Tämä on nyt vakavaa

 Koska tänään on perjantai ja 13. päivä, on paikallaan sanoa muutama varoituksen sana näistä saakelin "turvajalkineista".

Muutama päivä sitten, tarkalleen viime maanantaina, laitoin nämä jalkaani ja lähdin tallihommiin. Tähän aikaan vuodesta pihat ja tiet ovat usein jäisiä ja nastakengät paikallaan.

Kävin heinävarastossa hakemassa sylillisen heiniä, pujahdin aidan sähkölankojen välistä hevostarhan puolelle ja takerruin kiinni lankaan. Ihan tarkalleen se sähkölanka meni kuvassa näkyvän hakasen alle.

Kaaduin vauhdilla ja iskin polveni maahan. Vähän aikaan makasin siinä hevonpaskan päällä ja ajattelin, että jos nyt joku luu murtui, en pääse täältä omin avuin ylös. Se oli inhottavaa, sillä muistissani on oikein elävänä se hetki, kun edellisen kerran makasin hevostarhassa enkä todellakaan päässyt ylös ennen kuin minut nostettiin ambulanssiin.

Onneksi tilanne ei ollut näin paha. Aika paha se kumminkin oli, sillä kenkä, jonka sisällä minun jalkani edelleen oli, pysyi tiukasti kiinni aidassa. Aitalankaan en voinut koskea ellen halunnut saada sähköiskua. Lisäksi pääni yllä hääräili jo pari uteliasta hevosta joilta sopi toivoa, etteivät ne kävelisi ylitseni.

Lopulta sain keinoteltua kengän pois jalastani, pääsin ylös ja ryömin talliin selvittämään vahingon suuruutta. 

Tästä episodista seurasi se, että olen koko viikon pysytellyt kotona ihan pakollisia menoja lukuun ottamatta. Kerroin tapaturmastani Facebookin Tätiratsastajat-ryhmässä ja sain kymmenittäin vastauksia, joissa ihmiset kertoivat vastaavista kokemuksista. Yleinen mielipide oli se, että kenkiin asennetut hakaset ovat hengenvaarallisia ja saatanasta.

Polvi tai oikeammin polven sivu, on kipeä, mutta ei niin kipeä, että olisin mennyt lääkäriin. Mikään normaali kävely tai muu liikunta ei kuitenkaan onnistu, sen verran sattuu.

Olkaa siis varovaisia! Tehkää kuten minä, ottakaa vasara käteen ja nuijikaa hakaset lyttyyn. 

Ja vielä ennemmin kuin myöhemmin. Minulta jäi myöhemmäksi, sillä toisesta kengästä poistin hakaset edellisen kaatumisen jälkeen, mutta jostain syystä jätin työn kesken ja nyt se kostautui.

Miten hän pääsee tapauksen yli ja mitä tekemistä minulla on sen kanssa

 Viime yönä yllätin itseni: valvoin ja murehdin täysin tuntemattomien ihmisten asioita. Se ei ole minulle mitenkään tyypillistä, ennemminkin olen hymähdellyt ihmisille, jotka sureksivat puolen maailman kohtaloita kun ne eivät kuitenkaan miksikään siitä tule.

Vaan nyt siis kävi niin, että tunsin ihan fyysistä ahdistusta, kun kuvittelin, miltä nuoresta ihmisestä tuntuu, kun on ajattelemattomuuksissaan aiheuttanut toisen ihmisen, tässä tapauksessa kahden, kuoleman.

Kyseessä on Laitilassa jokin aika sitten sattunut onnettomuus, jossa nuoren ajama auto tipahti louhokseen, upposi veteen ja jossa kaksi autossa olleista kuoli. Kuljettaja pelastui.

Mietin ensin sitä nuorta kuskia ja hänen tunteitaan. Miten hän ikinä pääsee tapauksen yli ja voi jatkaa elämäänsä?

Sitten mietin uhrien vanhempia ja läheisiä ja heidän tunteitaan. Mikään myötätunto, korvaus tai tuomio ei tuo heidän rakkaitaan takaisin, ei korvaa ikinä yhtään mitään.

Sitten pohdin niitä vanhempia, joiden lapsi on nyt syyllinen tähän kauheuteen. Mitä isä ja äiti tuntevat, kun oma rakas lapsi on syyllistynyt kaikista kauheimpaan rikokseen, vaikkakin vahingossa?

En tietenkään päässyt mihinkään päätökseen enkä ratkaisuun, ihmettelin vain voimakkaita, ikäviä tunteitani siinä aamuyön kajossa. Toivon, ettei tästä tule tapaa. Ei tietenkään siksi, etteikö myötätuntoa maailmassa tarvita, mutta sen tähden, etten nytkään voinut auttaa ketään.

Ehkä tämä jotenkin liittyy siihen, että olen aika paljon miettinyt sitä, mikä olisi oikea ja paras tapa ottaa osaa läheisten murheisiin. Isossa perheessä on harvoin sellaista tilannetta, ettei kenelläkään olisi mitään vastoinkäymisiä. Isoäitinä tuntee olevansa jollain tavalla vastuussa kaikesta, minähän tämän perhekunnan alkuun panemisessa olen ollut erinomaisen toimelias.

Sääntö numero yksi taitaa olla se, että pidä suusi kiinni. Se on vaikeaa. Joskus mahdotonta.

Sääntö numero kaksi lienee se, että pysy puolueettomana. Ei onnistu. Pidän omieni puolta, aina.

Sääntö numero kolme on se, että keskity omiin asioihisi. Tämä on hyvä.

Ajatteleepa asiaa kuinka hyvänsä, tullaan siihen, että isoäidillä on oltava Oma Elämä. Se on se paikka, johon paeta silloin, kun tekee mieli päivittää someen pari tätäkin huonompaa juttua tai ryömiä lankoja pitkin puhumaan joillekin vähän järkeä. 

Tämän halusin kertoa tänään, pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hengissä ollaan.