Suomen kaunein leikkimökki

 Suomen kaunein leikkimökki on tässä. Mihinkään viralliseen kilpailuun se ei ole osallistunut, mutta miksipä osallistuisikaan, kun kerran on näin ylivoimainen?

Muutama viikko sitten mökki oli vielä entinen kanikoppi. Aikaa nähnyt, kulunut sisältä ja ulkoa ja aika lailla sisäpissattu.

Pesimme, maalasimme ja reerasimme parhaamme mukaan.

 Mökillä ei ole muuta virkaa kuin olla kaunis. Siellä ei tarvitse tehdä mitään.

Ehkä sinne voi mennä istumaan ja ajattelemaan hetkeksi.

Ehkä sinne voi mennä sateella, katsella pihaa ja ajatella, että juuri nyt en voi tehdä mitään.

  

Tämä on nyt vakavaa

 Koska tänään on perjantai ja 13. päivä, on paikallaan sanoa muutama varoituksen sana näistä saakelin "turvajalkineista".

Muutama päivä sitten, tarkalleen viime maanantaina, laitoin nämä jalkaani ja lähdin tallihommiin. Tähän aikaan vuodesta pihat ja tiet ovat usein jäisiä ja nastakengät paikallaan.

Kävin heinävarastossa hakemassa sylillisen heiniä, pujahdin aidan sähkölankojen välistä hevostarhan puolelle ja takerruin kiinni lankaan. Ihan tarkalleen se sähkölanka meni kuvassa näkyvän hakasen alle.

Kaaduin vauhdilla ja iskin polveni maahan. Vähän aikaan makasin siinä hevonpaskan päällä ja ajattelin, että jos nyt joku luu murtui, en pääse täältä omin avuin ylös. Se oli inhottavaa, sillä muistissani on oikein elävänä se hetki, kun edellisen kerran makasin hevostarhassa enkä todellakaan päässyt ylös ennen kuin minut nostettiin ambulanssiin.

Onneksi tilanne ei ollut näin paha. Aika paha se kumminkin oli, sillä kenkä, jonka sisällä minun jalkani edelleen oli, pysyi tiukasti kiinni aidassa. Aitalankaan en voinut koskea ellen halunnut saada sähköiskua. Lisäksi pääni yllä hääräili jo pari uteliasta hevosta joilta sopi toivoa, etteivät ne kävelisi ylitseni.

Lopulta sain keinoteltua kengän pois jalastani, pääsin ylös ja ryömin talliin selvittämään vahingon suuruutta. 

Tästä episodista seurasi se, että olen koko viikon pysytellyt kotona ihan pakollisia menoja lukuun ottamatta. Kerroin tapaturmastani Facebookin Tätiratsastajat-ryhmässä ja sain kymmenittäin vastauksia, joissa ihmiset kertoivat vastaavista kokemuksista. Yleinen mielipide oli se, että kenkiin asennetut hakaset ovat hengenvaarallisia ja saatanasta.

Polvi tai oikeammin polven sivu, on kipeä, mutta ei niin kipeä, että olisin mennyt lääkäriin. Mikään normaali kävely tai muu liikunta ei kuitenkaan onnistu, sen verran sattuu.

Olkaa siis varovaisia! Tehkää kuten minä, ottakaa vasara käteen ja nuijikaa hakaset lyttyyn. 

Ja vielä ennemmin kuin myöhemmin. Minulta jäi myöhemmäksi, sillä toisesta kengästä poistin hakaset edellisen kaatumisen jälkeen, mutta jostain syystä jätin työn kesken ja nyt se kostautui.

Millaista on asua omakotitalossa

 Näinä päivinä on kulunut tasan seitsemän vuotta siitä, kun me muutimme tähän taloon.

Olemme olleet miehen kanssa yhdessä 45 vuotta ja sinä aikana olemme asuneet kolmessa eri paikassa. Tämä on se kolmas, kaksi muuta olivat Turussa.

Seitsemän vuotta on aika, jossa vastasyntynyt varttuu kouluikään.

Seitsemän vuotta on aika, jossa juuri ja juuri saa muuttolaatikot purettua tai ainakin kannettua jonnekin pois silmistä.

Seitsemässä vuodessa ei näköjään saa uuden talon ympäristöä asutun näköiseksi, eikä tehtyä edes suunnitelmaa asian eteen.

Miten muuten on mennyt?

Kiitos kysymästä, ihan hyvin. Pystyn jo sanomaan luontevasti, että menen kotiin, kun tarkoitan tätä paikkaa.

Oma työhuoneeni, jonka kalustuksen sain noin viiden vuoden veivauksen jälkeen järjestykseen, jossa voi olla, tuntuu turvapaikalta.

Itse talosta en vielä muuttaisi juuri mitään.

Paitsi sisäseinien värin. Ehkä myös takkauunin paikan. Siinä kaikki.

Talo on riittävän iso. Me tuskin enää mahtuisimme yksiöön, jossa asuimme ensimmäiset yhdessäolomme vuodet, eikä se johdu tavaroista.

Omakotitalossa asuminen ei ole mitenkään ratkaisevasti erilaista kuin asuminen Port Arthurin puutalossa. Pitää siivota, pitää pestä ikkunoita, pitää harjata portaat, haravoida ja hoitaa kukkapenkit. Kaikkea on vain paljon enemmän täällä. Paljon, paljon enemmän.

Jotkut omakotitalossa asuvat harrastavat myös mökkeilyä. Me emme. Mökkeily loppui siihen, kun muutimme.

Mökki meillä tosin edelleen on, ihan tässä omassa pihassa. Se on ihana, vielä ihanampi kuin silloin, kun olimme siellä kaikki lomat ja viikonloput. Nyt se vain on niin lähellä, ettei sinne tule lähdettyä.

En ole tänä kesänä ollut mökillä yhtään yötä. Ehkä vielä olen.

Puutarhastani löytyy syy pelkoon, häpeään ja itseinhoon

 Aamupäivä kului tallitöissä hevosystäväni luona, mutta kotona tuntui silti olevan vielä virtaa jäljellä. Se on huomionarvoista, sillä olen ollut taas monta viikkoa enemmän tai vähemmän kipeä. Ei mitään sen kummempaa kuin jotain flunssaa, mutta kyllä sekin vie voimat tällaiselta kirjoitustyöläiseltä.

