sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Raivasin metsää ja mietin kriisitiedottamista


Kuva valehtelee: oksasakset ovat normaalin mittaiset, aika isot, mutta tuo julmettu kanto saa ne näyttämään lähes taskukokoisilta.

Meillä on täällä tontillamme muutamia tosi isoja ja vanhoja puita. Kuvan kanto kuului kuuselle, joka oli niin iso, että se olisi kokonsa puolesta kelvannut Turun tuomiokirkon edustalle valtakunnan viralliseksi joulukuuseksi. En enää muista, kaatuiko puu itsestään vai kaadettiinko se ja jos niin miksi. Kuusen kaato ei tosiaankaan ollut tämän päivän agendalla, se on jo vanhempi juttu.

Saimme eilen ja tänään yhden pitkään hiertäneen asian hoidettua, siistimme sisääntulotien reunat. Työnä se ei ollut iso, sellaisia pikku hommia täkäläiset isännät hoitavat melkein vessareissulla mutta meiltä, kaupunkilaisilta, se vaati pitkää kypsyttelyä ja ajoitusta, johon näköjään vain työttömyyden kaltainen rajumpi olosuhde oli oikea.

Kaadoimme muutaman pienen puun ja minä katkoin ohuemmat vesat oksasaksilla. Teimme saman tien oksista silppua. Mies ei voi sietää sitä, että oksia jäisi lojumaan minnekään ja jos hän kaataa puun, ison tai pienen, hän myös silppuaa oksat. Minäkin tykkään käyttää silppuria ja se onkin meidän käytetyimpiä kodinkoneitamme pölynimurin jälkeen.

Jos poikkeusolot ja sitä myöden oma työttömyyteni jatkuu pitkään tulee meidän tonttimme tätä vauhtia olemaan ennennäkemättömän siisti. Ellen sitten keksi jotain, jossa voisin olla enemmän hyödyksi, kantaa jollain tapaa oman korteni tähän katastrofikekoon.

Tiedon välittäminen, toimittajan työ, on tietysti sinänsä tärkeää. Silti en jaksa läheskään aina nähdä työn tuloksia mielekkäinä enkä ymmärtää, mitä varten joku juttu on tehty. Mitä ylevää tarkoitusta esimerkiksi se palvelee, että levitetään kuvia ruumisarkkurivistöistä tai hengityskoneessa makaavista ihmisistä? Minkä takia täytyy pelotella ihmisiä, jotka jo ennestään voivat kitua hirveässä kuolemanpelossa?

Raivaustyön lopuksi haravoin oman pätkämme tiestä. Sain työn melkein tehtyä, kun alkoi sataa rakeita. Hetken aikaa kuuset näyttivät siltä, kuin ne olisi puettu joulukoristeisiin. Otin kameran taskusta ja yritin löytää jonkun oikein kauniin oksan, josta saisin lähikuvan. En onnistunut. Lopulta minulle jäi vain tämä:



perjantai 27. maaliskuuta 2020

Olen työtön

Koira ei muuten liity juttuun kuin sikäli, että nyt sille on enemmän aikaa.


Kaksi viikkoa sitten edessäni oli kiireinen viikonloppu, useita juttukeikkoja. Vaikka tiesin, että koko viikonloppu menisi töissä, olin tyytyväinen. Alkuvuoden sairastelut tekivät sen, että pystyin ottamaan töitä tavallista vähemmän ja nyt, kun flunssakierre tuntui taas olevan suvantovaiheessa, tuntui hyvältä tehdä niin paljon töitä kuin mahdollista.

Sitten yksi keikka peruuntui ja kohta toinen ja kolmas. Äkkiä ei ollut enää mitään, minne olisi tarvinnut mennä. Myös kansalaisopisto, jossa pidän kirjoittajakurssia, pisti ovensa kiinni. Parissa päivässä oli jo selvää, että seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana minulla ei olisi juuri mitään työtä josta saisin palkkaa.

Ilmoittauduin ensimmäistä kertaa elämässäni työttömäksi. Se tuntui kummalliselta, ihan kuin olisin ollut pahanteossa. Eniten se ehkä johtuu siitä, että freelancerille kukaan ei sano, että nyt sinut lomautetaan tai sanotaan irti vaan se täytyy itse päättää, täytyy itse lomauttaa itsensä. Kuitenkin olen aina ajatellut, ettei näistä hommista voi jäädä työttömäksi, sillä aina tarvitaan juttuja ja aina riittää aiheita, joista kirjoittaa.

