Varmuusvarastosta eläkeputkeen

 Siivosin keittiön kaappia ja päätin esitellä perheeni varmuusvaraston. Purkki hernekeittoa ja kaksi purkkia tomaattipyreetä. Kuinka kauan näillä pärjäisi poikkeusoloissa?

Innostuin jossain vaiheessa varmuusvaraston kokoamisesta, kun luin erään ihmisen selvityksen hänen omasta varastostaan, joka oli paitsi monipuolinen, myös kauniisti järjestetty. Siellä oli vaikka mitä ja varaston omistaja kertoikin, että hänen ei koskaan tarvitse lähteä kauppaan vaikka taloon tulisi yllätysvieraita, sen kun vain kävelee muhkeaan varmuusvarastoonsa ja ottaa mitä tarvitaan. Tämä inspiroi minua vallan tavattomasti ja niinpä ryhdyin keräämään säilykepurkkeja kuiva-ainekomeron ylähyllylle. Hernekeittoa, lihapullia, nauta-sikasäilykettä, hedelmäpurkkeja. 

Sitten me vähitellen söimme kaiken emmekä ostaneet uusia tilalle ja tässä nyt ollaan.

Meiltä on kymmenen kilometriä lähimpään kauppaan. On kuitenkin vaikea kuvitella sellaista tilannetta, että me molemmat olisimme useita päiviä kykenemättömiä käymään kaupassa tai ettemme mitenkään saisi hankittua itsellemme ruokaa. Korona voi tietysti olla sellainen asia, joka pakottaa pysymään sisällä, mutta siinäkin tapauksessa apua on saatavissa. Se, että kaupat olisivat pitkään kiinni tai että niissä ei olisi mitään myytävää, tuntuu lähes mahdottomalta.

Kaappia siivoillessani kuuntelin radiota ja siellä puhuttiin mm. hallituksen toimista, joilla edistetään yli 55-vuotiaiden työllisyyttä. Keino on ns. eläkeputken katkaisu. Asia ei koske sinällään minua, sillä olen syntynyt ennen vuotta 1963 ja eläkeputki katkaistaan sinä vuonna ja sen jälkeen syntyneiltä.

Olisin voinut keväällä jäädä eläkeputkeen ihan helposti. Olin siis työtön ja sain päivärahaa. Jos olisin ilmoittanut itseni jatkuvaksi työttömäksi, käytännössä siis päättänyt vain lopettaa juttujen kirjoittamisen, olisin voinut oleskella kotona seuraavat kolme vuotta mitään tekemättä ja nauttia ilmaista rahaa. Oleskelua se nimen omaan olisi ollut, sillä peruspäivärahalla ei olisi menty minnekään eikä ostettu mitään ylimääräistä eikä juuri tarpeellistakaan. Eipä paljon huvittanut moinen vaihtoehto.

Olisinko jäänyt, jos työttömyyspäiväraha olisi isompi? Sain peruspäivärahaa sen takia, etten kuulu työttömyyskassaan joten ansiosidonnainen ei ole ulottuvillani.

En usko, että olisin jäänyt sittenkään. Eläkkeelle jääminen tuntuu ainakin nyt kaukaiselta ja vähän ikävältä ajatukselta enkä tunne ollenkaan olevani valmis siihen. Minun on hirveän vaikea nähdä itseni eläkeläisenä.

Mieli voi tietysti muuttua nopeasti, mutta nyt virtaa tuntuu kumminkin vielä olevan. Ei vain siihen, mitä nyt teen vaan myös johonkin uuteen. Suunnitelmia ja haaveita pitää aina olla.

Koronarokote on ulospääsy tästä piinasta

  Muutama päivä sitten otetut kuvat auttavat muistamaan, ettei aina ole pimeä vaikka nyt on. Kuvissa on jokapäiväistä koiralenkkimaastoani. Ei hullumpaa, vai mitä?