Iltapäivällä lähdin pihalle Kertun kanssa ja mietin, mihin tässä ensin pitäisi ryhtyä. Kevään tuntu on aito, mutta tiedän, että lumi ja pakkanen ovat vielä täällä jossakin ja voivat laskeutua myös Laitilan ylle viikkokausiksi jos huonosti käy. Kannattaako silloin aloittaa haravoimista tai kukkapenkkien reunuksien kohentamista oksien leikkaamisesta puhumattakaan?

Tietysti kannattaa!

Hain aitasta oksasakset ja karsin pihan reunasta pieniä lehtipuun taimia, joita kasvaa joka vuosi valtavat määrät. Tontilla kulkiessa pitäisi aina olla toisessa kädessä oksasakset ja toisessa pieni moottorisaha, silloin olisi edes toivoa siitä, että 

no jaa

jostain.

Sillä eihän tämä ole ikinä valmis enkä ollenkaan ymmärrä, miten jotkut luovat ryteiköistä ja kivikoista upeita metsäpuutarhoja, joissa somat polut kiertelevät komeiden puiden välissä ja jossa tuon tuosta esiin tulee kaunis ja harkittu kukkapaikka. Että millä helkkarin ajalla ja voimilla, kuka tietää?

    Kukkapenkeistä puskee pieniä alkuja. Kuvassa on pioni, minkä lisäksi siinä on myös maahumalaa, tuota pahanpäiväistä vitsausta jota en ikimaailmassa enää päästäisi tänne jos voisin kääntää ajan siihen vuosien takaiseen hetkeen, kun uskoin, että maahumalasta saa "sievän ja kauniisti kukkivan maanpeitekasvin kotipuutarhaan". Sievä ja kauniisti kukkiva maanpeitekasvi on kotipuutarhassani valloittanut joka kolkan, ajanut minut hulluuden partaalle ja saattanut pelkoon, häpeään ja itseinhoon, joka kulminoituu aamuyön tunteihin joina makaan unettomana sängyssäni, tuijotan kattoon ja soimaan itseäni raskaimman jälkeen sen tähden, mitä olen mennyt tekemään kun annoin tuon vieraslajin vikitellä itseni.

Katumus on raskas vaikkakin hyödytöntä. Maahumalasta ei pääse koskaan eroon, kun sille kerran avaa portin. 

Aamulla, kun päivä oli juuri valjennut, näin kaksi komeaa hirveä kulkemassa pellon poikki. Illalla, kun on pimeää, metsästä kuuluu pöllön huhuilua. Joutsenet ovat alkaneet palata kesämailleen ja tekevät ylilentoja pihamme päällä. Pikkulintujen laulu voimistuu päivä päivältä, uusia säveliä liittyy kuoroon.

Maailmassa käy myllerrys, josta kirjoitetaan kirjoja vielä kymmenien vuosien päästä, mutta jotkut asiat ovat kuten ne ovat aina olleet tai ainakin ihan hirveän kauan.

Se on lohdullista.

 

 

Puiden tunne-elämästä, kirjoittajan työstä ja pienistä kodittomista

 Tavallisesti hyvin hiljaisella kylällämme on viime päivinä käynyt aikamoinen myllerrys. Valtavat koneet ovat puskeneet puita ja kiviä nurin, kuljettaneet niitä paikasta toiseen ja muuttaneet koko kymmeniä vuosia samana pysyneen kylämaiseman toiseksi.

Uusi naapuri ja maanomistaja on tehnyt töitä omalla maallaan ja me, joiden järeimmät työkalut ovat pieniä moottorisahoja, voimme vain ihmetellä sitä, miten nopeasti saa tulosta aikaan, kun on oikein vehkeet.

Jokainen tekee omalla maallaan mitä tahtoo ja hyväksi näkee.

Kovasti kuitenkin toivon, että metsäkoneet eivät ikinä löytäisi tietään joihinkin lähiseudun paikkoihin, esimerkiksi tuonne, joka tuossa kuvassa näkyy. Siinä on mainio polku, jota pitkin Kerttu juoksee ilosta villinä, edes takaisin. Siinä missä minä kävelen kilometrin, Kerttu selvittää ainakin kolme, vaikka samaa reittiä mentäisiinkin.

  Kävellessä on hyvä miettiä. Kun oikein pontevasti miettii, joku asia saattaa jopa ratketa. Näin kävi tänään, kun keksin, mitä seuraavaksi teen käsikirjoitukselleni.

Käsikirjoitus, jonka työnimenä on Koira joka sai oman asunnon, on nyt levännyt muutamia viikkoja. Sinä aikana se on käynyt kahdella esilukijalla, jotka ystävällisesti lukivat ja kommentoivat. Heidän kommenttinsa olivat tärkeitä ja auttoivat minua eteenpäin.

Suurin ongelma oli siinä, että käsikirjoitus on niin pitkällä, että piti päättää, teenkö siitä tarinallisen tietokirjan, kuten Tätiratsastajan tarinoita on vai jotain muuta. Nyt tiedän, että tietokirjaa siitä ei tule ja tiedän senkin, mitä seuraavaksi kirjoitan.

Mutta vielä tuosta puiden kaatamisesta ja kivien siirtelystä: tiesitkö, että puut surevat, kun niiden toveri kaadetaan? Ja että puut kommunikoivat toistensa kanssa, hoitavat, auttavat ja varoittavat toisiaan vaaroista? Se on äärimmäisen mielenkiintoista ja kiehtovaa. 

Se tekee myös vähän surulliseksi, niiden kaadettujen puiden puolesta.

Puiden sielunelämästä on kirjoittanut esimerkiksi saksalainen metsänhoitaja ja tietokirjailija Peter Wohlleben. Hänen teoksiaan on suomennettu, muun muassa 2016 ilmestynyt Puiden salattu elämä.

Mitä taas kiviin tulee, niin Islannissa kivien siirtelyä ei tietämäni mukaan katsota hyvällä, koska tontut, maahiset ja sen semmoiset asuvat kivien alla.

Jos tämä pitää paikkansa,  tällä kylällä voi nyt hämärän tullen kompastua uutta kotia etsiviin pieniin olentoihin enemmän kuin todennäköisesti.

 

Pienestä - ja halvasta -sisustusjutusta voi saada paljon iloa

 Pieni nurkka eteisessä tuottaa minulle paljon iloa. Jotta pääsin ottamaan tätä kuvaa, piti ensin tehdä korituolilla oleva tilkkupeitto ja matto, joka on tuolin alla, ja sitten vielä pestä ikkunat ja lattiat osana koko talon kevätsiivousta. Kuvan pelargonia ei sekään ole suoraan kaupasta, sen olen talvettanut tuvassa ja hoivannut kevätkuntoon.

