Ensimmäiset Airbnb-vieraat tulossa

Ryhdyin eilen siivoamaan vanhaa taloamme, sillä viikonloppuna sinne tulevat tämän vuoden ensimmäiset airbnb-vieraat.

Majoittaminen ei ole meille mikään bisnes, mutta haluan silti tarjota vieraillemme sitä, mitä itse toivon saavani jos maksan yöpymisestä. Siistin, viihtyisän ja kauniin paikan jossa tuntee, että rahat eivät menneet hukkaan.

Hiukan minua hiertää se, että airbnb-toiminnasta on tullut aika ammattimaista. Osa majoittajista suhtautuu siihen kuin yrittämiseen ja haluaa maksimoida rahallisen hyödyn. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta se hämärtää airbnb:n alkuperäisen idean, sen johon minä nojaan oman suhteeni tähän hommaan.

Mitä jos meille tulee ihmisiä, jotka olettavat saavansa jotain paljon enemmän kuin mitä täällä on?

Laitilassa ei satanut tänään päivällä ja pystyin tuulettamaan yhtä ja toista. Imuroin ja pesin lattiat, pyyhin pölyt ja vein talven aikana taloon kulkeutuneet ylimääräiset tavarat pois. Haaveilin lottovoitosta tai jostain muusta noin vain tilille ilmestyvästä huomattavasta rahasummasta, jonka tultua voisin etsiä vanhoihin taloihin erikoistuneen kirvesmiehen ja antaa ohjeita. Talo kaipaa kipeästi remonttia ja olisi mahtavaa, jos voisi teettää kunnon korjauksia.

Vanhan, ylimääräisen talon omistaminen on ongelma. Jos talo olisi vain oman perheemme käytössä, sitä tarvittaisiin ehkä kerran vuodessa jos silloinkaan. Siksi on hyvä pitää yllä pientä majoitustoimintaa, vaikka kuinka pientä, sillä se pakottaa ainakin siivoamaan kunnolla.

Mitä muita vaihtoehtoja olisi? Haluaisiko joku tulla asumaan taloon ja haluaisimmeko me luovuttaa sen jonkun vieraan pysyvään käyttöön? En usko.

Niin ja mitä sitten, jos pystyisimmekin remontoimaan talosta entistä ehomman? Ei se poista sitä asiaa, ettei talossa asuta.

Nyt kyllä väsyttää. Siivoaminen on raskasta työtä enkä ymmärrä, miksi se luetaan kategoriaan "Kotiaskareet". Askareet? Askar on joku kevyt puuha, lautasliinojen taitteilua tai vastaavaa. Siivoaminen on totista työtä.

60 + ja pukeutumispulma

Kävin tänään Turussa. Menin varta vasten alennusmyynteihin, vakaana aikomuksenani ostaa kesämekko, kesähousut ja pusero.

Kiersin koko Turun keskustan, kaikki vaatekaupat. Stockman, Halonen, Gerry Weber, Zara, Wiklund, Lindex, Hennes, Indiska - ja monta muuta. Tein totista työtä monta tuntia enkä ostanut mitään.

Missä lymyävät kaikki kauniit kukkamekot, joissa on lyhyet hihat ja kaula-aukko, josta vyötärömakkarat eivät vilkkuisi? Sellaista materiaalia, joka laskeutuu kauniisti eikä hiosta? Väri, joka sopii suomalaiselle - ei siis hailakka joku, ei räikeä vihreä tai kirkkaankeltainen eikä -taivaan tähden! -ainakaan musta.

Miksi minusta aina tuntuu siltä, että kaikki myytävänä olevat vaatteet on tarkoitettu joillekin muille, ei koskaan minulle? Joko ne ovat liian nuorekkaita tai sitten aivan liian tätimäisiä. Ei kai vika sentään voi olla yksin vaatteissa?

