sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Pienestä - ja halvasta -sisustusjutusta voi saada paljon iloa


 Pieni nurkka eteisessä tuottaa minulle paljon iloa. Jotta pääsin ottamaan tätä kuvaa, piti ensin tehdä korituolilla oleva tilkkupeitto ja matto, joka on tuolin alla, ja sitten vielä pestä ikkunat ja lattiat osana koko talon kevätsiivousta. Kuvan pelargonia ei sekään ole suoraan kaupasta, sen olen talvettanut tuvassa ja hoivannut kevätkuntoon.

Stailauksen kustannukset? Mitenkähän noita laskisi, kun kuvassa ei ole mitään, mikä olisi ihan vastikään ostettu kaupasta. Tuon rottinkituolin ostin toistakymmentä vuotta sitten kirpputorilta. Matto on tehty vanhoista lakanoista.

Otin tämän aiheekseni kun katsoin pari päivää sitten jakson Kotoisaa. Yleensä ihastelen tämänkaltaisten ohjelmien lopputuloksia, mutta nyt joku alkoi tökkiä jo alkumetreillä. Kyseisessä jaksossa eräällä perheellä oli samalla tontilla talo, kesämökki ja sauna - ihan kuten meilläkin on - ja suunnittelijalta toivottiin jotain "punaista lankaa" joka yhdistäisi nämä kolme.  Suunnittelija pani toimeksi ja pian tontille jo tuotiin kaivinkone, arboristeja, joukko muita työmiehiä, valtava lasti soraa, siirtonurmikkoa, kunttaa ja uusia istutuksia. Punainen lanka oli suuri terassi, jonne tuotiin kylpypalju ja iso sohva.

Lasku, joka tästä kaikesta kirjoitettiin, ei ollut ihan pieni. Mahtoiko satatuhatta riittää?

Toivottavasti pihan omistajat olivat tyytyväisiä muutokseen. Kauheaa ajatella jos eivät olleet, rahaa on mennyt tolkuttomasti ja piha on piloilla.

Voisin sanoa, etten minä ainakaan menisi tuollaisiin ohjelmiin, mutta se ei ole totta, sillä menisin minä jos olisi rahaa. Vanhan talon keittiö on aivan kauhea ja olisi mahtavaa päästä Huvilaan ja Huussiin uudistamaan sitä. Kertoisin selkeästi, mitä toivon ja lopputulos olisi varmasti hyvä; keittiö on nimittäin niin ruma, että mikä tahansa uudistus kaunistaisi sitä.

Sain suuren kevätsiivousurakkani tänä viikonloppuna päätökseen. Ikkunoiden pesu on työläintä, yksittäisiä pestäviä ruutuja on 336, joten saa siinä sutia jos pyyhkiäkin. 

Pesen ikkunat ja verhot kerran vuodessa. Nyt kävi niin, että pienen makuukamarin verhot eivät enää kestäneet pesua vaan tulivat koneesta riekaleina. Vasta 22 vuotta vanhat! Ei auttanut muu kuin käydä kangaskaupassa ja ommella uudet. Jos nämä kestävät edes yhtä kauan kuin edeltäjänsä, niin minä käyn jo yhdeksääkymmentä kun taas on ryhdyttävä ompeluhommiin.


   


maanantai 18. huhtikuuta 2022

Vinkki perintösuunnitteluun


 Vanhempani ovat olleet kuolleita jo 20 vuotta, molemmat poistuivat tästä elämästä 71-vuotiaina. He olivat lähtökohdiltaan köyhiä ihmisiä eivätkä itsekään kyenneet elämään niin, että heille olisi kertynyt varallisuutta. Niinpä minulle ja ainoalle veljelleni ei juuri jäänyt perittävää. Se ei millään tavalla vaivannut minua silloin ja vasta nyt olen alkanut ajatella, että asiat olisivat voineet mennä toisin.

Oman sukupolveni vanhemmissa on myös niitä pariskuntia, jotka omien vanhempieni lailla aloittivat yhteisen elämänsä tyhjätaskuina ja jotka silti ovat jättäneet lapsilleen velattomia omakotitaloja ja kesämökkejä. Jos kiinteistöt sattuvat vielä olemaan eteläisessä Suomessa, niiden rahallinen arvo on melkoinen. Ihan rehellisesti voin nyt tunnustaa, että olisi minullekin kelvannut.