Stailauksen kustannukset? Mitenkähän noita laskisi, kun kuvassa ei ole mitään, mikä olisi ihan vastikään ostettu kaupasta. Tuon rottinkituolin ostin toistakymmentä vuotta sitten kirpputorilta. Matto on tehty vanhoista lakanoista.

Otin tämän aiheekseni kun katsoin pari päivää sitten jakson Kotoisaa. Yleensä ihastelen tämänkaltaisten ohjelmien lopputuloksia, mutta nyt joku alkoi tökkiä jo alkumetreillä. Kyseisessä jaksossa eräällä perheellä oli samalla tontilla talo, kesämökki ja sauna - ihan kuten meilläkin on - ja suunnittelijalta toivottiin jotain "punaista lankaa" joka yhdistäisi nämä kolme.  Suunnittelija pani toimeksi ja pian tontille jo tuotiin kaivinkone, arboristeja, joukko muita työmiehiä, valtava lasti soraa, siirtonurmikkoa, kunttaa ja uusia istutuksia. Punainen lanka oli suuri terassi, jonne tuotiin kylpypalju ja iso sohva.

Lasku, joka tästä kaikesta kirjoitettiin, ei ollut ihan pieni. Mahtoiko satatuhatta riittää?

Toivottavasti pihan omistajat olivat tyytyväisiä muutokseen. Kauheaa ajatella jos eivät olleet, rahaa on mennyt tolkuttomasti ja piha on piloilla.

Voisin sanoa, etten minä ainakaan menisi tuollaisiin ohjelmiin, mutta se ei ole totta, sillä menisin minä jos olisi rahaa. Vanhan talon keittiö on aivan kauhea ja olisi mahtavaa päästä Huvilaan ja Huussiin uudistamaan sitä. Kertoisin selkeästi, mitä toivon ja lopputulos olisi varmasti hyvä; keittiö on nimittäin niin ruma, että mikä tahansa uudistus kaunistaisi sitä.

Sain suuren kevätsiivousurakkani tänä viikonloppuna päätökseen. Ikkunoiden pesu on työläintä, yksittäisiä pestäviä ruutuja on 336, joten saa siinä sutia jos pyyhkiäkin. 

Pesen ikkunat ja verhot kerran vuodessa. Nyt kävi niin, että pienen makuukamarin verhot eivät enää kestäneet pesua vaan tulivat koneesta riekaleina. Vasta 22 vuotta vanhat! Ei auttanut muu kuin käydä kangaskaupassa ja ommella uudet. Jos nämä kestävät edes yhtä kauan kuin edeltäjänsä, niin minä käyn jo yhdeksääkymmentä kun taas on ryhdyttävä ompeluhommiin.

   

Miina sai julkisuutta

 

Saanko esitellä: tässä on Miina Helmi Ilona

 Tässä se nyt on, oma kirja, painotuoreena. Kuvassa minun kanssani kirjasta iloitsee kuvittaja Kristiina Erkko.

Hain kirjat iltapäivällä Painolasta ja manasin Turun katuja, jotka ovat paikka paikoin ihan kamalia ajaa. Kitkarenkaat eivät juuri auttaneet asiaa. En olisi silti mistään hinnasta jättänyt kirjojen hakemista parempien kelien toivossa, sillä on tätä päivää niin kovin odotettu.

Myöhemmin iltapäivällä joimme sitten teetä ja söimme kakkua kirjan kunniaksi meidän osuuskuntamme toimistolla Turun Vanhalla Suurtorilla. Kristiina, minä ja parikymmentä muuta kulttuuri- ja viestintäalan ihmistä kuulumme jo pitkään toimineeseen Osuuskunta Kulttuuritekoon.

Siitä, kun kirjoitin Miinan tarinan ensimmäisen version, on ainakin kahdeksan vuotta. Teksti ei kovin paljon ole muuttunut matkan varrella. Jos Miina olisi oikeasti olemassa, hän olisi kohta jo täysi-ikäinen. Onneksi minä voin päättää sen asian; jos tarina saa jatkoa, Miina kasvaa, mutta vain vähän.

Sähkölasku järkytti

 

Ompelin itselleni pitkästä aikaa mekon. Se on sikses hyvä, kuten täällä sanotaan.

Ehkä ei kuitenkaan olisi pitänyt käyttää ompelukonetta eikä silitysrautaa saati niitä useita valoja, joita tarvitsin saadakseni langan neulansilmään ja napinlävet kohdalleen, meille kun tipahti joulukuulta aivan ennätysiso sähkölasku, 810 euroa. Siihen vielä toisesta sähköyhtiöstä tuleva siirtomaksu päälle niin ollaankin jo toisella tuhannella. On siinä laskua yhdestä kuukaudesta.

Meillä on tavallisesti asuminen aika halpaa, vaikka taloja on kaksi, uusi ja vanha ja molemmissa käytetään sähköä. Siksipä viimeisin sähkölasku oli järkytys ja sai totisesti miettimään omaa sähkönkulutusta uudemman kerran.

Meillä on pörssisähkö ja sehän tämän yllätyksen aiheutti. Vaikka julkisuudessa puhuttiin pitkin syksyä sähkön kallistumisesta, en kuitenkaan ottanut asiaa tarpeeksi vakavasti. Jotenkin vain ohitin sen ja kuvittelin, että kun ei tähänkään saakka ole tullut isoja laskuja niin kuinka nyt sitten. Näin tyhmä sitä voi olla aikuinenkin.

Vaihdoimme heti sähkösopimusta, mutta tietysti kiinteähintainenkin on nyt paljon kalliimpi kuin vielä jokin aika sitten. Nyt odotamme varhaista ja aurinkoista kevättä ja sitä, että aurinkopaneelit tekevät meistä kuluttajista tuottajia ja sähkölaskut ovat taas miinusmerkkisiä. Siitä päästiin nauttimaan jo viime kesänä.

Pitemmittä puheitta päätän tähän ja suljen koneen: pöytäkone vie muuten aika paljon sähköä. 

 

Pieni, akkukäyttöinen moottorisaha ja inhottavaa vihjailua

 Kokeilin tänään joululahjaani ensimmäisen kerran. Mainio työkalu, tämä pieni akkukäyttöinen moottorisaha. Sain hetkessä aikaan ison kasan oksia, sellaisia, joiden sahaamiseen tavallisella oksasahalla tai millä tahansa ei-koneella, olisi mennyt ikä ja terveys.