Olisi mukava olla tyylikäs ja persoonallinen, mutta miten? Kuinka se voisi onnistua ilman, että tuntisi olevansa jonkun toisen vaatteissa? Olen nähnyt kuusikymppisiä naisia - jos ikä nyt on joku kriteeri - upeissa vajaamittaisissa housuissa, tyylikkäissä yläosissa ja maiharit jalassa. Kokeilin tänään semmoisia vajaamittaisia housuja ja näytin yksinomaan kummalliselta.

Sellaiseen maiharilookiin tarvittaisiin ihan erilainen asenne. Omani riittää vain tuohon pellavamekkoon, jonka sitten lopulta ostin Myllystä. Huivi on Lindexin.

Ostamani mekko tuntui heti tutulta ja kotoisalta, vaikka onkin kaikkea muuta kuin se liehuhelmainen kukkamekko, jonka kuvittelin ostavani. Syykin selvisi, kun kotimatkalla muistin, että minulla on ollut melkein samanlainen, voi vieläkin olla jossain. Ehkä se tekee seuraa niille noin kymmenelle siniselle paitapuserolle, jotka omistan.

Jospa se sitten on minun tyylini se. Vähän tylsä, mutta turvallinen.

Juhannuksen kukkatarhat ja uutisia

Juhannuksen aatonaattona monet puutarhan kukista ovat parhaimmillaan. Etualan pikkusydämet, joista en muista, ovatko ne kevät- vai kesä-sellaisia, pionit, jotka vain ilmestyivät jostain menneisyydestä ilman, että minulla on siihen osaa tai arpaa ja taustalla häämöttävät siniset ja valkoiset kurjenpolvet.

Mietin aamulla, mitä kaikkea maalla on ollut tapana valmistaa juhannukseksi ja sitäkin mietin, mitä itse kuvittelin saavani aikaan vaikka en saanut. Piti pestä mattoja ja kunnostaa ikkunoita, tehdä uusia kasvimaita ja kukkapenkkejä. Ruohot on sentään leikattu ja juhannus tulee, se on varmaa.

Viikon mittaan on tapahtunut merkittäviä asioita. Meillä astuttiin aurinkoenergian aikaan, katollemme asennetut aurinkopaneelit otettiin käyttöön ja nyt sitä sitten tulee, ilmaista sähköä. Jos olisi oikein nuuka, pitäisi ajoittaa kaikki sähköä vaativa tekeminen siihen aikaan, kun aurinko paistaa. Kun asuimme kaupungissa, meillä oli yösähkö ja silloin kannatti pistää pesukone päälle myöhään illalla jos suinkin ilkesi sen naapureiden kiusaksi tehdä. Nyt tulee tätä erinomaisen halpaa päiväsähköä sitten.

Toinen iso juttu on se, että vaihdoin auton. Tummanpunainen Citroen C 3 vaihtui tummanpunaiseen Citroen C 3:een. En tehnyt sitä tahallani, olisin halunnutt kirkkaanpunaisen auton mutta sopivaa ei löytynyt. "Uusi" autoni on kahdeksan vuotta vanha ja sillä on ajettu 108 000 kilometriä. Vanhalla oli mittarissa jo lähes 300  000.  

Kuulin radiosta jostain tutkimuksesta, jossa selvitettiin ihmisten autonkäyttöä. Tutkimuksen mukaan naiset ajavat vähän ja istuvat omassa autossaan mieluiten matkustajan paikalla. Jopas jotakin, ajattelin. Keneltä on mahdettu kysyä, sillä ne naiset, jotka minun lähipiirissäni ovat, ajavat kaikki ihan sujuvasti omia autojaan. Itsekin tykkään auton ajamisesta ja haluan toden totta ajaa itse olipa kyydissä kuka tahansa. Kilometrejä minulle on tullut vuodessa noin 20 000.

Tänään ajoin paitsi yhdelle juttukeikalle aamulla ja sitten kauppaan, lähellämme olevalle vanhalle hiekkakuopalle. Tähän aikaan vuodesta se on aika mykistävä näky; sen myötä toivon sinulle mitä parhainta keskikesän juhlaa!

