Kirjailija ei saa pelätä esiintymistä

 Julkisuus on kirjailijalle välttämätöntä. Sitä voi vihata ja pelätä, mutta siellä on pakko olla joka kerta, kun pienikin tilaisuus tulee.

Jos et suostu, kirjasi unohtuu lähes yhtä nopeasti kuin tuorein sanomalehti.

Poikkeuksia on. Jos kirjoittaa jumalaisen kirjan, joka herättää laajaa keskustelua, voit lymyillä vaikka salanimen suojissa, olla koskaan näyttämättä naamaasi yhdessäkään tiedotusvälineessä ja silti kirjasi myy hyvin. Tätä on tapahtunut. Kai.

Minun ja kaltaisteni pienten kirjoittajien on sen sijaan tartuttava ahnaasti mihin tahansa tilaisuuteen päästä puhumaan omasta kirjastaan. Joillekin se voi olla kauhun paikka, mutta tästä vaivasta olen onneksi säästynyt.

Pidän esiintymisestä. Harrastin monta vuotta teatteria ja voisin vieläkin harrastaa, ellei se veisi niin tuhottomasti aikaa. Näytteleminen on hauskaa, on ihanaa olla joku muu ja tehdä luvan kanssa ja julkisesti kaikkea, mitä ei omana itsenään kuuna kullan valkeana kehtaisi.

Tällä viikolla pääsin esiintymään Raision Hööksiin.  Paikalla oli parikymmentä kuulijaa, hevosihmisiä ja sen tähden aidosti kiinnostuneita siitä, mitä kerroin. Vein mukanani pinon kirjoja, niitä pitää olla, sillä ainahan joku voi haluta ostaa kirjan omakseen. Myin kaksi.

Mitä Tätiratsastajien tarinoiden myyntiin muuten tulee, niin sain kustantajalta viime vuoden myyntiluvut. Vuoden loppuun mennessä eli kolmessa kuukaudessa kirjaa myytiin 606 kappaletta. Se ei ihan vielä riittänyt kattamaan ennakkoa, jonka kirjasta sain. Jos kaikki 606 olisivat olleet fyysisiä kirjoja, niin sitten kyllä, mutta nyt yli puolet koostui äänikirjoista ja niistähän kirjailija ei saa juuri mitään.

Juostava siis on. Ja esiinnyttävä. Parasta olisi pakata kirjat matkalaukkuun, sitoa laukku pyörän tarakalle ja lähteä polkemaan pitkin kyliä, talosta taloon. Olen siinä varmassa uskossa, että Suomessa on kosolti talouksia, joissa tartuttaisiin ilolla ja kiitollisuudella tätiratsastajiin, kunhan vain tilaisuus tarjottaisiin.

Oikein liikuttaa ajatella, miten se voisi ihmisiä ilahduttaa.

Pienenpienen kirjailijan elämä on tällaista, pientä. Isoilla kirjailijoilla on omat murheensa enkä niitäkään haluaisi.

Voisi joutua vaikkapa ilkeän kolumnistin raateluhampaisiin, kuten poloinen Juha Hurme tässä Jyrki Lehtolan kolumnissa tänään.

Lehtola kirjoittaa hyvin ja miksi ei kirjoittaisi, kun on itsekin ammattimies. Kirjoittamisen taitoa voi ihailla, mutta ei sitä häijyyttä ja vahingoniloa, joka kirjoituksesta paistaa. 

Se on, arvoisa herra kirjoittaja, ala-arvoista.

Olen ylpeä itsestäni kun osasin

 Jossain kohtaa lakkasin ajattelemasta, etten osaa tai pysty. Se ei enää ole tekosyy mihinkään.

Minulla on ihan tavallinen, tavallisen ihmisen pää jonka sisällä raksuttavat ihan tavalliset aivot. Niiden avulla pystyn oppimaan vaikka mitä.

Harmillisen paljon elämässäni on mennyt ohi sen takia, että olen vetäytynyt opittuun avuttomuuteen. Siihen, että tytöt eivät voi tai naiset nyt vain kerta kaikkiaan eivät. Siihen ansaan on langennut moni muukin. On niin helppoa ja mukavaa nostaa kädet pystyyn ja odottaa, että joku tulee auttamaan.

Yksi konkreettinen näyttö näin vanhemmalla iällä alkaneesta uudesta ajattelusta saatiin eilen, vuoden viimeisenä päivänä: onnistuin selvittämään monta viikkoa vaivanneen tietotekniikkaongelman. Pöytäkoneestani, jolla tätäkin kirjoitan, hävisi muun muassa tekstinkäsittelyohjelma. Sanatyöläiselle se on yhtä kuin katastrofi, jota lievensi ainoastaan se, että minulla on myös kannettava, jossa Word yhä toimi.