Nytkin riittäisi ja silti jäin työttömäksi. Aiheita riittäisi, mutta ostajia ja maksajia ei tai ainakaan en jaksa enkä halua lähteä kilpailemaan olemattomille markkinoille, joilla nyt lähes kaikki Suomen freelancerit ovat - samassa tilanteessa.

Kuulun Journalistiliittoon, mutta freenä en saa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta. Koska en kuulu mihinkään työttömyyskassaan - en edes tiedä, otetaanko niihin freelancereita, tulen tietääkseni saamaan Kelan peruspäivärahaa.

Vähän naurattikin kun tein ilmoitusta työttömyydestäni Te-toimistoon. Minähän olen virallisesti työnhakija ja toimiston kysymykset ovat sen mukaisia. Millaista työtä haet, mitä erikoisosaamista sinulla on ja mitkä seikat erityisesti vaikuttavat työnhaussa?

Oli kerrottava, että haussa on vakituinen toimittajan paikka ja ainoa erikoisosaaminen on lehtijuttujen kirjoittaminen. Muihin työllistymiseen vaikuttaviin seikkoihin puolestaan laitoin vain olennaisimman eli sen, että olen 62-vuotias nainen.

Kyllä nyt varmaan alkavat päätoimittajat soittelemaan.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Siivoan, jotta en söisi koko ajan


Nyt on aikaa tehdä asioita, joita muuten lykkää hamaan huomiseen. Omalla listallani on ainakin ikkunoiden pesua ja pihatöitä, mutta ensimmäiseksi siivosin vaatehuoneen. Kannoin sieltä ensin kaiken ulos tuulettumaan. En heittänyt tavaroita pitkin pihaa vaikka se siltä näyttää - oli kova tuuli ja se noita koreja viskoi.

Olemme asuneet tässä talossa reilut puolitoista vuotta. Kaikki tuntuu yhä uudelta, mutta kun ryhtyy siivoamaan ja varsinkin jos sen tekee silmälasit päässä näkee kyllä, miten aika, lyhytkin, on jo jättänyt jälkiään.

Minulla on luullakseni vähemmän vaatteita kuin naisilla keskimäärin, mutta silti niitä on liikaa. Suurinta osaa noista kaikista en käytä koskaan tai ehkä kerran kahdessa vuodessa. Ajattelin, että olisin laittanut osan pois mutta ei siitäkään mitään tullut. Jos kumminkin joskus käytän.

Olen tullut aika laiskaksi näin vanhemmiten mitä siivoamiseen tulee. Nuorena puunasin senkin edestä, mutta enää en jaksa enkä viitsi enkä ennen kaikkea välitä. Ihmisarvo ei ole enää kiinni siitä, ovatko maton hapsut suorassa. Piinallinen siisteys, sellainen, jossa ei kerta kaikkiaan voi olla jos kaikki ei ole tismalleen järjestyksessä ja tahratonta on nykyään mielestäni enemmän merkki ahdistuksesta kuin siitä, että on kaikin puolin kelpo  ihminen.

Kaikenlainen puuhastelu on kuitenkin hyväksi nyt, kun vapaa-aikaa yllättäen järjestyi yllin kyllin. Muuten aika menisikin syödessä. Joku muukin on saattanut huomata, että kun on kotona, tekee mieli syödä koko ajan jotain.

Muistan, kun kävin kerran haastattelemassa erästä ikääntynyttä entistä valokuvamallia. Hänellä oli todella nätti ja ajatuksella sisustettu koti ja hän itse oli hoikka ja edelleen varsin edustava nainen. Kotona oli kiillotettu, jalopuinen ruokapöytä ja sen päällä kaunis kattaus ikään kuin hieno illallinen olisi juuri ollut alkamassa. Mitään ruokaa ei kuitenkaan ollut. Minulle tarjottiin tilkka hapanta mehua ja se oli kaikki, mitä talosta löytyi.

- En pidä koskaan mitään ruokaa kotona, lihon heti, jos syön, nainen selitti.

Silloin ajattelin, että naisella mahtoi olla ankea elämä kauniissa asunnossaan. Nyt jotenkin jo ymmärrän häntä. Minullekin olisi parempi, jos täällä ei olisi mitään syötävää.



torstai 19. maaliskuuta 2020

Vinkki kotikaranteenipuuhaksi

Minusta on vähän huvittavaa, että ihmisille annetaan ohjeita siitä, mitä kotona voi tehdä. Ihan niin kuin kotiin sairauden tai jonkun muun syyn takia jääneet olisivat jossain oudossa paikassa. Koska minulla on kuitenkin hyvä ehdotus tähän(kin) kohtaan, niin tässä tulee: tehkää nukenvaatteita.

