Lampaantaljan voi pestä

 Tässä Ikeasta ostettu lampaantalja ennen ja jälkeen pesun. Taljasta tuli kuin uusi.

Pesin taljan käsin, noin 30-asteisessa vedessä ja valkopyykille tarkoitetulla pesuaineella. Pestessäni mietin, että myös koiran shampoota olisi voinut kokeilla, turkki kuin turkki.

Pari päivää kestäneen kuivumisen jälkeen kampasin taljan koiran teräskammalla.

 

Talja oli tosi nuhruinen, sillä koira on maannut sen päällä. Nyt en enää taida raaskia luovuttaa tätä koiralle, on se niin nätti.

Jos ryhdyt pesupuuhiin, niin irrota ensin taustapuolen pesu- ym.--ohjeet. Minä en pöljyyksissäni huomannut tehdä sitä ja isokokoinen tarralappu hajosi pieniksi palasiksi pestessä. Siinä oli sitten oma vaivansa kun niitä keräili.

Eipä muuta tänään. Viikonloppua! 

Onko vanhemmiten pakko lihoa - asiaa painonhallinnasta

 Tämä on sellainen aihe, josta olen ajatellut monta kertaa kirjoittaa, mutta epäröinyt. Voi olla, että pistän pääni giljotiiniin kun nyt kirjoitan, mutta menköön sitten. Aiheena on painonhallinta vaikka minulla itselläni ei ole sen suhteen ongelmia. 

Olen 62-vuotias, 167 senttiä pitkä ja painan 56-57 kiloa. Vaatekokoni on 34-36. Paino on pysynyt samana lähes koko elämäni. Teini-iässä lihoin vähän ja painoin suurimmillani 65 kiloa. Sitten sairastuin vakavasti ja laihduin nopeasti ja paljon. Myöhemmin paino tasaantui siihen missä se on nyt. Raskaudet ovat tietysti olleet poikkeusaikoja ja jokaisen kolmen lapsen odotusaika on tuonut noin 20 kiloa ylimääräistä, mutta se on lähtenyt aika pian pois.

Jos ja kun hoikkuutta pidetään ansiona niin voin vilpittömästi sanoa, että en ole itse tehnyt asian eteen mitään. En käy kuntosalilla, en juokse, en varsinaisesti harrasta mitään liikuntaa enkä noudata mitään erityistä ruokavaliota.

Syömisen suhteen, noin terveysnäkökulmasta, olisi paljon parannettavaa. Kuvan ruoka-annos on harvinaista herkkua enkä suinkaan ole tehnyt sitä itse; kuopus kävi tänään täällä ja laittoi ruokaa. Itse teen varsin tavallisia ja tylsiä ruokia kuten makaronilaatikkoa, nakkisoppaa, lihapullia tai hernekeittoa purkista. Mitään ruoka-aikoja meillä ei ole ja on päiviä, jolloin ruokaa ei laiteta ollenkaan. 

Otan usein ruokapöydässä toisen lautasellisen vaikka olen jo ensimmäisestä täynnä. Sille, että syön itseni ähkyyn olen keksinyt selityksen siitä, että vietin elämäni ensimmäiset viikot nälässä. Äiti kertoi, miten hän yritti imettää minua mutta maitoa ei vain tullut ja minä huusin huutamistani. Kun kätilö tuli kotiin katsomaan minua hän sanoi, että tuo lapsi kuolee, jos sille ei nyt ryhdytä antamaan pulloruokaa. Kun äiti sai Baby-Energat pulloon ja minä pääsin siihen kiinni, huutaminen loppui. Minusta tuli nopeasti tyytyväinen ja pullea vauva. Luulen, että yhä vielä sammutan tuota elämäni alussa tuntemaa hengenhätää syömällä varmuudeksi vielä vähän.

Syön mitä huvittaa. Tykkään hedelmistä ja vihanneksista, kalasta, perunoista ja kaikesta selkeästä ja yksinkertaisesta ruoasta. Rakastan jäätelöä.

Olen kuullut monta kertaa, että vanhemmiten, viimeistään viisikymmenvuotispäivän jälkeen, naiset alkavat lihoa eikä sitä voi mitenkään välttää. En nyt voi millään uskoa, että olisin maailman ainoa poikkeus, joten väittämä ei voi olla totta. On tietysti pieni mahdollisuus, että jo huomenna herään posket pullottaen ja pääsen sängystä vain vierimällä, mutta ainakin nyt olen tällainen kuin olen.

Mikä sitten voi olla syynä siihen, ettei vääjäämätön lihominen ole iskenyt? Yksi on ainakin ihan selvä: en juo juuri muuta kuin vettä ja mustaa kahvia. Virvoitusjuomissa ja varsinkin alkoholissa on paljon kaloreita.

