Tilkkupeitto tuli viimeinkin valmiiksi

 Tuntuu tosi hyvältä, kun saa jonkun ison työn valmiiksi. Parisängyn tilkkupeitto on yksi pitkään työn alla olleista ja tänään ompelin viimeiset pistot.

Aloitin joskus viime syksynä ja silloin tavoitteeni oli saada uusi sängynpeitto jouluksi. Tuleehan se, vaikka ei viime jouluksi niin seuraavaksi.

Olen hätäinen tekijä, ihan minkä tahansa hauskan asian parissa. En malta suunnitella kunnolla, sillä työhön pitää päästä heti. Sillä tavalla tulee paljon virheitä ja hukkatyötä ja näin tapahtui myös tällä kertaa. Peittoon päätyi vain osa ompelemistani blokeista, sillä tein ensin väärän kokoisia ja sitten väriyhdistelmiä, jotka eivät olleetkaan hyviä. Myös näistä lopullisista väreistä olin pitkään epävarma ja välillä jo hylkäämässä niitä. Hyvä siitä kuitenkin tuli, vaikka peitolla ei voitettaisi yhtäkään tilkkutyökilpailua.

Tikkasin peiton käsin ja voi olla, että tikkaan vielä vähän lisää. Nyt tikkaus ulottuu vain kerran peiton ympäri jotta kaikki kolme kerrosta pysyivät paikoillaan kanttauksen aikana.

Tilkkujen leikkaamiseen kokeilin tyttäreltä lainattua työkalua, sellaista varta vasten tilkkujen leikkaamiseen tarkoitettua. En kuitenkaan osannut tehdä sillä kunnon jälkeä ja niinpä palasin vanhaan, hyväksi koettuun tapaan ja piirsin ja leikkasin jokaisen tilkun erikseen, kynällä ja saksilla.

Jos haaveilee tilkkutöiden tekemisestä, kannattaa pitää silmät auki ja kartuttaa kangaskokoelmaa koko ajan. Sopivan väristen kankaiden löytäminen voi innostuksen iskiessä olla vaikeaa kun kangaskauppoja on harvassa ja netissä on hankala saada todellisuutta vastaavaa kuvaa kankaista. Kauneimmat tilkkutyöt on varmaan tehty vanhoista vaatteista ja muista käytetyistä tekstiileistä leikatuista tilkuista.

Lähes kaikki tähän peittoon käytetyt kankaat on ostettu uutena loimaalaisesta Kangas-Peikosta, joka on oikein hyvä ja monipuolinen kauppa. Vain taustakangas on Jätti-Rätistä.

Seuraavaksi aion tehdä tyynyliinoja anopin lähes sata vuotta vanhoista perintölakanoista. Niin ja ne kangaspuut tietysti odottavat, nekin.

Airbnb-emäntä julkisuudessa

 

Laitilan Sanomissa oli tänään juttu meidän majoitustoiminnastamme. Mies ei halunnut kuvaansa eikä edes nimeään julkisuuteen joten minä edustan meitä tässä yksin.

Jutussa tulee aika mukavasti esiin airbnb-majoittamisen idea: ei pelkästään rahasta, vaan myös siksi, että se on kiinnostavaa ja tuo elämää vanhaan taloon. Rahastakin mainitaan: olemme tienanneet tänä kesänä 818 euroa. On ihan hyvä puhua avoimesti rahasta sillä se jos mikä kiinnostaa ihmisiä. En ymmärrä, miksi raha on usein sellainen tabu, ettei haluta kertoa vaikka sitä, mitä jostain esineestä tai asunnosta tai autosta on maksettu, saati sitten sitä, paljonko jostain tienaa.

Omaan kotiin majoittaminen ei ole mikään uusi idea. Ennen vanhaan - silloin vanhoina hyvinä aikoina - oli ihan tavallista pitää kortteerilaisia  vaatimattomissakin asunnoissa. Missäpä ne maalta kaupunkien kouluihin tulleet lapset ja nuoret olisivat asuneet elleivät jonkun rahan tarpeessa olevan ihmisen nurkissa? Omasta huoneesta ei aina voinut uneksia, nukkumapaikkana saattoi hyvin olla vaikka keittiön nurkka. Siihen nähden airbnb on varsin ylellinen tapa asua.

Kuvassa suoristan pöytäliinaa salin pöydälle. Täällä sanotaan tällaisen vanhan talon huoneita tuvaksi, kamareiksi ja saliksi, vaikka sali ei ole sen kummempi kuin mikä tahansa huone. Minusta se on kuitenkin paljon mukavampi ja sopivampi sana tuolle huoneelle kuin olohuone, josta en muuten olen sanana koskaan pitänyt. Olohuone kuulostaa joltain, jossa minulla ei ole mitään tekemistä.

Jutun kuvat otti oma kuopukseni Laura Varjo, joka on rakentamassa itselleen uraa myös valokuvaajana ja on jo varsin taitava. Olemme jo vähän suunnitelleet, että voimme tehdä joskus jotain yhdessä; minä kirjoitan ja hän kuvaa.

Vähän minua huvittaa tuon jutun alaotsikko: majoittaminen on Varjon pariskunnalle harrastus. Että eikö sitä mitään muita harrastuksia voisi ihmisillä olla? Ja pariskunnilla?

Yrityksen ja erehdyksen kautta kutomisen alkuun

 

Viimeinkin pääsin kutomisen alkuun. Valmista poppanaliinaa on nyt noin 70 senttiä.