 

 

Mikä avuksi kun ruosteinen vesi pilaa vessanpytyn?

Tämä EI ole maksettu mainos. Näillä lukijamäärillä ei ole pitkään aikaan pelkoa sellaisista.

Tässä on meidän vessanpyttymme. Nyt harmittaa, etten ottanut ennen ja jälkeen -kuvia, sillä tämä jälkeen otettu kuva näyttää vain puhtaan pytyn, jossa juuri ja juuri erottaa himmeän, ruskean raidan. Pahoittelen, jos tästä tulee ikäviä mielikuvia!

Meillä täällä vajaa kaksi vuotta vanhassa talossamme on kaksi vessaa. Pian sen jälkeen, kun otimme ne käyttöön, huomasin, miten pyttyihin alkoi jäädä ikäviä raitoja vaikka niitä kuinka ahkerasti olisi pessyt. Se johtui siitä, että porakaivomme vesi on ruosteista ja vaikka meillä on suodatin, se ei täysin poista kaikkea. Ongelma on täällä Laitilassa muillekin tuttu.

Kokeilin vaikka mitä vessanpesuaineita, myös Klorinia ja vanhan kansan ruokasoodaa. Mistään ei ollut sanottavampaa apua kunnes otin paikallisessa K-kaupassa käteeni tämän pullon ja toin sen kotiin:

Se tapahtui viime viikolla. Kokeilin ainetta enkä ollut silmiäni uskoa: pytty tuli lähes valkoiseksi ensimmäisellä pesulla. Pullon kyljessä kyllä luvataan, että se poistaa kalkin, mutta se näköjään poistaa myös ruosteen.

Nyt haluan tietysti levittää tätä ilosanomaa muillekin ja sen takia tällä kertaa näin perin juurin arkinen aihe.

Toivottavasti, toivottavasti, tätä ihmeainetta ei ikinä "uudisteta" eikä muuteta miksikään. On se vaan niin hyvää.

Puutarhassa tuoksuu vastaleikattu ruoho

Tein koko illan töitä puutarhassa. Ihana kesäilta ja tieto siitä, että huomenna sataa, antoivat mukavasti puhtia töihin.

Leikkasin melkein kaikki ruohot. Ruohokenttää täällä riittää ja kun kaikki leikkaa kerralla, siihen yksistään menee lähes neljä tuntia. Olemme vakavasti miettineet robottileikkuria ja eiköhän meille sellainen kohta hankita. Se tosin ei auttaisi kuin osaan, mutta osaan kumminkin.

Puutarhassa jotain on aina kesken. Yritän olla ajattelematta sitä, mikä on tekemättä ja mihin aikani ja voimani eivät riitä ja iloitsemaan siitä, mitä sentään on tehty. Vaikka en koskaan yllä niiden Englantilainen puutarha -kirjassa (puutarhaesikuvani ja ihanteeni) esiteltyjen ladyjen joukkoon, jotka omin käsin ja ilman myrkkyjä loihtivat parin hehtaarin ryteiköstä ihastuttavan muotopuutarhan tai cottage-gardenin, olen kuitenkin onnistunut edes jossain.

Rakastan omenankukkia. Niistä muistan aina sen seesteisen hetken, kun istuin lapsena mamman keittiössä, ikkuna oli auki, mamma tuli puutarhasta ja toi kukkivan omenapuunoksan pöydälle maljakkoon. Onnellinen lapsuusmuisto. Ja kuka muutenkaan voisi vastustaa näitä kevytmielisiä kaunokaisia, jotka ensin tekevät kaikkensa pistääkseen ihmisten päät kevätpyörälle ja lehahtavat sitten tiehensä aina liian pian. Huomenna olisi jo ehkä ollut liian myöhäistä ottaa tätä kuvaa.

Viime töikseni hain kameran ja kuvasin vähän. Illan valo ei ole paras mahdollinen, mutta vastaleikattu nurmi ja ne omenankukat ja se huominen sade.