En käytä salaatinkastikkeita enkä mitään majoneesisörsseleitä. En pahemmin leivo mitään. 

Syön aina, kun minulla on nälkä. En koskaan lähde aamulla minnekään, ennen kuin olen saanut kahvia, banaanin ja kaksi palaa leipää. Syön monta kertaa päivässä jotain silloinkin, kun en varsinaisesti laita ruokaa.

En harrasta liikuntaa - satunnaista ratsastusta lukuun ottamatta - mutta kävelen paljon. Kun asuin kaupungissa, kävelin yleensä joka paikkaan ja nyt täällä maalla kävelen koiran kanssa. En ole koskaan laskenut, kuinka paljon kävelen vuodessa, mutta jos ajattelee, että kävelee vaikka keskimäärin kolme kilometriä päivässä niin se tekee yli tuhat kilometriä vuodessa. 

Tämän kummempaa reseptiä minulla ei ole siihen, miten lihomista voi ehkäistä. Voi olla, että minulla on jotenkin laihalle tyypillinen suolistobakteeristo ja hyvä perimä, sillä vanhempani ja isovanhempani olivat kaikki normaalipainoisia. Uskon myös, että toiset lihovat helpommin kuin toiset.

Laihuus sinänsä ei tuo onnea. Rypyt näkyvät paljon paremmin kuin pulskemmilla ja lihakset veltostuvat kun ei käy siellä salilla. Vaikka paino ei muutu, painopisteet kyllä muuttuvat. Murehdin alituiseen mahaani, joka on suhteettoman iso ja vyötäröä, jota ei ole. Minulla ei myöskään ole hyvää syytä ostaa uusia vaatteita, kun vanhat mahtuvat aina.

Televisiosta tulee paljon ohjelmia, joissa lihavat laihduttavat ja jopa kilpailevat siinä. Näitä ohjelmia varmasti tarvitaan, mutta voisiko joku tehdä ohjelman siitä, miten koko ikänsä normaalipainoisina pysyneet ihmiset elävät? Uskon, että siitä olisi ainakin yhtä paljon hyötyä paino-ongelmista kärsiville kuin siitä, että esitellään valtavan työläitä ja kivuliaita  elämäntapamuutoksia. Nuo laihdutusohjelmat saavat asian näyttämään kauhean vaikealta ja myös siltä, että normaalipainoon pääseminen ja siinä pysyminen tulee kalliiksi ja vaatii hirveästi uhrauksia.  

Jos tämä herätti jonkun ajatuksen tai kysymyksen, niin olisi mukava tietää.

 

Tavallinen marraskuun päivä

 Kuvan muinaishauta on tavallisen koiralenkkini varrella. Haudan takana häämöttää kylä.

Päivä alkoi meillä tänään 5.15, kun koira herätti. Herätyksestä kului vielä monta tuntia ennen kuin päivä valkeni ja jopa aurinko alkoi paistaa. Lähdin Viljan kanssa ulos ja otin kameran mukaan.

Nyt, kun syksy on ollut lämmin, täällä riittää vielä lenkkireittejä. Kaikki tiet ovat kulkukelpoisia toisin kuin sitten jos tulee lunta ja jäätä. Sitten ei enää pääse ilman nastakenkiä minnekään, ei edes postilaatikolle. En kaipaa sitä aikaa yhtään. Kaupungissa on paljon helpompi lenkkeillä kuin maalla. Jos joku elättelee sellaista kuvaa, että kun muuttaa maalle, voi vapaasti samoilla metsissä niin sanonpa vaan, että väärässä on. Totta kai voin jokamiehenoikeudella samoilla metsissä miten paljon haluan, mutta kuinka voisin tehdä sen kun eksyn kohta? Ei tuntemattomaan metsään lähdetä noin vain samoilemaan. Paras vain mennä kiltisti tietä pitkin.

Iltapäivällä ohjelmassa oli juttukeikka Uudessakaupungissa. Valmistauduin huolella, sillä arvelin, että jäähallissa on kylmä. Laitoin siis paljon vaatteita päälle ja olin koko ajan mielessäni menossa jäähalliin vaikka toisaalta tiesin, että olen menossa todistamaan uintikilpailun palkintojenjakoa. Asetelmassa ei mielestäni ollut mitään ristiriitaa ja mikä tärkeintä, löysin oikeaan paikkaan, uimahalliin. Ainakaan en palellut.

Toisinaan ja aika usein  tuntuu, ettei minun hommistani tule enää mitään.