Perinnön saaminen voi tietysti olla sekä hyvä että huono asia. Se, ettei ole saanut mitään, on säästänyt ainakin perintöriidoilta. Olen aina helposti tuominnut sellaiset ihmiset, jotka katkaisevat välinsä sisaruksiin rahan ja omaisuuden takia, mutta miten itse olisin osannut toimia, sitä en tietenkään tiedä, kun en ole päässyt kokeilemaan.

Miksi minä perintöasioita nyt sitten ajattelen? Kai sen tähden, että elämä kuitenkin kallistuu iltaa kohden ja kaikki siellä hämärissä oleva käy ajatuksissa yhä useammin. Asioiden pitää olla kunnossa, hoidettuja ja selkeitä, niin ajattelen. Pahinta, mitä voisi sattua - siis tässä kontekstissa - on se, että omat lapseni riitaantuisivat perintöasioiden takia. Se olisi viheliäistä.

Nuorena suhtauduin hyvin kriittisesti perintöpuheisiin. Ajattelin, että kenelläkään ei ole pienintäkään oikeutta odottaa tai edes ajatella perintöjä, sillä se on ansiottomasti saatua hyötyä josta sopii olla vain kiitollinen, ei muuta. Näinhän se onkin, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tunnen myös velvollisuutta jättää jotain omille lapsille. Tuntuu, että elämää ei saa elää niin huolettomasti, ettei lapsille jäisi yhtään mitään.

Tärkeimmät perittävät ovat kuitenkin niitä, joilla on tunnearvoa. Niistä saadaan myös mehevimmät riidat aikaiseksi. Joku vanha pärekori voi äkkiä olla niin arvokas, että sisarukset tappelevat siitä korkeimpaan oikeuteen saakka.

Minulla on ollut kolme tavaraa, jotka omasta mielestäni ovat potentiaalisia perintöriitakohteita. Päätin ratkaista riidat jo ennen kuin ne ehtivät syntyä; kerron siitä lisää täällä.

perjantai 8. huhtikuuta 2022

Mitä minä olen saanut menneisyyden naiselta?


 En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita historiasta. Edes omasta historiastaan. Ehkä tämä osoittaa jotain rajoittuneisuutta minun omassa ajattelussani, mutta silti. Miten voi olla kokonainen ihminen jos ei yhtään tiedä, mistä ja kenestä on lähtöisin eikä näe, miten maailma on muuttunut eikä siten voi sitäkään ymmärtää, että maailma muuttuu myös jatkossa?

Minun on tietysti helppo sanoa, kun olen aina ollut äärimmäisen kiinnostunut kaikesta menneestä. Jo pikkutyttönä piinasin äitiäni vaatimalla, että hän kertoo, miten ennen vanhaan tehtiin tämä tai tuo asia ja kuvittelin tietysti, että silloin äitini "ennen vanhaan" kaikki oli aivan toisin, olihan äiti niin vanha.   

On valtavan mielenkiintoista myös miettiä sitä, mitkä luonteen tai ulkonäön piirteet olemme perineet esi-isiltä. Onko jossain joskus elänyt nainen, joka näyttää samalta kuin minä? Olisiko tällainen nainen voinut elää vaikka tuossa kuvassa näkyvässä paikassa?

Olisi hyvinkin. Aivan varmasti tiedän ainakin sen, että tuota tietä pitkin on astellut useitakin sukulaisiani, esimerkiksi vuonna 1818 syntynyt Gustava Erikintytär. Kuvassa on Gustavan synnyinpaikka, Laitilan Untamalan kylä.

Kylä oli tietysti erinäköinen silloin. Talot olivat harmaita ja ainoa Gustavan aikana varmasti jo olemassa ollut rakennus on keskellä näkyvä harmaa talo, Sarkin museona nykyään tunnettu 1700-luvun talonpoikaistalo.

Gustava oli monessa mielessä paljasjalkainen untamalalainen sillä sekä hänen vanhempansa että isovanhempansa olivat Untamalasta kotoisin.