Tiedän, että kun mies huomaa oksakasan, hän kysyy, minne ajattelin laittaa oksat. Sitä en ole vielä päättänyt ja se onkin tietysti pieni ongelma. Sinne tulotien varteen, jonne ne nyt kasasin, en tietenkään voi niitä jättää. Ei niistä oikein saa polttopuitakaan ja toisaalta ne ovat liian isoja silputtaviksi. Pitää miettiä.

Meillä on talomme ympärillä pieni metsä, vähän kuin Puolen hehtaarin metsä Nalle Puhissa. Minun haaveissani se olisi valoisa, siisti ja sitä hoidettaisiin kaiken aikaa. Ikävä kyllä meillä on miehen kanssa erilaiset näkemykset tässä asiassa. Hänelle riittää se, että metsästä saa tarpeellisen määrän polttopuita ja muu saa olla.

En voi mitenkään sanoa, että hän on väärässä. Luonnon monimuotoisuuden kannalta on varmasti onnellista, jos metsä saa elää omaa elämäänsä. Ainakin niin kauan, kuin elämään ei kuulu mitään kirjanpainajatuholaisia tai muita hirvityksiä, jotka voisivat levitä meidän tontiltamme naapureitten metsiin ja tuhota ne. Minun esteettisen silmäni kannalta taas on liki kestämätöntä, että puut kasvavat niin tiheässä, ettei yksikään niistä kasva kunnolla. 

Tämäkin on yksi näkökulma, joka kannattaa ottaa huomioon kun suunnittelee maalle muuttamista: onko meistä metsänhoitajiksi ja olemmeko edes samaa mieltä siitä, mitä pitäisi tehdä? 

Yksi lapsuuteni unelma-ammateista oli metsänhoitaja. Mistä mahdoin moisen keksiä? Muistaakseni metsänhoitajahaave oli voimassa aika pitkään kunnes sitten päätin ryhtyä kirjailijaksi. Kummastakaan ei tullut mitään. Tai no, olenhan kohta julkaisemassa kirjan ja sahasin noita oksiakin.

Nyt eletään vuoden 2021 viimeisiä hetkiä. Vuosi on ollut hyvä, mutta sanon sille mielelläni hyvästit, sillä odotan innolla ensi vuotta. Jossain vaiheessa pääsen esittelemään kirjaani ja tulossa on myös muuta uutta, josta en vielä kerro tämän enempää. Enköhän jo helmikuussa voi kertoa, mistä on kysymys. Juu ja tiedän, inhottavaa tällainen vihjailu!

Oikein hyvää uutta vuotta!

Ihana perhejuhla ja kuinkas sitten kävi

Tämä viikonloppu varattiin perheen pikkujoulutapaamiselle täällä meillä. Koko perhekuntaan kuuluu nyt 14 ihmistä, joten kalenterit otettiin esiin hyvissä ajoin ja valmisteluja tehtiin jopa viikkoja. Ainakin minä tein kun lasken kaikki havukranssit, jäälyhdyt ja kausivalot mukaan.

Siivous on tietenkin oma lukunsa. Olisi mukavaa, jos kotini olisi rento ja boheemi paikka, johon ihmiset voivat tulla noin vain ja olla vapaasti ja kaikki tekisivät ruokaa yhdessä ja kaikki muukin tehtäisiin yhdessä eikä kukaan ottaisi paineita yhtään mistään.

Meillä tuo ei ihan onnistu ja suurin syy siihen olen minä itse. Vaikka kuinka yritän kehittää itsestäni rentoa boheemia, kuljen silti rätti kädessä desinfioimassa ovenkahvoja ja vessanpyttyjä kun joku on tulossa. Niin tietysti nytkin. Lisäkierroksia toi se, että kun kaikki olivat jäämässä yöksi, tarvittiin petipaikkoja ja niin muodoin siivosin ja varustin molemmat talot, uuden ja vanhan. Kävin jopa mattopyykillä: mattojen itsepalvelupesula on muuten kätevä keksintö!

Lauantaiaamuna valmistelut olivat loppusuoralla, kaupassakin olin käynyt monta kertaa ja aloittelin omaa osuuttani ruoanlaitosta (me todellakin olimme sopineet, että teemme yhdessä ja jakaneet tekemiset valmiiksi)

kun sitten

tajusin, että nenäni vuotaa. Eikä mitään vähän, vaan vuolaasti, yhä vuolaammin.

Olin tullut kipeäksi.

Kaikki peruttiin. Kukaan ei tullut. Tein lupaamani tomaattikeiton ja söin sitä yksin. Loppupäivän makasin sohvalla ja niistin. Taisi olla vähän kuumettakin.

Meillä oli tarkoitus juhlistaa yhdellä kertaa kaikkien syntymä- ja nimipäivät sekä vieläpä perheen pienimmän, elokuussa syntyneen poikasen nimiäisiä. Niitä piti juhlia jo monta viikkoa sitten, mutta silloin vauvaperheessä tultiin kipeäksi ja juhlat peruttiin.

Minkäs teet, tauti ei kysy lupaa eikä sen ilmestyminen ole mikään ihme. Ihme on se, jos isossa perheessä kaikki ovat terveitä yhtä aikaa.

 

Tonttuovesta tuli aika ihana

 Sain tänään tonttuoven valmiiksi. En sentään ole itse rakentanut ovea, maalannut ja koristellut vain. Nuo vihreät ovat katajaa.

Tonttujen olemassaolosta ei ole täyttä varmuutta, mutta ei ole muutamista muistakaan asioista, joiden nimiin ihmiset vannovat. Uskon siis tonttuihin koska ne ovat hauskoja ja sympaattisia ja tekevät parasta työtä ikinä, valmistavat lahjoja muille. Taruolentojen joukossa tontut kuuluvat top-kolmoseen yhdessä keijujen ja pienten peikkojen kanssa. Niitäkin on.

Lapsenmielisyys ei ehkä ole kysytyin ominaisuus tässä maailmassa, mutta minusta se on yksi parhaista. Tosikot ovat kauheita. Kun joutuu tosikon kanssa vastakkain, tulee kylmä ja tekee mieli lähteä karkuun. Aina ei voi, esimerkiksi silloin, kun tapaa tosikon työasioissa.

Tosikon haastatteleminen on vaikeaa ja tahmaista. Mitkään kevennykset eivät tule kysymykseenkään ja paitsi, että tosikko vastaa lyhyesti ja vältellen, hän myös tuijottaa sinua koko ajan epäilevästi. Näin on, tiedän, kun olen ollut siellä.