Juttukeikan jälkeen kävin Lidlissä. Olin ainoa, jolla oli kaupassa maski. Ihmettelin 27 senttiä maksavia margariinirasioita. Ostin vähän ruokaa. Jonotin kassalle ja seurasin samalla miestä, joka pelasi automaatilla. Näki, että hänellä oli pelivaihde pahasti päällä. Sinne hän jäi vielä sittenkin, kun lähdin parkkipaikalta.

Nyt, kun kello tulee kahdeksan, olisin jo ihan valmis nukkumaan. Tämä on ehdottomasti vuoden raskainta aikaa.

Enää ei tarvitse mitata rakastamisen asteita

 Yksi ikääntymisen parhaista puolista on se, että ihmissuhteisiin ei suhtaudu enää mustavalkoisesti. Ei vain jaksa eikä viitsi enää vatvoa toisen rakastamisen astetta tai omia loukkaantumisia milloin mistäkin. Voi rauhassa olla kuten Vappu ja Muru, nuo epäsuhtaiset ja nyt jo manan majoilla olevat kaverukset. Toinen saa olla kani ja toinen koira, mutta siitä ei tehdä ongelmaa.

Miksi juuri nyt ajattelen tätä: istuin pari tuntia kutomassa villapaitaa ja katsoin samalla televisiota. Päädyin 90 päivää morsiamena -ohjelmaan, jota en ole koskaan ennen katsonut ja joka kertoi pariskunnista, joista toinen oli amerikkalainen ja toinen jostain muualta ja siitä miten he aikoivat mennä naimisiin. Mukana oli kaksi tosi kaameaa draamakuningatarta. Toinen järjesti vähän väliä kohtauksen jos mies hymyili toiselle naiselle tai ei kehunut tarpeeksi ja toinen oli pois tolaltaan, kun mies kävi juomassa yhden oluen kaverinsa kanssa. Naiset olivat kauhean loukkaantuneita ja miehet hyvittelivät ja yrittivät ymmärtää ja mikä pahinta, aikoivat edelleen mennä naimisiin näiden  bitchien kanssa. 

Voi voi. Tuollaista se varmaan oli, kun oltiin nuoria, mutta en taida enää haluta muistaa. En ainakaan sitä, miten lapsellinen itse on ollut. Jotain muuta sitten muistaa paremmin, vaikkapa sen, miten kerran palailin diskosta kotiin silloisen poikaystävän kanssa, ihan hyvissä tunnelmissa, kunnes hän yhtäkkiä kysyi: "Kuka se oli?" Niin kuka, minä ihmettelin. Olin kuulemma hymyillyt jollekin nuorelle miehelle tanssilattialla ja oli syytä olettaa, että tunsin hänet, jopa varsin läheisesti.

Minulla ei ollut asiasta mitään tietoa enkä muistanut hymyilleeni kenellekään erityisesti. Tämä selitys ei kuitenkaan kelvannut ja kun en tunnustanut rikettäni - kun sitä ei ollut tapahtunut - asiasta seurasi kauhea riita ja monen päivän mykkäkoulu.

Hohhoijaa. Olisi sekin suhde pitänyt päättää siihen paikkaan, mutta ymmärtääkö sitä nuorena? Nyt ymmärtäisin.

Mutta se ikääntyminen, se pehmentää. Alkaa ymmärtää ja hyväksyä, että elämässä sattuu vaikka mitä, mutta harva asia kaataa koko veneen. Voi olla kani, voi olla koira ja voidaan olla yhdessä niin kauan kuin vältytään vakavilta puremilta. Eikä niitä tulekaan, sillä kun tarpeeksi kauan asutaan yhdessä niin koirakin alkaa suojella kania ja kani luulee, että koira on aidosti sen kaveri. Kanit eivät ole kovin älykkäitä.

Villapaitani ei tullut vielä valmiiksi joten voi olla, että katson muitakin tosi tv-ohjelmia. Samalla kanavalla kuin 90 päivää morsiamena tulee esimerkiksi Tohtori Paise ja sen sisarohjelma Tohtori Jalkapaise.

Jessus.

On kuin maailmaan olisi syttynyt valo

 Eilen varmistui, että Joe Biden on Yhdysvaltojen tuleva presidentti. Tuon tiedon jälkeen on tuntunut, kuin valo olisi syttynyt ja tarkoitan tätä todella. Olen niin iloinen ja tyytyväinen siitä, että neljän vuoden tragikoominen kouhotus loppuu.