Innostuin taannoin ompelemaan tyttäriltä jääneille barbeille uusia vermeitä. Tällaisia:







Voi olla, että saan jatkaa ompelutöitä ihan rauhassa ja pitkän aikaa, sillä varsinaiset työt ovat vähentyneet radikaalisti. Odotan mielenkiinnolla, millaista tukea hallitus keksii antaa freelancereille ja koskisiko se tällä kertaa myös minua. En sentään ole kaikkein pahimmassa asemassa - siinä ovat velkaiset, kädestä suuhun elävät freelancerit joilta nyt ovat loppuneet kaikki keikat. Heidän tilanteensa on yhtä kauhea kuin kaikkien yrittäjien, joilta asiakkaat ovat kaikonneet.

Yksi asia on varma: kukaan ei tiedä varmasti, mitä tulee tapahtumaan ja koska. Ei edes Suomen hallitus, vaikka se muuten on ottanut asian hyvin ja jämäkästi haltuunsa.

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Hallitus tiedotti tänään valmiuslain käyttämisestä ja minäkin valmistauduin


Ennakoin kirjastojen sulkemista ja hain tänään vähän luettavaa. Kävin samalla luontaistuotekaupassa ostamassa havupuu-uutetta, tyrnimehua ja sinkkiasetaattia.

Havupuu-uutetta olen käyttänyt jo kymmeniä vuosia. En tiedä, onko siitä ollut minulle hyötyä, mutta ainakin olen säästynyt vakavilta taudeilta tähän asti. Tyrnimehua juon nyt C-vitamiinin takia ja sinkkiasetaattia ostin ihan sen takia, että sitä on niin vahvasti suositeltu flunssan torjumiseen.

Otan siis coronan vakavasti, vaikka joku saattoi viime päivityksestäni ymmärtää toisin. En vähättele asiaa ja teen parhaani, etten sairastuisi tai tartuttaisi. Olen silti sitä mieltä, että coronan ympärillä on nyt joukkohysterianomaisia piirteitä ja että ihmiset, jotka panikoituvat helposti, ovat nyt suuressa vaarassa. Mielen järkkyminen on vähintään yhtä kamalaa kuin paha flunssa.

Edelleen olen sitä mieltä, että tästä seuraa myös hyvää. Corona on ehkä juuri se ravistus, jota me yltäkylläisessä ja yksilökeskeisessä maailmassa eläneet tarvitsimme ymmärtääksemme ainakin hetken, ettei kaikki riipu vain siitä, että kun tahtoo tarpeeksi niin aina onnistuu. Ja että jos itseltä tähän asti on onnistunut, niin joltakin toiselta ei onnistu vaikka kuinka tahtoisi. Ihmisen elämässä vaikuttaa jokin suurempi voima kuin oma tahto, tässä tapauksessa luonto itse.

Meidän perheessämme hallituksen tämän päivän päätökset vaikuttavat nyt siten, että mies on yli 70-vuotiaana karanteeninomaisissa oloissa eli pysyy kotona. Se ei kauheasti vaikuta mihinkään, sillä kotona hän enimmäkseen muutenkin on.

 

 

lauantai 14. maaliskuuta 2020

Corona iskee freelancerin talouteen, mutta seuraa siitä jotain hyvääkin



Vilja ja minä pääsimme tänään lähtemään päivälenkille koskematonta tietä pitkin. Tämäkin on coronan aiheuttamaa, sillä jos se ei olisi aiheuttanut sellaista hässäkkää kuin on, olisin jo aamulla ottanut auton ja lähtenyt töihin.

Nyt, kun toden teolla on ryhdytty perumaan tilaisuuksia coronan takia, minulta on kahdessa päivässä peruuntunut neljä juttukeikkaa. Kansalaisopisto, jossa pidän kirjoittajakurssia, sulki sekin ovensa ainakin kahdeksi viikoksi. Lisäksi on peruuntunut Journalistiliiton freeseminaari, jonka piti olla ensi kuussa ja jota odotin kovasti.

Rahalliset tappiot voi tähän saakka lukea sadoissa euroissa, mutta jos tämä tahti jatkuu, niin seuraava määre on tuhansia ja  sitä seuraava pankrotti.

En tiedä, voisinko saada työttömyyskorvausta jos työt loppuvat lähes kokonaan. En ole onneksi koskaan joutunut turvautumaan siihen ja jotenkin uskon, etten sitä nytkään saisi vaikka hakisin. Teen työtä osuuskunnan jäsenenä ja silloin ei oikein ole sen paremmin palkkatyöläinen kuin yrittäjäkään.

