Kesätoimittaja

 

Tämä tässä nyt myhäilee, kun on saanut kesätyöpaikan. Huomenna olisi ensimmäinen työpäivä.

Viime kesätyökokemuksesta onkin jo aikaa: se oli vuonna 1976 kun olin Centrumin tavaratalon henkilökuntaruokalassa jakamassa soppaa ja kantamassa tiskejä.

Menen paikallislehteen kesätoimittajaksi. En hakenut paikkaa, ei totta puhuen käynyt mielessäkään, mutta en tiedä hakiko kukaan muukaan kun minua sinne sitten pyydettiin.

Työ ja ihmiset ovat tuttuja joten sitä ei tarvitse jännittää. Silti tuntuu vähän oudolta kun tämmöinen elämäntapakirjoittaja astuu oikeiden ihmisten oikeaan työelämään ja rupeaa - tämä on se oudoin juttu - saamaan kuukausipalkkaa. Onneksi sitä kestää vain kolme kuukautta ettei ehdi tottua moiseen.

Paikallislehdet ovat tärkeitä, vaikka työ paikallislehden toimittajana ei ehkä ole sitä, mistä nuoret journalistiikan opiskelijat ensimmäisenä haaveilevat. Paikallislehden tehtävä on kertoa paikallisista asioista ja tuoda isoihinkin asioihin paikallinen näkökulma. Sitä ei tee kukaan muu. Paikallislehti on edelleen myös tärkeä tiedotuskanava josta katsotaan oman ruokakaupan tarjoukset, seurakunnan ilmoitukset ja se, missä kylässä ensi viikolla nuohotaan. 

Että semmoinen kesä edessä. Olisi kiva tietää, onko muita yli kuusikymppisiä kesätoimittajia. Ja jos on niin miten päädyit sinne missä olet? 

Rakas veli, missä oletkin

 

Tänään olisi minun veljeni 65. syntymäpäivä. Jossain toisessa tarinassa se olisi mennyt niin, että veli olisi haettu työpaikalta limusiinilla tai hevoskärryillä ja saateltu iloisesti ja haikeasti eläkkeelle. Sitten sankaria olisi juhlittu isolla joukolla, Lakimiesliitto olisi antanut ansiomerkin, leijonaveljet pitäneet puheen, ystävät kilistäneet maljoja ja ylimpänä kaikista: oma perhe, lapset ja lastenlapset. Hyvinvoiva syntymäpäiväsankari olisi paistatellut rakkauden ja kiintymyksen keskellä, toinen jalka jo lähdössä vehreille eläkelaitumille, lukuisten kiinnostavien harrastusten pariin.

Noin se olisi voinut mennä, veljellä oli kaikki ainekset siihen. Mutta ei se mennyt niin. Inhottavat ja ihmistä vahvemmat sairaudet veivät hänet pois tästä maailmasta jo monta vuotta sitten.

Meillä oli vajaa kaksi vuotta ikäeroa, minä olen nuorempi. Tuossa kuvassa olemme ehkä 5- ja 3-vuotiaita enkä muista kuvaamisen hetkestä mitään. En muutenkaan muista kuin yksittäisiä hetkiä siitä, mitä minä ja veli teimme lapsina. Olemme varmasti leikkineet yhdessä, mutta enemmän muistan olleeni yksin ja veljen jossain muualla. 

Yksittäinen hetki on esimerkiksi se, kun leikimme talvella taksia. Meillä oli potkukelkka. Minä olin taksikuski ja lykin veljeä kelkassa pitkin kyläteitä sinne minne hän milloinkin halusi. Kun tuli minun vuoroni olla kyydittävänä, veli ei halunnut enää leikkiä. Tai kun leikimme salapoliisia ja päätimme vartioida yöllä, ettei naapuri varasta meidän sadevesitynnyriämme ja ensimmäinen vartiovuoro oli minun niin sitten, kun herätin veljen hänen vuorolleen hän vain käänsi kylkeä ja jatkoi nukkumista.

Isoveljet ovat häikäilemättömiä eivätkä osoita katumusta.

Rakastin veljeäni syvästi. Kaipaan häntä joka päivä, tänään erityisesti.

Hyvää syntymäpäivää, Klaus.

Mitä sanoisi Huvila ja huussi?

 

Tein eilen kevätsiivouksen vanhassa talossamme. On aina yhtä ihanaa saada kaikki valmiiksi, silloin on pakko pysähtyä vähäksi aikaa ja vain katsoa. Kuvakin piti ottaa, tietysti.

Tupa ei pärjäisi missään sisustuskilpailussa, mutta minun silmissäni se on kaunis. Mikä parasta, siellä on hyvä olla. Tunnelma on aina jotenkin seesteinen ja kun missään ei hurise yhtään sähkölaitetta, hiljaisuus hivelee korvia.

Tuvassa kaikki ei ole niin vanhaa kuin miltä ehkä näyttää. Katto taitaa olla alkuperäinen, mutta seinät ja lattia on remontoitu joskus 1990-luvulla, muutama vuosi ennen kuin me ostimme talon. Sitä, milloin talo on rakennettu, ei kukaan tunnu tietävän.

Ihmettelen aina kun törmään ihmisiin, jotka eivät tiedä sukunsa historiasta paljon mitään. Se on tietysti ymmärrettävää silloin, kun on vaikka oven taakse jätetty löytölapsi, mutta yleensä on aika helppo selvittää sukujuuria jos vähääkään kiinnostaa. Olen muutamia kertoja tavannut jopa isojen sukutilojen isäntiä, jotka eivät tiedä, kuinka kauan tila on heidän suvullaan ollut.  

Jos ei ole kiinnostunut historiasta, elää ohuella pohjalla. On vaikea edes käsittää, miten sellainen ihminen hahmottaa maailman - maailman, jossa on vain yksi taso, nykyisyys ja ehkä myös tulevaisuus joskin se on pakosta pelkkää kuvitelmaa.

Nyt kun kirjoitan tätä, ulkona sataa taas. Ehdin vielä ennen sadetta tehdä vähän kasvimaahommia ja kylvin porkkanoita, persiljaa ja tilliä. Luonto huolehtii parhaillaan kastelusta.

Myös äitienpäivää on vietetty asianmukaisin menoin. Olen usein äitienpäivänä saanut aamukahvin sänkyyn, mutta nyt en enää halua. Kahvin juominen sängyssä on vaivalloista kun muutenkin aamuisin on sen verran kankea, että hyvä, kun sieltä sängystä pääsee pois.

Oma äitienpäiväni oli onnellinen, mutta tiedän, että monet naiset huokaisevat helpotuksesta, kun tämä päivä on ohi. Eivät vain ne, jotka ovat tahtomattaan lapsettomia vaan monet sellaisetkin, joiden äitiys ei mennyt hyvin. Äitienpäivä voi herättää todella kurjia tunteita joista ei oikein voi edes puhua kenellekään.  Kun kaikkialla tuntuu olevan pelkkiä ruusuin ja lahjoin hemmoteltuja, onnistuneita ja rakastettuja äitejä, oma onnettomuus hävettää.

Sen takia olen sitä mieltä, että äitienpäivän voisi muuttaa joksikin muuksi. Tai vaikka lakkauttaa.