Olen tehnyt pieniä jouluvalmisteluja ja vähän ansiotöitä, tässä järjestyksessä. On ihan selvää, että työt ovat kovin vähissä kuten ovat olleet keväästä asti ja erityisesti nyt, kun korona taas leviää täällä Varsinais-Suomessakin. Olen kuitenkin päättänyt, että kävi miten tahansa, niin työttömäksi en enää ilmoittaudu, enköhän sentään jostain kaiva peruspäivärahan verran muutenkin. 

On kovin surullista, että korona on jakanut suomalaiset. Yhteisen vastustajan luulisi yhdistävän kansaa, mutta toisin kävi. Tekee pahaa katsoa ja kuunnella näitä rokotevastaisia varsinkin kun tieteellinen perusta vaikuttaa kovin huteralta.

Minäkö sanon näin? Enkö ole juuri se, joka aikoinaan epäili suuresti omien lastensa rokotuttamista ja on muutenkin taipuvainen uskomaan mieluummin ns. vaihtoehtotietoa kuin tiedettä. Kaiken kukkuraksi epäilin alussa koronan vaarallisuutta ja pidin aiheen ympärillä käyty keskustelua turhana kohkaamisena.

Silti. Koronarokotteen ottaminen tuntuu nyt kansalaisvelvollisuudelta. Ei ole kysymys vain minusta vaan meistä ja  koko yhteiskunnasta. Poikkeustilanne täytyy saada loppumaan ja jos rokotteen ottaminen on keino siihen, sitä käytettäköön. Millä keinoilla rokotevastaiset aikovat lopettaa tämän piinan, se ei ole minulle selvinnyt.

Kaikki salaliittoteoriat ja pedonmerkkihöpöhöpöt voisi kyllä jättää esittämättä. On ihan kylmäävää, mitä kaikkea ihmiset uskovat, kun tarpeeksi vakuutellaan.

Kuukausipalkkainen työ olisi kuolettavan tylsää

 

Otin tämän kuvan eilen kun odotin kansalaisopistossa oman ryhmäni saapumista luokkaan. Ohjaan elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmää ja olen tehnyt sitä jo monta vuotta. Kokoonnumme käsityöluokassa, siksi nuo taustalla näkyvät ompelukoneet.

Eilen oli ensimmäinen kerta, kun käytimme maskeja. En siis vain minä vaan koko ryhmä. Se sujui aika hyvin, vaikka pelkäsin, että puhuminen ja kuuleminen olisi vaikeaa. Eihän tämä hauskaa ole, mutta tehdään nyt kaikki mitä voidaan, että saamme yleensä kokoontua.

Maskit ovat muuten aika hupaisan näköisiä kun niitä katselee vähän aikaa; minusta kaikki alkoivat näyttää Muppet Shown jäseniltä, anteeksi vain. Itsekin tietysti näytin vaikka en päässyt katsomaan.

Kansalaisopisto on mukava osa kirjavaa työelämääni. Rahallisesti sen merkitys ei ole suuri, mutta vaihteluna sitä suurempi. Raha ei tietenkään ole merkityksetöntä, koostuuhan minun toimeentuloni muutenkin pienistä puroista. Olen tehnyt töitä ainakin 40 vuotta, mutta en juuri koskaan ole nauttinut kuukausipalkasta. Vain 1980-luvun lopulla, kun kaikilla tuntui olevan rahaa, minullekin tarjottiin eräässä lehdessä varsin avokätinen ja säännöllinen korvaus muutamista työtunneista viikossa. Tein sitä jonkun aikaa ja lopetin sitten syystä, jota en enää muista. Loppunut se olisi joka tapauksessa, sillä suuri lama oli ihan ovella.

Olen aina ollut hirveän luottavainen sen suhteen, että töitä on. Joskus ihmettelen, mistä se luottamus tulee, sillä ei siihen mitään asiallisia perusteita ole. Kyllä minulta työt voivat loppua siinä missä keneltä tahansa, mutta jostain syystä en isommin murehdi sitä. Ainoastaan viime keväänä kun korona alkoi, olin hetken ihmeissäni. Silloin olin myös ensimmäisen kerran virallisesti työtön muutamia viikkoja. Tosin ajattelin nyt jälkikäteen siitäkin, että se oli turhaa - jos olisin vain viitsinyt yrittää vähän enemmän, olisin löytänyt jotain työtä. Ehkä.