Tämä on senkin takia kurjaa, kun olen koko alkuvuoden sairastellut ja tehnyt  vain vähän töitä. Nyt, kun muutaman päivän olo on ollut parempi ja ajattelin, että  teen kaikki mahdolliset työt mitä vastaan tulee, tulikin corona.

Mutta eihän tässä yksin olla, kaikki olemme samassa veneessä. Muuten olen kyllä sitä mieltä, että tämän flunssaviruksen pelkäämisessä on menty ihan hölmöyksiin. Tämä on nyt Keisarin-uudet-vaatteet -tilanne, valtakunnissa ollaan tohkeissaan, kohkataan ja juoksennellaan, annetaan lausuntoja ja lopulta huomataan, ettei sillä penteleellä ole edes housuja.

Kaikenlaista hyvääkin tästä seuraa. Ilma puhdistuu, vanhemmat ja lapset saavat hetken hengähdystauon harrastuskarusellista, ollaan kotona, pitkästytään, keksitään uusia asioita ja kuka tietää, vaikka syntyvyyskin vähän nousisi.

Turha luulla, että tästä silti mitään opitaan. Nyt voidaan vähän aikaa kuvitella, että tästä lähtien osaamme aina pestä kädet hyvin ja pitää kotivaran kunnossa mutta annas olla, kun muutama kuukausi kuluu. Entinen meno jatkuu. Paitsi niillä, joiden talouden corona romahduttaa niin pahasti, ettei siitä ihan heti nousta.

Aika kova hinta yhdestä kausiflunssasta.

 


tiistai 10. maaliskuuta 2020

Bloggarin uusi kamera


Ostin eilen tämän pienen Canonin. Tein kaupat turkulaisessa JAS Tekniikassa ja maksoin 449 euroa. Kamera on pienempi kuin Samsungin kännykkä, jolla otin tämän kuvan.

Ensivaikutelma on oikein lupaava. Kamera on näppärä käyttää, enimmäkseen sitä ohjataan kosketusnäytöllä ja jos kuvaamisen perusasiat noin suunnilleen ovat hallussa, laite on helppokäyttöinen. Hankaluutta aiheuttaa se, että pienen koon takia myös kaikki merkinnät ovat tavattoman pieniä, enkä näe yhtään mitään ilman silmälaseja.

Alla on kaksi uudella kameralla otettua kuvaa. Ne on räpsäisty automaatilla käsivaralta. Toisen otin vanhan talomme tuvasta ja toisen kun kävin koiran kanssa metsässä.



Olen kuvannut paljon ihan työnkin vuoksi, mutta en missään tapauksessa ole valokuvaaja. En edes osaa kovin paljon tehdä mitään säätöjä kameraan ja jos osaankin, niin usein minun täytyy kerrata jostain kuinka se meni. Haluaisin kyllä osata, valokuvaaminen on kiinnostavaa. Monet bloggarit ovat tavattoman taitavia kuvaajia enkä panisi pahakseni jos itsekin olisin.

Töissä kuvaan Canonin EOS 1200D:llä. Minun tarpeisiini se on ollut kohtuullinen, vaikka onkin enemmän harraste- kuin ammattilaiskamera. Vapaa-aikoina tulee käytettyä kännykkää, mutta kuvien laatu on usein surkea. Kännykkäkameran ja tämän uuden pikkucanonin välillä on se(kin) ero, että kuvat eivät nyt tärähdä niin helposti. Kännykällä en tahdo millään saada tärähtämättömiä kuvia. 

Meidän perheessä ollaan muuten sillä tavalla merkkiuskollisia, että kaikki kameramme ovat olleet Canoneita ja kaikki autot Citroën-merkkisiä. Kamerat ovat kestäneet paremmin kuin autot.

Tämä ei sitten ollut mikään kaupallinen esitys. En saanut enkä pyytänytkään senttiäkään alennusta kamerastani. Itse asiassa tiedän, että verkkokaupasta olisin saanut paljon halvemmalla. Nyt minulla on kuitenkin nimi ja osoite minne mennä, jos tulee ongelmia.


torstai 5. maaliskuuta 2020

Voi hevoshulluus, ihana tauti!


Lainasin kirjastosta Marika Riikosen uutuuskirjan Hevostytöt ja aloitin sen äsken aamupuuron kanssa. Tuli heti sellainen olo, että tästä pitää kirjoittaa, hevoshulluudesta. Harmi, kun en pari vuotta sitten törmännyt Riikosen tekemään nettikyselyyn aiheesta, olisin varmasti vastannut siihen. Nyt kirjan vanhin siteerattu hevostyttö on vuotta nuorempi kuin minä.