Vuonna 1818 tapahtui monta merkittävää asiaa. Ruotsissa nousi valtaistuimelle ensimmäinen Bernadotte, Jean-Baptiste, joka otti hallitsijanimen Kaarle XIV Juhana. Helsingissä ryhdyttiin rakentamaan Senaatin taloa ja otettiin käyttöön maan ensimmäiset katuvalot. Sakari Topelius syntyi ja "Jouluyö, juhlayö" sävellettiin. Untamalassa 30-vuotias itsellisen vaimo Maria Tuomaantytär hoiti vastasyntynyttä vauvaansa niin menestyksellisesti, että lapsi jäi henkiin.

Gustava kasvoi aikuiseksi, meni naimisiin torppari Johan Ahlforsin kanssa ja muutti Laitilan Suontaan kylään. Lapsia lienee syntynyt useita, yksi heistä Gustaf, jonka Gustava sai 36-vuotiaana ja josta tuli minun isoisäni isä. Torpan emännän elämä oli varmasti köyhää ja täynnä työtä, mutta sai Gustava sentään elää rauhan ajassa, sotia ei hänen elämänsä varrelle sattunut. Pahinta aikaa olivat varmasti nälkävuodet 1866-1868, jolloin ainakin 150 000 suomalaista kuoli nälkään ja tauteihin.

Gustava kuoli 1882, 64-vuotiaana eli yhtä vanhana kuin minä nyt. Olihan se tuohon aikaan jo kelpo ikä, mutta nyt tuntuu aika varhaiselta. Ehkä hän elämänsä loppupuolella joskus palasi muistoissaan lapsuuteen, huolettomiin päiviin kotona Untamalassa.

Untamalasta kerrotaan lisää Perjantaijutussa. Veikkaan, että aika moni on ajanut kylän ohi matkalla pohjoiseen. Seuraavalla kerralla kannattaa poiketa, mutka ei ole suuri jos sitä nyt ollenkaan on, kylä on ihan 8-tien varressa.


tiistai 29. maaliskuuta 2022

Eläkepäätös tuli - pieneksi jää


 Täytin maaliskuussa 64 ja se on minulle virallinen vanhuuseläkeikä. Aion myös "jäädä" eläkkeelle, sillä eläkkeen lykkäämisestä ei olisi minulle mitään hyötyä. Tein siis eläkeanomuksen hyvissä ajoin ja nyt olen saanut päätöksen.

Työeläkkeeni on 747,15 euroa kuukaudessa. Koska se on niin pieni, saan päälle kansaneläkettä reilut 200 euroa. Kokonaiseläkkeeni on aika tarkkaan  tuhat euroa kuussa.

Eläkkeen määrä ei yllättänyt suuntaan eikä toiseen, se oli se, mitä odotin ja minkä olen monta kertaa tarkistanut ja laskenut. Työeläke on pieni, mutta se on tämän freelanceriuden hinta, pienistä tuloista ei kerry suuria eläkkeitä.

Laitoin tuon eläkkeelle jäämisen lainausmerkkeihin, sillä enhän ole kuitenkaan lopettamassa työntekoa eli kirjoittamista. Aion jatkossakin kirjoittaa lehtijuttuja ja tietysti teen Eijan kanssa aloittamaani Perjantaijuttua. Vanhuuseläkkeellä saa tehdä ansiotöitä niin paljon kuin haluaa - tästä tuntuu muuten olevan aika paljon väärää tietoa. Eläkkeen lisäksi saaduista palkkatuloista menee tietysti veroa ja sitä menee enemmän kuin ennen, mutta ei se kaikki veroihin mene.

Freelancerin eläköityminen ei muuten ollut mikään yksinkertainen juttu juuri sen takia, että haluan jatkossakin tehdä töitä. Laki kun sanoo, että vanhuuseläkkeellä saa työskennellä, mutta vakituinen työsuhde on lopetettava ennen eläkkeen alkamista.

No. Ei minulla mitään vakituista työsuhdetta ole. Laskutan lehtijutuista osuuskunnan kautta sitä mukaa kuin niitä teen ja kansalaisopistossa pidän kirjoittajakurssia tuntiopettajana lukukausi kerrallaan. Opettajan työsuhteeni päättyy huhtikuussa ja muuta suhdetta ei voi lopettaa kun sitä ei ole aloitettukaan.