Oletko ikinä yrittänyt kertoa vitsiä tosikolle? Minä olen ja tiedän, että sen vaivaannuttavampaa tilannetta ei juuri ole.

Viis tosikoista, toivottavasti ei törmäillä. 

Meillä on suvussa asialleen syvästi omistautuneita murehtijoita. En onneksi ole yksi heistä ja siitä jos mistä olen iloinen. Murehdin ja sureksin jos on aihetta, mutta en huvikseni. Joskus ajattelen tai ehkä joku muu ajattelee, etten ota asioita tarpeeksi vakavasti.

Mitä siitä sitten? Ei mitään. Joulu on lapsenmielisen kulta-aikaa.  

Mitä Arno Kasvi sanoikaan?

 Tein viikonloppuna havukranssin aitan oveen. Valoina on viiden metrin mittainen, Rustasta ostettu valoketju. 

Jouluvaloajattelusta voisin siirtyä ja olen siirtynytkin kausivaloajatteluun. Miksi kaikki koristelu ja valaistus pitäisi keskittää vain muutamiin joulupäiviin, kun pimeä aika kuitenkin kestää pitkään? Ainoa syy on sähkölasku, mutta menköön.

Tänään on marraskuun kahdeksas päivä, eilen illalla satoi vähän lunta ja vielä aamulla oli pakkasta. Minä käänsin kasvimaan. Ehdinpäs ennen talvea!

Tapasin alkusyksystä yhdellä juttukeikalla Ruissalon kasvitieteellisen puutarhan entisen ylipuutarhuri Arno Kasvin ja kysyin, mikä hänen mielestään on puutarhan tärkein syystyö. Hän vastasi, että se on kasvimaan siivoaminen ja kääntäminen. Jos ei mihinkään muuhun ole aikaa, niin ainakin se pitäisi tehdä. Oma kasvimaani jäi kääntämättä syyskuisen sappileikkauksen takia: ennen sitä tuntui olevan liian aikaista ja sen jälkeen en voinut tehdä lapiohommia. Nyt olen niin hyvin toipunut, että työ sujui ilman ongelmia. Jestas muuten, miten isoja ja lihavia kastematoja siellä on!

Syksyllä voisi tehdä  paljon sen eteen, että keväällä olisi mukava aloittaa puutarhatyöt. Kaikenlainen siistiminen ja korjaaminen olisi hyväksi, täällä ainakin marjatarhan aita repsottaa ja perennapenkeissä rehottaa rikkaruohoja. Olen oikein tyytyväinen siitä, että me emme asu missään taajamassa. Olisi kauheaa, jos ympärillä olisi muita omakotipihoja ja itsellä koko ajan sellainen olo, että on pakko mennä pihatöihin ettei olisi muita huonompi. En käsitä, millä ajalla ja voimilla ihmiset pitävät pihansa niin superhienoina kuin ne täällä Laitilassa useimmiten ovat. Tulkaa katsomaan jos ette usko, mutta älkää meille tulko.

Pahuksen pimeys. Maalla asumisen yksi puoli on syksyllä aikaisin laskeutuva sysipimeys. Jos pelkää pimeää, kannattaa pysyä kaupungissa. Muuten ei. Ei millään. 

 

Huono asiakaspalvelu ei pilannut päivää

 Sappileikkauksesta on kohta neljä viikkoa ja olen toipunut niin hyvin, etten välillä edes muista koko asiaa. Mitään ongelmia ei ole ollut.

Vasta leikkauksen jälkeen otin selvää, millaisia oireita sappikivet voivat aiheuttaa; kuvittelin ennen, että niistä seuraa vain kovia vatsakipuja. Oireet voivat kuitenkin olla monenlaisia, esimerkiksi pahoinvointia, josta itse kärsin - kaiken aikaa oli vähän kuvottava olo. Ihanaa kun se on poissa. Vielä parempaa on kuitenkin se, että nyt henki kulkee kunnolla. Sappirakkoni vei ilmeisesti niin paljon tilaa, että se painoi keuhkoja ja minun oli vähän vaikea hengittää jo pitkän aikaa. Jestas miten olen nyt nauttinut ulkona olemisesta!

Tänään olen haravoinut pihaa ja siivonnut lastenlasten syyslomailun jälkiä. 6- ja 7-vuotiaat olivat täällä koko viikon. Emme tehneet mitään erityistä, olimme vain täällä ja ulkoilimme pihalla tai tässä lähistöllä. Törmäsimme yhtenä  päivänä koiralenkillä peuranraatoon, joka oli kaadettu vasta hiljattain sillä siitä oli vielä osa syömättä. Todennäköisin kaataja oli susi tai sudet, niitä kulkee jatkuvasti näillä main. Jotenkin ei sen jälkeen huvittanut lähteä metsälenkeille pikkutyttöjen kanssa. Tämä on arkea täällä, jaamme samat tiet ja polut ja pihatkin susien, ilvesten ja tänä kesänä jopa karhun kanssa ja vaikka jossain kuinka vakuutettaisiin, etteivät ne tee ihmiselle mitään niin tuskinpa kukaan sitä varmasti tietää.  

Kirjan tekeminen edistyy sekin. Olen sopinut työstä taittajan kanssa ja nyt odotan, mitä tuleman pitää. Taittaja paitsi taittaa, tekee myös kannen ja mahdollisesti muutakin, se muu on vähän kesken. Sitten, kun aineiston lopullinen koko on tiedossa, pyydän tarjoukset painotaloilta. Tekisin kirjan mielelläni kokonaan Suomessa, mutta tiedän jo nyt, että Virosta saa painatuksen paljon halvemmalla. Isänmaallisuuden hinta on ehkä liian suuri. 

Tähän päivään mahtui myös käynti keskustassa. Hain erään lähetyksen eräästä paikasta jota en viitsi tarkemmin määritellä kun kaikki täällä tietävät sitten kenestä puhutaan enkä halua loukata. Sanonkin siis vain näin yleisellä tasolla, että vaikka asiakaspalvelu monissa paikoissa on aivan loistavaa niin kaikissa ei ole. Että kuinka yksi ihminen voikin luoda sellaisen vaikutelman, jossa asiakas tuntee olevansa a) häiriöksi ja b) kiitollisuudenvelassa siitä, että yleensä saa asiansa hoidettua.

Olen siis pahoillani kun häiritsin, käsitän kyllä, että asiakkaita lappaa muutenkin vaivaksi asti. 