En osaa sanoa, milloin hevoshulluus iski sillä tuntuu, että se on ollut minussa aina. Olin lapsena hevoshullu sillä tavalla, kuin vain intohimoinen hevosten ystävä voi olla. Kaikki tekemiset, sanomiset, leikit,kirjoittamiset, kaikki suodattuivat tavalla tai toisella hevosten kautta. Hevosen virkaa toimitti uskottavasti yhtä hyvin polkupyörä kuin potkulauta.

Haaveilin tietysti omasta hevosesta, säästin rahaa ja tein suunnitelmia. Taisin uskoa haaveeseeni, vaikka sen toteutuminen oli täysin mahdotonta. Ei meillä olisi mitenkään ollut varaa hevoseen eikä sellaista olisi minulle hankittu vaikka olisi ollutkin.

Lopulta, pitkän haaveilun päätteeksi, pääsin ratsastustunneille. Siihen vaikutti varmaan se, että meidän kulmiltamme muutama muukin tyttö aloitti samaan aikaan. He tosin olivat erilaisessa taloudellisessa asemassa kuin minä ja vaikka puolikas ratsastustunti Artukaisten ratsastuskoulussa maksoi vain kolme markkaa, nykyrahassa noin 4,60 euroa, uhraus oli äidiltäni suuri. Äidiltä nimen omaan, isä ei pahemmin tuonut rahaa kotiin.

Riikosen kirjassa kerrotaan, että hevostyttöimagoon on kuulunut mielikuva kiltistä tytöstä. Hevoskirjoissa - joita olen lukenut pinokaupalla - sankari onkin aina kiltti, reilu, reipas ja oikeudenmukainen lettipää. Oikeassa elämässä olen tavannut kaikenlaisia hevostyttöjä eikä tätä kiltin tytön kuvaa kyllä mitenkään voi yleistää. Lapsuudesta päällimmäiseksi on jäänyt muistoja ylimielisistä ja ilkeistä tytöistä, minua vanhemmista, joilla ei ollut paljon myötätuntoa pientä hevostytönrääpälettä kohtaan. Yhtään ystävää en Artukaisten tallilta saanut.

Pelkäsin ratsastaa. Se oli tietysti jo syy siihen, ettei minusta koskaan tullut kunnon tallityttöä. Rakastin hevosia ja niiden läheisyyttä, mutta hevosen selkään nouseminen pelotti niin kovin, että minulla oli maha kipeä aina ennen tuntia. Pelko ei muistaakseni hävinnyt lapsena eikä nuorena. Sitten kului kymmeniä vuosia, etten käynyt tallilla. Ei ollut rahaa omiin harrastuksiin ja vaikka yritin innostaa omia tyttäriäni hevosten pariin, heissä ei syttynyt kipinää; en siis päässyt senkään varjolla tallille.

Olin lähemmäs viittäkymmentä, kun elvytin hevosharrastuksen. Menin Mynämäelle, Jaakkolan islanninhevostallille. Ajattelin, että issikat ovat niin pienikokoisia, ettei niiden selästä putoaminen voi olla kovin kauheaa.
Pelkäsin taas alussa, mutta pelot katosivat hyvin nopeasti. Olen pudonnut ja olen loukannutkin, mutta silti en pelkää. Hevosen selässä on ollut ihana olla. Kun aloitin taas ratsastuksen tunsin jopa, että löysin oman itseni uudestaan. Se Pirkko, joka pukeutuu tallivaatteisiin ja haisee hevoselta, se olen minä.

Ratsastin monta vuotta säännöllisesti. Nyt olen ollut tallilla hyvin vähän, tänä vuonna vain kerran. Syytän siitä aikaisempaa epäsäännöllisempää työtäni, mutta on siinä muutakin. Kaipaisin hevosharrastukselta enemmän kuin vain ratsastustunteja ja silloin tällöin tehtyjä maastoretkiä. Kaipaan hevosystävää, omaa tai melkein kuin omaa hevosta, koko sitä hienoa yhteyttä, mikä ihmisen ja hevosen välillä voi parhaimmillaan olla. Haluaisin olla jonkun hevosen oma ihminen.

Aika helposti tulee sanottua, että haaveilee siitä tai tästä. Se on kuitenkin sellaista kevythaaveilua, sellaista, jossa kohde voi vaihtua ja välillä haave voi unohtuakin. Minulla on elämässäni ollut vain kaksi todellista haavetta ja niihin molempiin olen käyttänyt paljon aikaa ja energiaa, vaikka tulokset ovat kovin vähäisiä. Ne ovat haaveet kirjan kirjoittamisesta ja omasta hevosesta. Nyt, kun olen jo tämän ikäinen mielessäni on käynyt, että pitäisikö jo luovuttaa?