Vaihdoimme eilen illalla muutamia huutomerkein ja iloisin hymiöin varustettuja viestejä miehen Amerikan-serkun kanssa. Hän äänesti Bidenia ja sanoi, että Trumpin presidenttikausi on ollut kuin painajaisunta. Voi vain kuvitella, kuinka iloisia Bidenin kannattajat ovat paikan päällä, kun täälläkin ollaan jos ei niin iloisia niin ainakin helpottuneita.

Kaikki eivät tietenkään ajattele niin, eivät ne 70 miljoonaa, jotka antoivat äänensä istuvalle presidentille. Siinä joukossa on ihan kaikenlaisia ihmisiä, kukaties myös hän, joka asuu  kuvassa olevassa talossa. Kuvasin tuon talon jossain päin Arizonaa muutama vuosi sitten ihan vain sen takia, että Amerikasta harvemmin näytetään tätä puolta, sitä, joka on ihan tavallistakin tavallisempaa. Isojen kaupunkien ulkopuolella ja pikkukaupungeissa on lukemattomia vastaavia hökkeleitä ja vieläkin huonompia asumuksia, joissa tuskin on päästy käsiksi amerikkalaisen unelman syrjään.

Olen käynyt Amerikassa vain kerran enkä ole koskaan ollut mikään Amerikka-fani. Jos olisi mahdollista, voisin kyllä ihan mielelläni kierrellä maata jonkun aikaa, mutta ilmankin voin elää. Maailmassa on lähempänä monta hienoa paikkaa, joissa en ole käynyt. Niissä kaikissa on jopa omaa, paikallista ja syvälle menevää kulttuuria, mitä Amerikassa ei tietenkään ole kun koko maa on niin nuori. Alkuperäinen kulttuuri, se, mitä intiaanit vaalivat ennen kuin heitä tultiin häätämään omilta mailtaan, on tainnut hukkua reservaattien raskaaseen ja viinanhuuruiseen elämään.

Trump taisi päätyä presidentiksi vahingossa. Pelimies lähti katsomaan, millaista presidenttipeli on ja sattui voittamaan. Luulen, että hän itsekin säikähti voittoaan. Kun Melanie-vaimo ei suostunut heti muuttamaan Valkoiseen taloon ajattelin, että hän ei usko hommasta tulevan mitään, turha siis tehdä muuttokuormaa kun kohta pitää tulla takaisin. Trump todella yllätti monessa asiassa, eniten siinä, että hän pysyi vallassa koko kauden.

Taivaan kiitos se on nyt ohi.

 

Rakkaudella hoidettu piha

 

Selasin vanhoja kuvia ja löysin sieltä tämän, muutama vuosi sitten Kuressaaressa otetun kuva. Eikö olekin kaunista?

On ihan selvää, että tätä idylliä ei ole tehty rahalla. Tässä pienessä, vaatimattomassa talossa asuu joku, joka siivoaa pihansa joka päivä ja hoitaa kukkapenkkiään rakkaudella. Puitteet ovat todella vaatimattomat, mutta niissä on tehty se, mitä voidaan.

Tämä on se, mitä itse olen miettinyt monta kertaa: miksi ihmisen pitää aina hamuta jonnekin tulevaisuuteen, haaveilla jostain paremmasta ja sen odotuksessa jättää elämättä se elämä, joka juuri nyt on käsillä?

Tämä ajatus ei totta totisesti ole omani. Tartu hetkeen -iskulauseita on keksitty vaikka minkälaisia ja aiheesta on kirjoitettu kirjojakin. Toivottavasti joku on saanut niistä voimaa ja uusia oivalluksia, minä en. En pystyisi asumaan tuossa pikku mökissä tyytyväisenä, en millään. Mökki täytyy maalata! Tarvitaan uusi katto! Pihakivetys on uusittava! Rappuset: eikö meille ikinä saada kunnon rappusia, kenelläkään ei ole näin kaameita rappusia kuin meillä!

Tällaiset ajatukset piinaisivat minua aamusta iltaan.

Tehdä parhaansa siinä, missä on ja olla tyytyväinen siihen. Siihen kun pystyisi.

Kehittyäkin pitää, totta. Tyytyväisyys ei kai sentään tarkoita paikoilleen juuttumista, voihan tyytyväinenkin opiskella tai säästää rahaa tai jopa sijoittaa sitä ja elää silti jalat maassa. Elää niin, että on enemmän tässä hetkessä kuin tulevassa.

Ei kodin eikä pihan tarvitse olla uusi tai muuten juuri se unelmien koti jotta siitä voisi tehdä kauniin. Kuka ikinä tuossa Kuressaaren mökissä asuu, hän osasi tämän. Saisinpa minä edes kärhöni kasvamaan noin reheväksi ja kukkimaan noin kauniisti.