Ensin tuntui, ettei hommasta tule mitään. Ensimmäinen yritelmä näytti ihan kamalalta. Kokeilin lyödä tiukempaan, sitten kutoa kaksinkertaisella kuteella ja sitten vaihtaa kokonaan kudetta ja tehdä jotain ihan muuta kuin pöytäliinaa, vaikka keinutuolinmattoa. Mistään ei tullut kunnollista.

Aikani kokeiltuani muistin, että poppanaa ei saakaan lyödä kovaa vaan ihan varovasti. Sitten alkoi sujua ja luulen, että tästä vielä liina syntyy.

Mitään ohjetta minulla ei ole. Kuteet ovat kuormasta, jonka sain mukaani kun ostin joitakin vuosia sitten käytetyt pöytäkangaspuut. Niiden entinen omistaja oli ahkera poppanantekijä, sillä kuteita oli paljon. Niitä kangaspuita en oppinut käyttämään ja veinkin ne kierrätyskeskukseen.

Kuvittelin, että saan tästä vanhan talon tuvasta mukavan käsityöpajan itselleni nyt syksyllä. Kannoin tänään ompelukoneeni uudesta talosta tänne, sillä työn alla on myös ison tilkkupeiton viimeistely ja siihen on parhaiten tilaa täällä. Nyt tuli kuitenkin vielä yksi airbnb-varaus, onneksi vasta kahden viikon päähän, mutta kuitenkin. Täytyy taas siivota ja kerätä omat tavarat pois. Luulin jo, ettei kukaan enää syksyllä tule tänne.

Juuri nyt ulkona sataa rankasti. Se muistuttaa viime talvesta ja mieleeni tuli, että nytkö jo talvi alkoi, jatkuva sade kevääseen asti? 

Kankaankutojan pahin mahdollinen virhe ja kuinka sen tein

 Kuinka pöljä ihminen voi olla?

Ihan kuinka pöljä vaan, ainakin minä. Viimeisin todiste saatiin kun innostuin taas pitkästä aikaa kutomisesta.

Olen omistanut kangaspuut pitkään. Puuni ovat todennäköisesti 1800-luvulta, mutta ajavat asiansa hyvin. Kaikki osat irtoavat toisistaan helposti tai vähällä vaivalla ja ne voi aina korvata uusilla jos tarve vaatii. Puut siis toimivat, omistaja ei niinkään.

Minusta kangaspuiden omistajan pitää hallita koko kankaankutomisen prosessi alusta loppuun. Tuntuisi jotenkin puolinaiselta, ei-ihan-oikealta, jos pyytäisin jonkun muun laittamaan loimen puihin. Ei kutominen itsessään ole vaikeaa, se on helppoa ja hauskaa, mutta se loimen laittaminen, siitä ei voi sanoa samaa.

Se pöljyysjuttu: minulla on myös luomapuut, jotta voin luoda loimeni itse. En ole käyttänyt niitä ainakaan viiteen vuoteen. Loimen luominen on kuitenkin helppoa, sillä tarkoitushan vain on saada tietty määrä lankoja kulkemaan ristiin. Kohtaa, jossa langat risteävät, sanotaan tiuhdaksi. Kävin aikoinaan Turun Työväenopistossa kudontakurssin ja jos jotain sieltä muistan niin sen, miten opettaja varoitti kadottamasta tiuhtaa - jos sen tekee, kaikki on pilalla.

Ja mitä minä tein? Kadotin sen saamarin tiuhdan ja vieläpä tahallani, ajattelin, että kai se riittää, kun loimen toisessa päässä sellainen on. No ei riitä! Enkä edes tajunnut asiaa ennen kuin yritin laittaa lointa puihin ja melkein itkin kun tajusin, että hommasta ei ikipäivänä tule mitään ja olen juuri tuhlannut paitsi aikaani myös kalliit loimilangat joilla ei tee enää hevon helvettiä.

Harmitti ja rankasti. Tämä tapahtui eilen aamupäivällä, mutta iltapäivällä olin jo päässyt asian yli ja tein uuden loimen. Aamulla vedettiin se miehen kanssa puihin ja nyt loimi on jo niisittykin.

Niisiminen tarkoittaa sitä, että loimilangat pistetään noiden kuvassa näkyvien valkoisten, pystyssä olevien lankojen läpi (niissä on lenkki keskellä) tietyssä järjestyksessä. Minulla oli 220 lankaa pisteltävänä ja lopussa niidetkin loppuivat kesken ja piti tehdä itse muutama kymmenen lisää. Niisiminen on kutomisen työläin vaihe. 220 lankaa ei ole vielä mitään, mutta ajattelepa vaikka pellavaista pöytäliinaa, jossa tarvitaan ties kuinka monta sataa loimilankaa, ohutta pellavaa tietenkin. En edes kuvittele, että tekisin itse joskus sellaisen ja jos satut omistamaan äidin tai mummon tai anopin kutoman pellavaliinan niin anna sille sen ansaitsema arvo. 

   Kun kankaanrakentamista yrittää opetella opaskirjasta, työ vaikuttaa valtavan monimutkaiselta. En taatusti osaa tehdä jokaista työvaihetta kuten se kuuluisi, mutta olen silti onnistunut kutomaan näissä puissa ihan kelvollisia mattoja. Tällä kertaa aion tehdä poppanaliinat vanhan talon tuvan pöydille.

Huomenna ehdin varmaan pistellä loimen pirtaan ja sitten pääsenkin jo kohta kutomaan. Tai ainakin yrittämään sitä, sillä voihan olla, että joku vielä menee pieleen. Kankaankudonta on samanlaista kuin sukan kantapään tekeminen: sitä pitäisi tehdä usein, niin työvaiheet eivät pääsisi unohtumaan.

Mutta se tiuhta. Voi hyvänen aika!