Tein eläkehakemuksen siten, että eläkkeeni alkaa kesäkuussa. Ajattelin, että opettajan homma on sitten varmasti siinä kohtaa päätetty. Osuuskunnan suhteen oli vaikeampaa. Kysyin neuvoa oikeaan menettelyyn monesta paikasta ja sain erilaisia vastauksia, kukaan ei tiennyt mitään varmaa. Lopulta sain kiinni asiantuntijan Kelasta ja hänen mukaansa kaikki on hyvin, kunhan en saa osuuskunnasta mitään tuloja toukokuussa. Jos saisin, siitä menisi tieto tulorekisteriin ja silloin Kelan kone tulkitsisi, että minä olen työsuhteessa.

Pidetään siis kone tyytyväisenä eikä laskuteta toukokuussa mitään.

Kesällä aion sentään lomailla. Nyt teen vielä viimeisiä juttuja ei-eläkeläisenä ja hämmästelen, mihin nämä vuodet kuluivat kuin myös sitä, miten paljon olen niiden aikana kirjoittanut. Olen tehnyt ainakin 10 000 lehtijuttua ja se on vasta hyvin varovainen arvio.

Eläkeläisyys on yksi uusi elämänvaihe siinä missä lapsuus, nuoruus ja aikuisuuskin. Tunnustan rehellisesti, etten mitenkään riemuitse uudesta eläkeläishabituksestani. Siitä kyllä riemuitsen, että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla tulee olemaan säännölliset ja varmat tulot.



 

perjantai 25. maaliskuuta 2022

Ilmainen mielenterveyslääke


 Otsikko voi olla vähän raflaava. En yritä tarjoilla apua vakaviin mielenterveysongelmiin, niitä minulla ei ole. Alakuloon, väsymykseen ja johonkin, jota uskoakseni voi kutsua lieväksi masennukseksi sen sijaan on ja se on tämä: menkää ulos.

Ulos lähteminen ei välttämättä ole ihan helppoa, jos se ei ole tapana. Kotiin on helppo jäädä, siellä on mukavaa ja turvallista. Tiedän sen itsestäni; jumitan helposti tässä koneen äärellä vaikka koko päivän, mutta sitten, kun saa pakotettua itsensä ovesta pihalle ja kävelemään ne ensimmäiset parisataa metriä, homma alkaa tuntua mielekkäältä. Muistaa taas, miksi kannatti lähteä.

Luonnon hyvää tekevä vaikutus ei tietenkään ole yksin minun keksintöni, se on tieteellisesti tutkittu ja todistettu asia. Jo kymmenen minuuttia metsässä tekee hyvää mielelle ja ruumiille. 

Ulkoiluun ei tarvita muuta kuin kengät jalkaan ja vaatteet päälle. Retkeilyyn, sitten kun halutaan olla pitempään luonnossa, tarvitaan jo vähän muitakin varusteita ja sitä, että hallitsee ainakin erätaitojen alkeet. Niiden opetteleminen ei ole koskaan myöhäistä: kävin itsekin retkeilyn alkeiskurssin kansalaisopistossa pari vuotta sitten. Siellä opeteltiin käyttämään trangiaa ja risukeitintä ja pystyttämään telttaa, muun muassa. Suosittelen, jos retkeily kiinnostaa, mutta taitoja puuttuu. Tuollaisesta kurssista on sekin hyöty, että siellä voi tutustua samanhenkisiin ihmisiin ja ehkä löytää retkeilykavereita.

Ai että kursseja ei ole? Ei meilläkään ollut, mutta ehdotin kansalaisopistolle sellaisen järjestämistä. Opistot kyllä järjestävät mielellään kursseja juuri niistä aiheista, jotka ihmisiä kiinnostavat.

Lisää retkijuttua on täällä. Eijan ja minun Perjantaijuttu-tiimimme kävi nauttimassa auringosta Koskeljärvellä ja voi, kun siitä tuli hyvä mieli!

perjantai 18. maaliskuuta 2022

Kuinka paljon vaatteisiin kuluu rahaa

Asu: Kisu Korsi, kuva: Jenni Virta
Asu Kisu Korsin, kuva: Jenni Virta

 Pidän kirjaa kuluistani ja lasken mielelläni tuloja ja menoja mutta en ole koskaan ennen selvittänyt itselleni tarkasti, kuinka paljon minulla kuluu rahaa pukeutumiseen. Nyt selvitin.