Etualalla näkyvät tämän kesän viljelykset, kaksi pikku laatikkoa. Toisessa on tilliä ja persiljaa, toisessa ruohosipulia ja kesäkukkia. Kylvettynä.

Marjatarhassa kaikki viime kesänä istutetut mansikat, pensasmustikat, vadelmat ja yksi keltainen karviaispensas ovat selvinneet ensimmäisestä talvestaan. Ajattelin vielä istuttaa sinne karhunvatukan, jonnekin reunaan. Se voisi sitten kasvaa aitaa pitkin. Olen istuttanut tälle tontille ainakin kolme karhunvatukkaa, mutta niistä ei ole tullut mitään.

Olipa ihana ilta. Kesä.

Murheita kodinvaihtajakoirasta

8-vuotias Vilja on ollut meillä vajaan vuoden ja aamulla olin varma, että se lähtee pois meiltä.

Elämässäni on ollut neljä koiraa, Vilja on viides. Ensimmäinen oli viisas ja rauhallinen sekarotuinen, mustavalkoinen Piki. Toinen kiltti ja surullinen saksanpaimenkoira Haida. Kolmas ylivilkas mutta vanhemmiten rauhoittunut kodinvaihtaja Muru, mustavalkoinen sekin. Sitten Venäjän rescue Nonna, kullanvärinen neuroosikimppu, ikimuistoisten, joskaan ei aina niin hauskojen hetkien kumppani. Vilja muistuttaa Nonnaa ulkonäöltään hyvin paljon, mutta on luonteeltaan kiltimpi ja pehmeämpi.

Kun etsin koiraa viime kesänä, halusin löytää aikuisen, hyvin pidetyn koiran, jolla ei ole käytösongelmia. Nonnan käytösongelmat ovat niin hyvin muistossa, että ajattelin tällä kertaa olla viisaampi. Viljassa luulin löytäneeni sen, mitä hain. Vilja on rakastettu lemmikki, josta omistaja joutui luopumaan terveydellisistä syistä.

Viljassa ei olekaan mitään muuta vikaa kuin se, että koira ei ole sisäsiisti. Se siis pissaa sisälle. Ja tänä aamuna - kun ensin olin valvonut yöllä ja siivonnut lammikon lattialta ja kun vielä löysimme yllätyslaimiskan eteisen kynnysmatolta - olin ihan kypsä lähettämään koiran hetimiten hevon kuuseen.

Sisäpissaaminen näyttäisi olevan henkistä laatua oleva ongelma. Eniten minulle ja miehelle, jota uuden talomme lattiat säälittävät. Koira ei nähtävästi osaa pitää asiaa ongelmana ollenkaan. Se ei yleensä edes pyydä ulos, menee vain ja laskee takamuksensa muina tyttöinä.

Olemme yrittäneet kaikenlaista. Otimme esimerkiksi koiran nukkumaan makuuhuoneeseemme ja silloin yöt sujuivatkin oikein hyvin. Harmi vain, että miehellä alkoi henkeä ahdistaa ja kun henki ei lopulta meinannut ollenkaan kulkea, oli keksittävä jotain muuta.

Seuraavaksi laitoimme koiran yöksi kodinhoitohuoneeseen ja kuistille, joissa on laattalattiat. Veimme vielä kissan Viljan seuraksi, ettei olisi yksinäistä. Muutama yö sujui hyvin, mutta nyt pissaaminen taas jatkuu.

Tilasin koiralle lääkärin. Haluan nähdä, onko pissaamiselle jokin elimellinen syy vaikka epäilen vahvasti, ettei ole. Toisaalta toivon, että olisi, sillä silloin asia voitaisiin ehkä hoitaa.

Jos nyt ajattelet, että ehkä Vilja ei pääse ulos riittävän usein niin kerron senkin, että se viedään viimeiselle iltapissalle puolenyön maissa ja aamulla se pääsee ulos kuuden, seitsemän aikaan.

Minulla on nyt aika neuvoton olo. Jos lääkäri ei löydä ongelman syytä, en tiedä, mitä teen.