Vaikka olet mitä syöt et ole sama kuin painosi

Suosikkiohjelmani televisiossa on tällä hetkellä Olet mitä syöt. Siinä lääkäri Pippa Laukka auttaa ihmisiä muuttamaan ruokailu- ja liikuntatottumuksiaan. On hauska ensin ällistellä, mitä kaikkea ihmiset voivat syödä ja sitten nähdä, millaisia muutoksia vain kahdeksan viikon kuntokuurilla saadaan aikaan.

Eilisessä jaksossa seurattiin matkabloggaaja Veera Papinojaa. Sympaattisen oloinen Veera huhki tosissaan ja onnistui pudottamaan reilusti 148 kilon lähtöpainostaan. Toivottavasti hän on pysynyt uusissa elämäntavoissaan ja paino on pudonnut entisestään, sillä Veeraa motivoi erityisesti halu päästä uudestaan hevosen selkään pitkän tauon jälkeen. Kun itsekin olen ikuinen hevostyttö, ymmärrän tuon motivaattorin arvon oikein hyvin.

Veeran blogi löytyy täältä. En tuntenut blogia ennestään, mutta nyt olen tutustunut siihen ja erityisesti osaan, jossa kerrotaan valokuvauksesta. Se on mielenkiintoinen ja se kehitys, joka Veeran kuvaustaidoissa on blogin alkuajoista tapahtunut, on huimaa ja innostavaa.

Kun painoa on 148 kiloa, on varmasti syytä laihduttaa. On silti hyvä muistaa, ettei edes huomattava ylipaino estä olemasta taitava, menestyvä ja suosittu. Paino on vain yksi asia eikä ihminen ole tai ei pitäisi olla painonsa määrittelemä.

Olet mitä syöt -tyyppisissä ohjelmissa tavoitteena on laihtuminen. Epäilen ja siitä taitaa olla ihan varmaakin tietoa, että suuri osa laihdutusohjelmiin osallistuneista lihoo myöhemmin entiselleen. Ohjelma-aikana läpi käyty kuuri jää siis vain kuuriksi eikä johda pysyvään olotilaan.

Haluaisinkin joskus nähdä ohjelman, jossa koko ikänsä normaalipainoisina ja suht terveinä pysyneet ihmiset kertoisivat omista elämäntavoistaan. Mitä he syövät ja miten liikkuvat? Vaatiiko se kovastikin ponnistelua ja syömisten rajoittamista vai mistä on kyse?

Tässä olisi nyt ihan ilmainen ohjelmaidea, saa ottaa.

Terveet elämäntavat eivät takaa tervettä elämää

Viime viikonlopun kotiväen kevätjuhla oli tuskin saatu pakettiin, kun kurkku alkoi tuntua karhealta ja nenä vuotaa. Siitä, kun selvisin edellisestä, kolme viikkoa kestäneestä flunssasta, tuntui olevan vain joitakin päiviä.

Onko nyt niin, että tautien iskeminen entistä useammin ja herkemmin pitää vain hyväksyä osana vanhenemista? Tämä kohta päättyvä tammikuu on mennyt enimmäkseen sairastaessa ja sikäli kuin muistan ja muistanhan minä niin samaan tahtiin meni viime vuonna samaan aikaan.

Kuvittelen, että elän aika terveellisesti. En polta, käytän hyvin vähän alkoholia, nukun riittävästi ja säännöllisesti, syön paljon hedelmiä ja vihanneksia, ylitän reippaasti virallisen viikoittaisen liikuntasuosituksen. Tämän lisäksi olen jo vuosia käyttänyt havupuu-uutetta ja pellavansiemenöljyä ja viime vuosina myös kalsiumia sekä D3- ja K2-vitamiineja.

Niin että mikä menee pieleen? Tätä ihmettelen sitä suuremmalla syyllä, kun samassa talossa asuu minua lähes kymmenen vuotta vanhempi mies, joka ei vapaaehtoisesti koske mihinkään ns. terveelliseen ruokaan, juo litroittain colajuomia, polttaa ainakin askin tupakkaa joka päivä eikä ole ikinä kipeä. Nytkin hän on matkalla ostamaan minulle hunajaa ja nenäliinoja.

Jos joku tietää varman keinon parantaa vastustuskykyä, niin olen enemmän kuin kiitollinen tiedosta.

Mitä sitten, kun päättää jäädä eläkkeelle?

Aloitin ammattimaisen  kirjoittamisen parikymppisenä ja olen aina ollut ns. epätyypillisissä työsuhteissa. Viime aikoihin asti ajattelin, etten koskaan jää eläkkeelle. Miksi jäisin, kun työ on kiinnostavaa ja sitä voi tehdä oman halunsa ja jaksamisensa mukaan.