Jos joku olisi vielä eilen kysynyt minulta, paljonko kulutan rahaa vaatteisiin, olisin hymähtänyt ja sanonut, etten juuri yhtään. En ole mikään tyylilyyli ja vaikka pidän kauniista asioista ja haluaisin mielelläni olla kaikella tapaa kaunis, en puuhastele sen asian ympärillä omasta mielestäni kovinkaan paljon.

Voin huoletta käyttää samoja vaatteita pitkään. Omistan esimerkiksi yhden alennusmyynnistä noin 20 vuotta sitten ostamani Sandin paidan joka on edelleen yksi parhaita ja käytetyimpiä vaatteitani. Ainoat kävelykenkäni ovat nekin jo aika vanhat; päätän joka syksy, että keväällä ostan uudet kengät ja sitten keväällä mietin, että kai nämä vielä yhden kesän menevät.

En siis mielestäni tuhlaa vaatteisiin.

Kirjanpitoni mukaan olen vuonna 2021 maksanut vaatteista ja jalkineista yhteensä 1042.45 senttiä. Ostoskertoja on ollut 20 ja keskimääräinen ostos 52,10 €. 

Olin aika yllättynyt laskelmieni tuloksesta, se on enemmän kuin kuvittelin.

Ostin viime vuonna yhdet hyvät vaelluskengär, kahdet lenkkitossut ja talvinilkkurit. Ne olivat suurimmat ostokset. Ns. hutiostoksia en ole tehnyt ellei sellaiseksi lueta neulepaitaa, joka nyppyyntyy ikävästi. Sekin on juuri nyt päälläni, kotona nypyt eivät haittaa.

Vaateasia tuli juuri nyt ajankohtaiseksi kun tein viimeisintä Perjantaijuttua. Kävin haastattelemassa turkulaista muotitaiteilija Kisu Korsia, jonka suunnittelemia pukuja olen monta kertaa ihaillut hänen ateljeensa ikkunassa. Puhuimme sitten Kisun kanssa ulkonäköasioista vähän syvällisemmin ja pohdimme mm. sitä, miksi niitä kauneimpia vaatteita säilötään muka jotain parempaa tilaisuutta varten. Tunnistan ilmiön varsin hyvin.

Kisu Korsi kertoi, että kun asiakas tulee hänen luokseen tilaamaan pukua, hän haastattelee tämän tarkasti jotta ymmärtää, kenelle on pukua tekemässä ja millainen puku tekee juuri siitä ihmisestä mahdollisimman kauniin. Hän haluaa myös tietää, millaista huomiota ihminen puvulleen ja itselleen siinä puvussa haluaa.

- Haluaako hän olla se, jonka takia musiikki pysähtyy, kun hän astuu huoneeseen vai se, jonka luokse kaikki haluavat tulla juttelemaan, Kisu sanoi.

Kumpi sinä haluaisit olla?   

Kuvassa on Kisu Korsin kotikimono.

torstai 10. maaliskuuta 2022

Geenitesti paljasti hauskan yllätyksen


 Uusin Perjantaijuttu pyörii oman lempiaiheeni ympärillä. Olen intohimoinen Aino Kallas -fani, mikä tarkoittaa myös sitä, että samaan joukkoon mahtuu monta 1900-luvun alkupuolen kirjailijaa ja taiteilijaa. Yksi heistä on Ainon sisarpuoli Helmi Krohn, jonka tyttärentyttärentytärtä Hilkka Oksama-Valtosta kävin haastattelemassa.

Pohdimme Hilkan kanssa muun muassa kulttuurisukuun kuulumista ja sen merkitystä ja perintöä. Varmaan tällaiseen sukuun kuuluminen myös velvoittaa; jos isovanhemmissa, tädeissä ja sedissä on toinen toistaan menestyneempiä kirjailijoita, säveltäjiä ja tiedemiehiä, niin itselläkin on pieni pakko "tulla joksikin". Näin kuvittelen, enhän siitä oikeasti tiedä mitään kun omasta suvustani löydy menestyjiä vaikka kuinka kaivaa.

On kiehtovaa ajatella, kummat vaikuttavat ihmisen kohtaloon enemmän, perintö- vai ympäristötekijät. Miksi esimerkiksi joku nousee merkittäväksi kirjailijaksi, vaikka vanhemmat ovat köyhiä ja vailla koulutusta? Mikä ihmisessä aiheuttaa palon kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, vaikka ympäristössä ei näytä olevan mitään sitä tukevia tekijöitä? Tai miksi puolestaan se, joka on viettänyt lapsuutensa kulttuuria pursuavassa kodissa ja suvussa, valitseekin jonkun umpitylsän, "tavallisen" ammatin?

