitään mistään voitosta, toivotti vain vaisusti hyvää päivänjatkoa.

Ei haittaa. En edes tykkää risteilyistä.