Nyt olen muuttanut mieleni ja päättänyt jäädä eläkkeelle virallisessa vanhuuseläkeiässäni 64-vuotiaana. Siihen on tästä hetkestä reilut kaksi vuotta. Minulla on kaksi vuotta aikaa valmistautua henkisesti ja taloudellisesti siihen, että en enää ole toimittaja vaan eläkeläinen.

Tulevaa eläkeläiselämääni määrittelee vahvasti se, että kirjoittamalla hankittu työeläkkeeni on 649 euroa. Jos oletetaan, että pysyn kohtuullisen terveenä on selvää, että houkutus tehdä jotain työtä eläkkeen lisäksi on suuri.

Aion silti lopettaa lehtijuttujen kirjoittamisen kahden vuoden päästä. Tärkein peruste on se, että jos en tee sitä, mikään ei koskaan muutu. Uskon, että entisen työn kertakaikkinen jättäminen on hieno mahdollisuus tehdä jotain muuta.

Uuden työn keksiminen on helppoa, vaikeampaa on muuttua ihmiseksi, jollainen kuvittelen olevani sitten, kun olen eläkkeellä. Jos en tietoisesti ajattele tätä asiaa ja tee sen eteen jotain, olen eläkkeelläkin sama mukavuudenhaluinen Pirkko, joka istuu kirjoittamassa haaveistaan mutta ei saa aikaiseksi toteuttaa niitä.

Tässä piilee sudenkuoppa, joka vaanii varmasti monia muita tulevia eläkepäiviään ajattelevia. Haaveilemalla ei muuteta mitään.

En ole vielä täysin sisäistänyt tätä eläkeläisjuttua. Tuntuu, että on tapahtunut jokin erehdys, en millään voi olla tämän ikäinen kun äsken vielä olin nuori.

Jos olisin ymmärtänyt, miten nopeasti aika kuluu, olisinko käyttänyt sen jotenkin toisin? Ja jos olisinkin, mitä sitten?

Taidan kuulua märkään sukupolveen

Juhlien jälkeinen väsynyt sunnuntai. Vietimme eilen Kotiväen kevätjuhlaa, myöhästynyttä pikkujoulua joka jäi pitämättä joulunalusflunssien takia. Siivosin jäljet, vein koiran lenkille ja makasin sohvalla. Menen silti aikaisin nukkumaan.

Miten hurjasti tuli juhlittua? Kaksi lasia kuohuviiniä ja tilkkanen valkoviiniä, puoli lasia korkeintaan. Tämäkin määrä ja miten pieni määrä tahansa tuntuu seuraavana päivänä, nykyään.

Välillä kaipaan niitä kaukaisia iltoja ja öitä, kun jonkun hyvän ystävän kanssa on tyhjennetty viinipulloja ja puhuttu asioita, joita ei muuten puhuta kenellekään. Silloin juomisen sopiva määrä tuli vastaan kun kaikki oli juotu, pullot olivat tyhjiä, ravintolat kiinni ja rahatkin loppu. Saattoi käydä, että seuraava päivä oli kauhea, mutta silti joskus kaipaan. Aina kun joku Arvokas ja Itsetietoinen nyrpistää nenäänsä ja sanoo, ettei ole koskaan ollut humalassa minä ajattelen, että ehkä sinun olisi joskus pitänyt.

Taidan kuulua ns. märkään sukupolveen, niihin, jotka ovat saaneet luvan kanssa juoda jos huvittaa. Tietääkseni monet kuusikymppisistä naisista käyttävät tätä oikeuttaan ahkerasti, ongelmaksi asti. Minun ei silti tarvitse olla huolissani kenenkään toisen juomisista - tuskin kukaan raitistuu, vaikka huolehtisin yötä päivää. Säälin kyllä niitä, jotka ovat pahimpaan kurimukseen joutuneet, sillä pakonomainen juominen on uskoakseni maanpäällinen helvetti.
 
Olen kiitollinen monista asioista ja yksi niistä on se, etten ole riippuvainen mistään, en syömisestä enkä juomisesta. Perintötekijöitä tällaiseen kyllä löytyy niin että taipumuksia voi olla. Eilen otetut kuohuviinit eivät kuitenkaan suista minua kuukausia kestävään juopottelukierteeseen ja siitä olen ihan oikeasti kiitollinen vaikka en edes tiedä, kenelle. Kuka tai mikä on suonut juuri minulle sen onnen, ettei minun tarvitse kamppailla riippuvuuksien kanssa kun monille muille, kaltaisilleni, on käynyt paljon huonommin?

Olen siis onnentyttö. Kuten myös olen, kun minulla on tämä Kotiväki, oma perhe, rakkaimmat ihmiset ja mahdollisuus viettää heidän kanssaan kevätjuhlaa ilman, että tänään tarvitsisi olla häpeissään siitä, että on

a) flirttaillut vävypoikien kanssa,
b) ehdottanut twerkkauskilpailua ja osallistunut siihen
 ja
c) julkaissut kaiken facebookissa.