Työnteko tulee yhä enemmän muuttumaan siihen suuntaan, että tehdään vähän sitä ja vähän tätä, vaihdetaan paikkaa ja alaa ja kokeillaan eri juttuja. Nuorille tämä on jo tuttua. Minusta tällainen elämä on kiinnostavampaa kuin se, että mennään suoraan koulusta tehtaaseen tai minne nyt mennäänkään, ja ollaan samassa paikassa siihen saakka, kunnes jäädään eläkkeelle. Se vaikuttaa kuolettavan tylsältä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä ajatustapaa, että elämässä olisi joku varma työpaikka, jonka varaan voisi rakentaa ihan kaiken. Ei sellaisia ole.

Meidän vanhempien olisi myös hyvä käsittää tämä muutos ja lakata vaatimasta, että nuoriso asettuu ja vakiintuu. Työn ei tarvitse olla elämän tärkein asia, se voi olla vain väline, jolla  rahoitetaan kaikki, mitä tarvitaan ja halutaan.

Jokainen tavallaan, tietysti. Minulle freelancerin elämä on sopinut hyvin vaikka tulot ovat enimmäkseen olleet pieniä. Vapaus merkitsee kuitenkin enemmän. Olisin varmasti ihan eri ihminen, jos olisin ollut kellokorttihommissa. Todennäköisesti vähintään puolikuollut.   

Työttömän ajatuksia

Valmistelen vanhan talon ikkunoiden kunnostusta. Otin esiin ikkunankunnostuskurssin tarvikkeet - ne ovat olleet toista vuotta kodinhoitohuoneen kaapissa - ja katsoin, mitä muuta vielä tarvitsen. Sellakkaa minulla ei ole eikä mitään muutakaan öljyä, jota voisi käyttää. Työhön ei siis tarvinnut ryhtyä vielä tänään.

Sain tänään elämäni ensimmäisen työttömyyskorvauksen, vähän yli 200 euroa. Korvaus on koko kuukaudelta ja se on noin pieni sen takia, että minulla on ollut myös palkkatuloja. Muuten peruspäivärahasta taitaa jäädä verojen jälkeen reilut 500 euroa. Se on todella pieni summa jos sillä pitäisi elää koko kuukausi.

Koska työttömyyteni edelleen jatkuu, täytin tänään seuraavan päivärahahakemuksen. Se oli hyvin yksinkertainen mutta en osannut senkään kanssa olla riittävän tarkka. Kohtaan, jossa kysyttiin kuukauden aikana tehtyjä palkkatyötunteja (niitä on muutamia), laitoin vain tunnit enkä minuutteja ollenkaan. Sain palata kiltisti takaisin lisäämään minuutit. Se tuntuu pähkähullulta, sillä todellisuudessa en tiedä tarkasti edes tekemieni työtuntien määrää, ei tässä työssä voi tietää.

Tunnen syvää myötätuntoa niitä työttömiä kohtaan, jotka ovat tämän anomus- ja selontekovelvollisuuden lisäksi joutuneet myös aktiivimallin uhreiksi. Otan osaa.

Vielä tuosta peruspäivärahasta. Siitä siis jää käteen noin 520 euroa. Sen päälle saa tienata 300 euroa bruttona. Jos veroprosentti on molemmissa sama eli 20 prosenttia, käteen jäävä summa on noin 760 €. Se on sitten koko kuukauden maksimitulo.