Kaiken kaikkiaan onnistunut päivä. Yksi sen valopilkuista oli tajuta, että kevääseen on vähemmän aikaa kuin keväästä.

 

Panos-tuotos -suhde on pahasti miinuksella

 Tämä tässä on kasvimaa. Eikä mikä tahansa kasvimaa vaan se, jonka suurella vaivalla tein, kaivoin lapiolla ruohikon pois, toin kompostia ja kalkitsin, möyhensin ja muokkasin ja noukin rikkaruohojen juuret pois.Sitten kylvin ja istutin ja peitin kaiken harsoilla -  sen jäljiltä ovat nuo kivet.

Kasvimaa ei ole noin tyhjä siksi, että sen runsas ja aikainen sato olisi jo korjattu. Se on noin tyhjä siksi, ettei mitään satoa edes tullut, suurin osa siemenistä ei itänyt lainkaan. Edes herneet, idioottivarmat herneet, eivät itäneet, vaikka kylvin niitä kaksi kertaa. Tai no, taitaa siellä olla viisi herneenvartta ja kaksi lupaavaa herneenpalon alkua.

Onneksi ei ole elämä tästä kiinni. Jos minun pitäisi elättää itseni saati joku muu puutarhaviljelyllä, tragedia olisi jo tapahtunut.

Kastelin tänään puutarhaa pari tuntia. En kasvimaata, sillä mitä tyhjää kastelee, vaan marjatarhaa, jossa on valtavasti vadelmia tuloillaan sekä suurinta perennapenkkiäni, jota en yleensä kastele ollenkaan. Nyt on kuitenkin niin kuumaa ja kuivaa, että tein poikkeuksen. Meillä on tynnyreitä ja kaksi isoa säiliötä sadeveden keräämistä varten ja niistä on hyvä ottaa. 

Aiheeseen sopivasti kävin tänään Pyhärannassa tekemässä juttua vesiongelmista. Siellä ollaan vaikeuksissa, kun vedentulo voi välillä jopa kokonaan loppua. Siellä ei kastella kukkapenkkejä saati nurmikoita, vettä pitää säästää. Aihe kuumentaa tunteita.

Tänään olikin täysi työpäivä. Ryhdyin kirjoittamaan jo seitsemältä - koira herätti varttia yli viisi - ja ajattelin, että ehdin mukavasti kirjoittaa pari juttua ennen kuin lähden sinne Pyhärantaan. Ehdinkin, mutta kun katsoin kalenteria huomasin, että olin sopinut meneväni jutuntekoon tuntia aiemmin kuin muistin ja sitten olikin jo kiire. Ehdin kyllä kaiken. Kaiken muun, paitsi syömään mitään. Niinpä sitten kun sain hommat hoidettua ja tulin kaupan kautta kotiin, sorruin taas pussilliseen perunalastuja.

Olen päättänyt vaikka kuinka monta kertaa, että en osta enää rasvaisia, epäterveellisiä ja turhaakin turhempia (mutta niin hyviä!) perunalastuja mutta minkäs ihminen itselleen voi.

Kannatan ehdottomasti terveellistä ruokaa ja säännöllisiä ruoka-aikoja. Noudattakoon mielihyvin se, joka pystyy. Itse pystyn ryhdistäytymään vain joskus, silloin, kun olen katsonut televisiosta jotain oletmitäsyöt -ohjelmaa ja saanut siitä innoitusta.

Eräskin innoitus syntyi kun luin juttua salaattibaarista, jonka kuka tahansa voi perustaa omaan jääkaappiinsa. Loistoidea! Ei tarvita muuta kuin käteviä lasipurkkeja joihin pilkotaan kerran viikossa erilaisia kasviksia ja vaikkapa kypsää broileria. Siitä sitten sekoitetaan helposti ja nopeasti terveellisiä salaatteja.

Kävin oitis ostamassa käteviä lasipurkkeja.

Siitä on ehkä kaksi vuotta aikaa. 

Jonain päivänä, jonkun toisen innoituksen vallassa, ostan niitä kasviksia. 

Mitä sanoisi Huvila ja huussi?

 

Tein eilen kevätsiivouksen vanhassa talossamme. On aina yhtä ihanaa saada kaikki valmiiksi, silloin on pakko pysähtyä vähäksi aikaa ja vain katsoa. Kuvakin piti ottaa, tietysti.

Tupa ei pärjäisi missään sisustuskilpailussa, mutta minun silmissäni se on kaunis. Mikä parasta, siellä on hyvä olla. Tunnelma on aina jotenkin seesteinen ja kun missään ei hurise yhtään sähkölaitetta, hiljaisuus hivelee korvia.

Tuvassa kaikki ei ole niin vanhaa kuin miltä ehkä näyttää. Katto taitaa olla alkuperäinen, mutta seinät ja lattia on remontoitu joskus 1990-luvulla, muutama vuosi ennen kuin me ostimme talon. Sitä, milloin talo on rakennettu, ei kukaan tunnu tietävän.

Ihmettelen aina kun törmään ihmisiin, jotka eivät tiedä sukunsa historiasta paljon mitään. Se on tietysti ymmärrettävää silloin, kun on vaikka oven taakse jätetty löytölapsi, mutta yleensä on aika helppo selvittää sukujuuria jos vähääkään kiinnostaa. Olen muutamia kertoja tavannut jopa isojen sukutilojen isäntiä, jotka eivät tiedä, kuinka kauan tila on heidän suvullaan ollut.  

Jos ei ole kiinnostunut historiasta, elää ohuella pohjalla. On vaikea edes käsittää, miten sellainen ihminen hahmottaa maailman - maailman, jossa on vain yksi taso, nykyisyys ja ehkä myös tulevaisuus joskin se on pakosta pelkkää kuvitelmaa.

Nyt kun kirjoitan tätä, ulkona sataa taas. Ehdin vielä ennen sadetta tehdä vähän kasvimaahommia ja kylvin porkkanoita, persiljaa ja tilliä. Luonto huolehtii parhaillaan kastelusta.

Myös äitienpäivää on vietetty asianmukaisin menoin. Olen usein äitienpäivänä saanut aamukahvin sänkyyn, mutta nyt en enää halua. Kahvin juominen sängyssä on vaivalloista kun muutenkin aamuisin on sen verran kankea, että hyvä, kun sieltä sängystä pääsee pois.