Omaa sukuaan ei voi valita, mutta sen voi valita, jatkaako sukunsa perinteitä vai ei. Tämä on mahdollista sekä hyvässä että pahassa; esi-isät voivat olla laiskoja rapajuoppoja Aatamiin asti, mutta itse voi elää toisin. Jos sukutausta on surkea, sieltä nouseminen vaatii tietysti enemmän ponnistuksia kuin silloin kun ympärillä on tukevia ja hyvää esimerkkiä näyttäviä ihmisiä. En silti voi uskoa, että kukaan on niin geeniensä vanki, ettei mahtaisi itselleen mitään.

Teimme miehen kanssa geenitestit muutama vuosi sitten. Saamme edelleen kerran viikossa tiedon uusista sukulaisista, niistä, joiden geenit ovat lähimpänä samoja kuin omamme. Harvoin sieltä mitään tosi kiinnostavaa tulee, lähinnä ne ovat jotain "5.serkku kolmannessa polvessa" -tyyppiä, mutta paljon oikeasti kiinnostavaa on toki jo selvinnyt. Yksi riemastuttavimmista tiedoista on se, että miehen serkusparveen kuuluu myös Maija Mehiläinen.

Se selittää paljon. 

torstai 3. maaliskuuta 2022

Kannattaako liikkua?


 Tyhmä kysymys; tietysti kannattaa. Miten saada itsensä liikkeelle, se on toinen juttu.

Kuvassa minä hiihdän ehkä neljättä kertaa tänä talvena. Liikunta on jäänyt todella vähiin


ai jäänyt, miten niin? Miten  olemattomasta voi mitään ottaa pois?


Niin niin, mutta tarkoitan että vähäkin innostus liikunnan harrastamiseen on pysynyt poissa. Kuitenkin joka kerta, kun saan itseni liikkeelle, siitä tulee hyvä olo.

Pohdimme liikunta-asiaa myös Perjantaijutussa. Haastateltavana on liikunta-alan ammattilainen Johanna Laihonen, joka osaa kertoa maanläheisesti liikunta- ja ravitsemusasioista. Taustajutussa kerron vielä enemmän omasta suhteestani liikuntaan ja siitä, miten me Eijan kanssa lähdimme kuntokuurille.

Perjantaijuttu vaatii vielä opettelua: huomasin, että mobiilissa taustajuttu tulee ennen pääjuttua, mutta ei saa antaa sen hämmentää. Molemmat kannattaa lukea.

torstai 24. helmikuuta 2022

Uusi blogi on kuin kohokas


 

Eijan ja minun yhteinen Perjantaijuttu-blogi on saanut hämmentävän hyvän alun. Tänään ilmestyi taas kaksi uutta juttua: haastattelu Ulla Järvestä sekä taustajuttu haastattelun teosta ja vähän muustakin. Ne löytyvät TÄÄLTÄ.

Uusi blogi on kuin muovailuvaha tai kohokas tai joku, jota luulee ja toivoo hallitsevansa, mutta joka elää omaa elämäänsä ja menee suuntaan, jota ei etukäteen tiedä. Meillä on tarkoitus tehdä jotain, jota kukaan muu ei ole tehnyt ja saada se näyttämään ja tuntumaan meiltä, aidolta ja  läheiseltä. Siihen pyritään, mutta opettelua ja hiomista se vaatii. 

Ei muuta kuin käy katsomassa.  

torstai 17. helmikuuta 2022

Nyt on uutisia!

 


Lopultakin voin kertoa, mitä olemme puuhanneet viime kuukausina - siis muutakin kuin kirjoja. Toimittaja Eija Eskola-Buri ja minä olemme perustaneet Perjantaijuttu -nimisen blogin, joka löytyy täältä:

 https://perjantaijuttu.fi/ 

Ideana on julkaista yksi juttu, yleensä henkilöhaastattelu, kerran viikossa. Samalla julkaistaan taustajuttu, jossa kerrotaan vaikkapa siitä, miten henkilöjuttu syntyi mutta voidaan siellä kertoa jostain muustakin. 