Joku tulee varmasti tuollakin toimeen, mutta veikkaan sentään, että se melkein kaikille on todella vähän. Ihmisellä on aina muitakin menoja kuin asuminen ja syöminen, on saatava lääkkeitä, ehjät kengät ja paljon muuta. Välttämättömyyksien lisäksi tekisi joskus mieli jotain kivaa. Ihmisen täytyy olla kauhean vahva jotta alituinen sentin venyttäminen ei masenna. Ja jos joku on oikeasti niin vahva niin epäilenpä, että hän kyllä kaivaa itselleen työpaikan vaikka kiven silmästä.

Näin eläkeiän lähestyessä mietin usein rahaa enkä vain mieti, vaan otan laskimen ja lasken. Mitä sitten jos jään siinä ja siinä iässä, mitä jos en jääkään? Niin tai näin, tulos on aina säälittävän pieni.

Ajattelin lapsesta asti, että minun työni tulee olemaan kirjoittaminen. Sitä se on myös ollut, kirjoittamista koko työikä. Siinä asiassa en ole pettänyt itseäni vaan tehnyt juuri sitä, mitä halusin.

Nyt, jälkiviisaana, ajattelen, että kun tuo kirjoittamisen hinku oli niin kova ja se hinta jonka siitä sitten pienen eläkkeen muodossa maksan on aika iso, olisin voinut tähdätä vähän korkeammalle, rahakkaampiin kirjoitushommiin. Tämä näin vinkkinä nuoremmille.

Niin se ikkunankunnostus. Se alkaa huomenna. Saattaa alkaa. Tai tällä viikolla. Ehkä.

p.s. Syy siihen, että saan peruspäivärahaa enkä ansiosidonnaista on siinä, etten ole liittynyt työttömyyskassaan. Olisiko kannattanut? Kyllä vaan. 

The Voice of Finland -sukkia

Päätin viime syksynä, etten osta yhtään uutta lankakerää ennen kuin vanhoista on tehty jotain. Nyt olen kutonut toistakymmentä paria sukkia. Kuvassa on osa niistä.

Kudon kun katson televisiota. En edes pysty istumaan tekemättä mitään. Kyse ei ole ahkeruudesta vaan jonkun sortin hermoviasta, luulen.

En katso televisiota kovin paljon, mutta jos ryhdyn seuraamaan jotain ohjelmaa, haluan nähdä kaikki jaksot. The Voice of Finland on yksi suosikeistani.

Tänä vuonna ohjelmassa on mielestäni erityisen hyviä laulajia. Kaikki ovat olleet hyviä. Valitettavasti suosikkini, suomen kieltä opiskeleva Ilkka Olkku putosi pois, häntä olisin halunnut kuulla paljon enemmän.

Tähän asti ammattimuusikot ovat tehneet valintoja, päättäneet, ketkä jatkavat. Loppujaksoissa yleisö pääsee äänestämään ja sitten käy taas kuten ennenkin, että voittajaksi ei valita parasta ja kiinnostavinta vaan joku tango- tai humppahemmo jota kukaan ei enää vuoden tai kahden jälkeen muista. Se on harmi ja minuakin harmittaa vaikka järjellä ajatellen sillä ei ole minun elämääni yhtään mitään vaikutusta, voittakoon kuka hyvänsä. 

Olen kiitollinen siitä, että omat lapseni ovat pysyneet poissa tuollaisista kilpailuista. Yksi tyttäristä tosin osallistui taannoin Onnenpyörä-kisaan, mutta se on sentään vain yhden jakson mittainen. En tiedä, mitä siitä olisi tullut, jos olisin joutunut viikosta toiseen jännittämään lapsen puolesta.

En ole muuten tänäänkään ehtinyt olla työtön. Askartelin aamupäivän yhden jutun kimpussa ja siitä riittää vielä huomisellekin. Sitten päivällä muuan ihminen lähetti sähköpostia ja toivoi että minä tulisin tekemään juttua eräästä asiasta.

Tuntuu hyvältä, kun joku sanoo, että haluaa juuri minut jutuntekijäksi. Sitten ajattelen kuitenkin heti perään, että miten niin ja miksi ihmeessä?