Oma äitienpäiväni oli onnellinen, mutta tiedän, että monet naiset huokaisevat helpotuksesta, kun tämä päivä on ohi. Eivät vain ne, jotka ovat tahtomattaan lapsettomia vaan monet sellaisetkin, joiden äitiys ei mennyt hyvin. Äitienpäivä voi herättää todella kurjia tunteita joista ei oikein voi edes puhua kenellekään.  Kun kaikkialla tuntuu olevan pelkkiä ruusuin ja lahjoin hemmoteltuja, onnistuneita ja rakastettuja äitejä, oma onnettomuus hävettää.

Sen takia olen sitä mieltä, että äitienpäivän voisi muuttaa joksikin muuksi. Tai vaikka lakkauttaa.  

Uusia puutarhaunelmia

 

Viime päivinä en olisi halunnut tehdä muuta kuin olla pihalla. Olen ollutkin ihan kiitttävästi ja saanut jopa jotain aikaan: laajensin yhtä kukkapenkkiä, tein uuden peruna- ja hernemaan - kokonaista 13 neliötä! - ja kasasin aika huvittavan näköisen mutta epäilemättä toimivan lämpöpenkin. Siihen tuli pohjaksi iso kasa uuden perunamaan päältä kiskottuja nurmituppaita, sitten tyhjensin päälle viimevuotisen kompostin ja kaksi säkkiä ostomultaa. Lopulta kuorrutin sivut syksyllä käyttämättä jääneellä lehtipuusilpulla. Aion kylvää penkkiin papuja.

Nyt askartelen yhden vanhan kukkaistutuksen parissa. Siinä on pääasiassa kurjenpolvia ja syysleimuja. Kaivan kaiken ylös, kunnostan alueen ja laajennan sitä vähän. Suunnittelen (taas kerran) oikein hienoa kokonaisuutta, johon tulee myös pensaita ja rautatieomenapuu.

Näinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka olen puuhastellut tällä pihalla, ensin kesäasukkaana ja nyt vakituisesti, olen pettynyt monta kertaa. Kylvän ja istutan, mutta sitten kasvit eivät ole ollenkaan sellaisia kuin kuvittelin. Joko ne eivät kasva ollenkaan, kuolevat pian tai jäävät kitukasvuisiksi. Eivät kaikki, tietenkään. Jotkut ovat viihtyneet: esimerkiksi kurjenpolvet ja pionit menestyvät. Mutta vaikkapa kärhöt ovat epäonnistuneet yhtä lukuunottamatta ja karhunvatukkaa en saa kasvamaan ollenkaan.

Nyt otin jopa PH-näytteitä kukkapenkeistäni ja yksi syy viihtymättömyyteen on selkeästi kalkinpuute. Niinpä olen nyt kärrännyt kalkkisäkkiä pitkin tonttia ja tupsutellut valkoista jauhoa sinne ja tänne. 

Maa on vielä kosteaa ja sitä on helppo kaivaa. Sen takia haluan kiirehtiä, tiedän, että muutaman viikon päästä maa on monessa paikassa kivikovaa ja istutuskuoppien tai minkään muunkaan kaivaminen monin verroin vaikeampaa. Sen tähden, maan pehmeyden, lykkään muita tehtäviä tuota tuonnemmaksi, sellaisia kuten ikkunoiden pesu tai vanhan talon kevätsiivous.

Voi kevät, et menisi niin hirveää vauhtia!

Jos saisin antaa yhden neuvon, niin

Talo on talo, mutta koti se on vasta sitten, kun siellä on elämää. Kuten kuvasta näkyy, meillä on elämää aina joskus - vilkkaimmillaan se oli muutama päivä sitten kun toistaiseksi pienimmät lastenlapset olivat täällä. He piirsivät ja askartelivat ja taisivat syödäkin jotain kun tarkemmin katsoo.

Pienten kanssa on tosi intensiivistä ja hauskaa ja päivän päätteeksi minä olen se, joka olisi täysin valmis nukkumaan siinä missä pikkutytöillä on vielä hyvinkin virtaa. Kaksi yötä on oikein sopiva vierailuaika, vaikka se sitten kun aika tulee täyteen, tuntuu taas liian lyhyeltä. Lapsia on ikävä heti, kun he ovat omissa kodeissaan.

Pienten jälkeen isompi lapsenlapsi tuli käymään ja viipyi hänkin kaksi yötä. Isomman, jo lähes aikuisen kanssa on erilaista eikä se käy niin paljon mamman voimille. Ei muuten kuin siksi, että yritän tunkea joka väliin jonkin koetellun hyvän neuvon joita nuori tietysti korvat höröllänsä kuuntelee ja ottaa opikseen. Tai sitten ei.

Tiedän, että neuvominen on ärsyttävää. Muistan hyvin kun olin itse nuori ja äidin saatikka jonkun ikivanhan isoäidin neuvot olivat muinaismuistolan houreita, käyttökelvotonta ja ajastaan auttamatta jäänyttä tavaraa. Mitä muka vanhukset tietävät elämästä! Hehän on syntyneet vanhuksina ja vaikka eivät olisi, eivät tajua enää tätä päivää.

En minäkään kaikkea ymmärrä, en aina ymmärrä edes sitä, mistä puhutaan. Silti - ja tämänkin sanoin nuorelle vieraalleni - ihminen ei kovin paljon muutu, ei kovin nopeasti, vaikka olosuhteet muuttuvat. Tarkoitan sitä, että kun minä olin kahdenkymmenen, olin suunnilleen samanlainen kuin hän on nyt. Kyllä minä siitä jotain tiedän. 

Kaikenlaista sanottavaa olisi kaksikymmenvuotiaalle itselleni jos se olisi mahdollista. Yksi tärkeimmistä on se, ettei ihminen ole koskaan valmis. Jotenkin muistan kuvitelleeni, että kun on kahdenkymmenen eikä asu enää kotona on valmis ja aikuinen eikä mitään kehitystä voi enää tapahtua. Siinä olin perusteellisen väärässä ja onneksi sen sitten myöhemmin itse tajusin.

Ihminen ei ole koskaan valmis, ei koskaan täydellinen eikä niin viisas ja osaava, etteikö voisi kehittyä. Oppiminen on mahdollista aina. Sitä tapahtuu pakosta kun elämässä tulee eteen yhtä ja toista josta pitää selvitä, mutta parasta kai on jos yrittää itsekin vähän auttaa ja olla aktiivinen.

Olisiko muuten kannattanut aikoinaan kuunnella niitä muinaismuistolan neuvoja vanhemmilta ihmisiltä?     