Joskus muinoin, silloin, kun tietokoneen käyttö oli minulle vielä uutta, olisin lannistunut heti. Olisin itkenyt ja kironnut - sehän tunnetusti auttaa kaikkeen - kieltäytynyt edes katsomasta konettani ennen kuin Joku on korjannut sen. Nyt olen ylpeä siitä, että etsin sinnikkäästi ratkaisuja, kokeilin, epäonnistuin ja kokeilin uudestaan. Nyt koneeni toimii kuin juuri paketista otettu, samoin tekstinkäsittelyohjelma, jota on nautinto katsoa ja käyttää.

Viimeistelin työni tuolla alussa olevalla kuvalla, laitoin sen näyttökuvaksi. Olen ottanut kuvan entisellä kotipihallani Turun Port Arthurissa, keväällä, kun pihavaahteran väri oli kauneimmillaan.

Rakastan tuota heleänvihreää ja kun se yhdistyy taivaansineen, ei juuri kauniimpaa ole. Tuo vihreä on lupaus uudesta alusta ja siinähän me nyt olemme, uuden vuoden ensimmäisessä päivässä.

Tänä vuonna haluan käyttää aikani enimmäkseen hyviin ja hyödyllisiin asioihin, mutta vain sellaisiin, jotka olen valinnut itse. Muitakin on ja ne hoidetaan, nekin.

Innostavaa vuotta 2025!

Geenitesti paljasti hauskan yllätyksen

 Uusin Perjantaijuttu pyörii oman lempiaiheeni ympärillä. Olen intohimoinen Aino Kallas -fani, mikä tarkoittaa myös sitä, että samaan joukkoon mahtuu monta 1900-luvun alkupuolen kirjailijaa ja taiteilijaa. Yksi heistä on Ainon sisarpuoli Helmi Krohn, jonka tyttärentyttärentytärtä Hilkka Oksama-Valtosta kävin haastattelemassa.

Pohdimme Hilkan kanssa muun muassa kulttuurisukuun kuulumista ja sen merkitystä ja perintöä. Varmaan tällaiseen sukuun kuuluminen myös velvoittaa; jos isovanhemmissa, tädeissä ja sedissä on toinen toistaan menestyneempiä kirjailijoita, säveltäjiä ja tiedemiehiä, niin itselläkin on pieni pakko "tulla joksikin". Näin kuvittelen, enhän siitä oikeasti tiedä mitään kun omasta suvustani löydy menestyjiä vaikka kuinka kaivaa.

On kiehtovaa ajatella, kummat vaikuttavat ihmisen kohtaloon enemmän, perintö- vai ympäristötekijät. Miksi esimerkiksi joku nousee merkittäväksi kirjailijaksi, vaikka vanhemmat ovat köyhiä ja vailla koulutusta? Mikä ihmisessä aiheuttaa palon kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, vaikka ympäristössä ei näytä olevan mitään sitä tukevia tekijöitä? Tai miksi puolestaan se, joka on viettänyt lapsuutensa kulttuuria pursuavassa kodissa ja suvussa, valitseekin jonkun umpitylsän, "tavallisen" ammatin?

Omaa sukuaan ei voi valita, mutta sen voi valita, jatkaako sukunsa perinteitä vai ei. Tämä on mahdollista sekä hyvässä että pahassa; esi-isät voivat olla laiskoja rapajuoppoja Aatamiin asti, mutta itse voi elää toisin. Jos sukutausta on surkea, sieltä nouseminen vaatii tietysti enemmän ponnistuksia kuin silloin kun ympärillä on tukevia ja hyvää esimerkkiä näyttäviä ihmisiä. En silti voi uskoa, että kukaan on niin geeniensä vanki, ettei mahtaisi itselleen mitään.

Teimme miehen kanssa geenitestit muutama vuosi sitten. Saamme edelleen kerran viikossa tiedon uusista sukulaisista, niistä, joiden geenit ovat lähimpänä samoja kuin omamme. Harvoin sieltä mitään tosi kiinnostavaa tulee, lähinnä ne ovat jotain "5.serkku kolmannessa polvessa" -tyyppiä, mutta paljon oikeasti kiinnostavaa on toki jo selvinnyt. Yksi riemastuttavimmista tiedoista on se, että miehen serkusparveen kuuluu myös Maija Mehiläinen.

Se selittää paljon.