Minun sukupolveni osaa kyllä kutoa sukan mutta ei uskoa itseensä. Nuoremmilla se taitaa usein olla toisin päin.

Puskurirahasto pelastaa nöyryytyksiltä

Kävin hoitamassa erään työasian Naantalissa ja kun se oli tehty, otin kameran ja kävelin vähän vanhan kaupungin rannassa. Rakastan Naantalia ja jos muuttaisin jonnekin - ja jos minulla olisi paljon rahaa - tahtoisin asua täällä, tässä maisemassa.

Työttömyyteni ei siis ole täysin rikkomatonta. Parhaassa tapauksessa se päättyy ennen kuin ehdin edes hakea päivärahaa. Olen kuitenkin kaiken varalta katsonut, mitä Kela haluaa minusta  jos minä haluan siltä jotain ja täytyy sanoa, että huh-huh, työlästä on.

Julkisuudessa ja monella suulla on sanottu, että työn vastaanottamisen pitäisi aina olla kannattavampaa kuin työttömänä olemisen. Sanottakoon nyt myös se, että mikä tahansa on kannatettavampaa kuin Kelan päivärahahakemusten tekeminen, niin byrokraattiselta se vaikuttaa.

Ihan oikein, tietysti. Ei kenellekään mitään löysää rahaa tarvitse jakaa, mutta sääliksi käy niitä, jotka joutuvat toistuvasti tekemään selkoa joka sentistä jonka onnistuvat jostain tienaamaan. Senkin ymmärrän paremmin kuin hyvin, että loputon selvittäminen tuntuu nöyryyttävältä.

Tällä työreissulla kuulin muuten sellaisenkin mielipiteen, että jokaisella pitäisi olla kahden tai kolmen kuukauden tarpeita vastaava rahamäärä säästössä pahan päivän, esimerkiksi nyt menossa olevan poikkeustilan varalle. Ja että sama koskee myös yrityksiä. Muuten ei kuulemma edes kannata tehdä töitä.

Ajatus sinänsä ei ole uusi, puskurirahaston merkitystä korostetaan kaikissa säästöoppaissa. Yrityksistä niissä ei puhuta mitään, mutta miksipä ei? Onko yrittämisessä tosiaan paljonkaan mieltä, jos edes vuosikausien työn jälkeen ei ole jäänyt mitään säästöön? Jos näin on niin kannattaa sitten ryhtyä vaikka freelancetoimittajaksi.

Onneakin minulla on ollut. Tai siis melkein oli. Joku nainen soitti ja onnitteli kun olen voittanut neljän hengen risteilyn A-luokan hytissä. Sitten hän tarjosi sähkösopimusta mutta minä sanoin kiitos ei. Hän ei puhunut enää mitään mistään voitosta, toivotti vain vaisusti hyvää päivänjatkoa.

Ei haittaa. En edes tykkää risteilyistä.

Raivasin metsää ja mietin kriisitiedottamista

Kuva valehtelee: oksasakset ovat normaalin mittaiset, aika isot, mutta tuo julmettu kanto saa ne näyttämään lähes taskukokoisilta.

Meillä on täällä tontillamme muutamia tosi isoja ja vanhoja puita. Kuvan kanto kuului kuuselle, joka oli niin iso, että se olisi kokonsa puolesta kelvannut Turun tuomiokirkon edustalle valtakunnan viralliseksi joulukuuseksi. En enää muista, kaatuiko puu itsestään vai kaadettiinko se ja jos niin miksi. Kuusen kaato ei tosiaankaan ollut tämän päivän agendalla, se on jo vanhempi juttu.

Saimme eilen ja tänään yhden pitkään hiertäneen asian hoidettua, siistimme sisääntulotien reunat. Työnä se ei ollut iso, sellaisia pikku hommia täkäläiset isännät hoitavat melkein vessareissulla mutta meiltä, kaupunkilaisilta, se vaati pitkää kypsyttelyä ja ajoitusta, johon näköjään vain työttömyyden kaltainen rajumpi olosuhde oli oikea.