Ensimmäiset kaksi haastattelua on nyt julkaistu, jatkossa niitä tulee siis yksi kerrallaan.

Me olemme valtavan innostuneita Perjantaijutusta ja haastateltavistamme, he ovat tosi kiinnostavia. Parasta tässä on kuitenkin se, että tekeminen on hauskaa, mikä toivon mukaan välittyy myös lukijoille. 

Idea Perjantaijutusta syntyi jo noin vuosi sitten. Nyt se on totta ja Eijan ja minun yhteinen seikkailu alkaa. Ja sinä, juuri sinä siellä, olet lämpimästi tervetullut mukaan!    


tiistai 1. helmikuuta 2022

Saanko esitellä: tässä on Miina Helmi Ilona


 Tässä se nyt on, oma kirja, painotuoreena. Kuvassa minun kanssani kirjasta iloitsee kuvittaja Kristiina Erkko.

Hain kirjat iltapäivällä Painolasta ja manasin Turun katuja, jotka ovat paikka paikoin ihan kamalia ajaa. Kitkarenkaat eivät juuri auttaneet asiaa. En olisi silti mistään hinnasta jättänyt kirjojen hakemista parempien kelien toivossa, sillä on tätä päivää niin kovin odotettu.

Myöhemmin iltapäivällä joimme sitten teetä ja söimme kakkua kirjan kunniaksi meidän osuuskuntamme toimistolla Turun Vanhalla Suurtorilla. Kristiina, minä ja parikymmentä muuta kulttuuri- ja viestintäalan ihmistä kuulumme jo pitkään toimineeseen Osuuskunta Kulttuuritekoon.



Siitä, kun kirjoitin Miinan tarinan ensimmäisen version, on ainakin kahdeksan vuotta. Teksti ei kovin paljon ole muuttunut matkan varrella. Jos Miina olisi oikeasti olemassa, hän olisi kohta jo täysi-ikäinen. Onneksi minä voin päättää sen asian; jos tarina saa jatkoa, Miina kasvaa, mutta vain vähän.

torstai 20. tammikuuta 2022

Lastenkirjani ilmestyy ehkä jo ensi viikolla


 Tänään on syytä hymyyn, sillä minun lastenkirjani meni painoon. Valmista pitäisi olla jo ensi viikon lopulla.

Kirjan nimi on Minä, Miina Helmi Ilona ja sen päähenkilö on kahdeksan- ja puolivuotias tyttö. Kirja EI kerro kiusaamisesta, avioeroista, väkivallasta, juopottelusta eikä hylätyksi tulemisesta, siinä ei oteta kantaa mihinkään eikä siinä arvuutella kenenkään sukupuolta tai seksuaalista suuntautumista. Tarina ei siis ole millään tavalla trendikäs, mutta se ei myöskään aiheuta pahoinvointia tai pahoja unia. Paikka paikoin se on hauska.

Olen tavattoman tyytyväinen siitä, että löysin hyvän yhteistyökumppanin kirjan tekoon: turkulaisgraafikko Kristiina Erkko näki Miinan samalla tavalla kuin minä ja teki kerralla hienoa jälkeä. Kristiinan ansiosta käsikirjoituksesta tuli kirja. Tai ihan tarkalleen ottaen siitä tulee kirja kun kaarinalainen kirjapaino Painola saa sen valmiiksi.

Kirjasta tulee sekä fyysinen painos, siis ihan perinteinen kirja, että e-kirja jonka voi helposti - vink-vink - ostaa suoraan minulta.

Kirjan tekeminen on kestänyt monta vuotta. Suurimman osan ajasta käsikirjoitus makasi oman onnensa nojassa, mutta se teki sille vain hyvää. Muutin vielä viime metreillä jonkin asian, joka aikaisemmin ei vaivannut yhtään ja jota en alkuvaiheissa olisi huomannut.

Idean juuri tällaisen kirjan tekemiseen sain eräänä kaukaisena kesäiltana kun luin iltasatua lastenlapsille. Nuorempi noista kahdesta lapsesta osallistui jo kutsuntoihin joten aikaa on tosiaan mennyt.

Viikko vielä, ehkä kaksi, toivottavasti ei enempää. Sitten voin näyttää sen, mistä nyt olen niin innoissani.