Enpä tiedä, vieläkään. Enemmän olisi kannattanut kuunnella itseään, sitä, mitä todella haluaa, mistä aidosti on kiinnostunut ja lähteä sinnikkäästi sitä kohti.

 

Viimeiset housuni ratkesivat mutta se ei ole niin vakavaa

 Kuva on monen vuoden takaa, eikä tuota taustalla olevaa vanhaa navettaa enää ole. Se purettiin pois meidän uuden talomme tieltä. Noista pelargonioista sen sijaan saattaa joku olla vielä hengissä. Vanhassa talossa on talvehtinut 17 pelargoniaa ja hyvin onkin, mutta en ole pitänyt lukua niiden vuosista.

Muuten tuo kuva ei nyt liity mihinkään, valitsin sen mukaan koska se on kaunis. Tänä aikana jos koskaan kannattaa etsiä ja katsoa vain kaikkea kaunista, sillä jos jostain saa mieleensä vähän toivoa ja piristystä niin kimppuun vaan.

Viikonloppu on ollut siitä erikoinen, että minulla ei ole ollut mitään "täytyy tehdä" -juttuja. Yleensä on joku lehtijuttu joka pitää kirjoittaa tai käydä tekemässä joku haastattelu tai jotain, mutta nyt ei ollut mitään. Siitä puolestaan seuraa se, että mietin vähän väliä olenko unohtanut jotakin. Vielä ei ole tullut mieleen.

Aamulla kävi niin, että hyvin palvelleet pyjamahousuni - joissa olen viime aikoina esiintynyt luvattoman paljon kun olen kotona - ratkesivat peruuttamattomasti. Ne olivat myös viimeiset vielä käytössä olleet; uusien ostaminen on kyllä ollut listalla jo pitkään, mutta en ole törmännyt sopiviin.

Ensin ajattelin lähteä kauppaan, mutta sitten muistin, että sain tyttäreltä vanhoja lakanoita matonkuteiksi ja että siellä on sopivaa kangasta. Niinpä tein uudet yöhousut vanhasta pussilakanasta ja taidan tehdä vielä toisetkin, yhdestä pussilakanasta tulee ainakin kolme paria.

Se oli päivän hyvä työ.

  Huomenna on maanantai ja myös minun syntymäpäiväni. Täytän 63 vuotta. Se ei tunnu paljolta ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä paremmin tajuaakin sen kuinka lyhyt aika joku 60, 70 tai 80 vuotta on tässä maailmassa. Todella lyhyt, vähän kuin joku koeaika. Juuri kun alkaa olla valmis ottamaan kaiken irti niin aika loppuu. Vaikka onnellisinta - niin ajattelen - olisi se, että tuntisi saaneensa kylliksi elämästä eikä haluaisi enää yhtään mitään, sitten lopussa, tarkoitan. Ja toivon todella, että sinne on vielä paljon matkaa. 

Kuuntelen muuten tässä kirjoittaessani Mercedes Sosaa. Hän laulaa Gracias A La Vidaa ja säestää itseään kitaralla. Upea ääni ja upea nainen. Suosittelen. 

Vielä yksi juttu tähän sekavaan sunnuntaisepustukseen: nyt, kun olen vihdoin löytänyt tieni Instagramiin, laitan sinne kuvia aika ahkerasti tai ainakin useammin kuin tänne. Käykää katsomassa. 

 

Nainen ja lapio valmiina puutarhan kevääseen

 

Vuoden innostavin aika alkaa olla käsillä. Nyt pää on täynnä puutarhasuunnitelmia ja laiskan talven jälkeen voimia tuntuu riittävän niiden kaikkien toteuttamiseen.

Mikä ei tietenkään tule tapahtumaan sitten, kun oikeasti on aika tehdä jotain. Aika, voimat ja osaaminen loppuvat aina kesken, usein jo alkukesällä.

Kuvassa on menneitä unelmia, niitä, joita toteutin vuosia sitten ja joista ei ole jäljellä paljon mitään. Ainoa eloon jäänyt on takana kurjenpolvien keskeltä pilkottava vaaleanpunainen pioni. Muuten kaikki ovat poissa, niin etualan istutus kuin kaukana häämöttävä kasvimaa. Tilalle on tullut uusia yritelmiä tai sitten olen vain kyllästynyt  ja antanut olla. Kasvimaan kohtaloksi koitui perunarupi: perunat olivat niin ilkeän näköisiä, etten enää pitänyt  kaikkea niiden eteen näkemääni vaivaa tarkoituksenmukaisena.

Ensi kesänä kaikki on toisin, kuinkas muuten. Suunnittelen uuden kasvimaan tekemistä ja nyt sellaiseen paikkaan, jossa toistaiseksi en ole vielä yrittänyt kasvattaa mitään. Nyt pitäisi vain päättää, miten sen  teen, valittavana kun on perinteisen kasvimaan lisäksi myös kohopenkkiä, hiekkaviljelyä tai kasvilavoja. Luulen kuitenkin, että päädyn kaikkein vaivalloisimpaan tapaan eli käännän maan lapiolla ja yritän ottaa samalla rikkaruohojen juuret pois.

Googletin ohjeita kasvimaan tekoon ja päädyin marttojen sivuille. Siellä neuvotaan kuvien kanssa miten maata käännetäään, puhdistetaan, kalkitaan ja lannoitetaan. Pientä maatilkkua on työstämässä ainakin yhdeksän ihmistä, hyvä, kun sopivat kaikki yhtä aikaa työmaalleen. Jos olisikin tuollainen joukko, saisi äkkiä aikaiseksi. Meillä nyt kuitenkin kasvimaahommista vastaa yksi nainen ja lapio ja sillä on tultava toimeen.

Onneksi en ole koskaan edes kuvitellut, että eläisimme täällä omavaraistaloudessa. Puolentoista hehtaarin tontilla se olisi teoriassa mahdollista, mutta vaatisi paljon osaavamman puutarhurin kuin minä olen. Kenenkään maalle muuttamisesta haaveilevan ei pidä erehtyä luulemaan, että täällä voi helposti kasvattaa itse ruokansa. Ei voi. Ei, usko pois.

Yksi juttu meillä kyllä on säilynyt ja kukoistanut, vieläpä erinomaisen hyvin. Siitä kirjoitin jo 2011 täällä  Kaikki, mitä silloin sanoin, pitää edelleen paikkansa ja ikävä kyllä tilanne vain pahenee. Kannattaa siis ottaa varoituksista vaari.

Harmi, ettei maahumalaa voi syödä.