Kaadoimme muutaman pienen puun ja minä katkoin ohuemmat vesat oksasaksilla. Teimme saman tien oksista silppua. Mies ei voi sietää sitä, että oksia jäisi lojumaan minnekään ja jos hän kaataa puun, ison tai pienen, hän myös silppuaa oksat. Minäkin tykkään käyttää silppuria ja se onkin meidän käytetyimpiä kodinkoneitamme pölynimurin jälkeen.

Jos poikkeusolot ja sitä myöden oma työttömyyteni jatkuu pitkään tulee meidän tonttimme tätä vauhtia olemaan ennennäkemättömän siisti. Ellen sitten keksi jotain, jossa voisin olla enemmän hyödyksi, kantaa jollain tapaa oman korteni tähän katastrofikekoon.

Tiedon välittäminen, toimittajan työ, on tietysti sinänsä tärkeää. Silti en jaksa läheskään aina nähdä työn tuloksia mielekkäinä enkä ymmärtää, mitä varten joku juttu on tehty. Mitä ylevää tarkoitusta esimerkiksi se palvelee, että levitetään kuvia ruumisarkkurivistöistä tai hengityskoneessa makaavista ihmisistä? Minkä takia täytyy pelotella ihmisiä, jotka jo ennestään voivat kitua hirveässä kuolemanpelossa?

Raivaustyön lopuksi haravoin oman pätkämme tiestä. Sain työn melkein tehtyä, kun alkoi sataa rakeita. Hetken aikaa kuuset näyttivät siltä, kuin ne olisi puettu joulukoristeisiin. Otin kameran taskusta ja yritin löytää jonkun oikein kauniin oksan, josta saisin lähikuvan. En onnistunut. Lopulta minulle jäi vain tämä:

Olen työtön

Koira ei muuten liity juttuun kuin sikäli, että nyt sille on enemmän aikaa.

Kaksi viikkoa sitten edessäni oli kiireinen viikonloppu, useita juttukeikkoja. Vaikka tiesin, että koko viikonloppu menisi töissä, olin tyytyväinen. Alkuvuoden sairastelut tekivät sen, että pystyin ottamaan töitä tavallista vähemmän ja nyt, kun flunssakierre tuntui taas olevan suvantovaiheessa, tuntui hyvältä tehdä niin paljon töitä kuin mahdollista.

Sitten yksi keikka peruuntui ja kohta toinen ja kolmas. Äkkiä ei ollut enää mitään, minne olisi tarvinnut mennä. Myös kansalaisopisto, jossa pidän kirjoittajakurssia, pisti ovensa kiinni. Parissa päivässä oli jo selvää, että seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana minulla ei olisi juuri mitään työtä josta saisin palkkaa.

Ilmoittauduin ensimmäistä kertaa elämässäni työttömäksi. Se tuntui kummalliselta, ihan kuin olisin ollut pahanteossa. Eniten se ehkä johtuu siitä, että freelancerille kukaan ei sano, että nyt sinut lomautetaan tai sanotaan irti vaan se täytyy itse päättää, täytyy itse lomauttaa itsensä. Kuitenkin olen aina ajatellut, ettei näistä hommista voi jäädä työttömäksi, sillä aina tarvitaan juttuja ja aina riittää aiheita, joista kirjoittaa.

Nytkin riittäisi ja silti jäin työttömäksi. Aiheita riittäisi, mutta ostajia ja maksajia ei tai ainakaan en jaksa enkä halua lähteä kilpailemaan olemattomille markkinoille, joilla nyt lähes kaikki Suomen freelancerit ovat - samassa tilanteessa.

Kuulun Journalistiliittoon, mutta freenä en saa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta. Koska en kuulu mihinkään työttömyyskassaan - en edes tiedä, otetaanko niihin freelancereita, tulen tietääkseni saamaan Kelan peruspäivärahaa.

Vähän naurattikin kun tein ilmoitusta työttömyydestäni Te-toimistoon. Minähän olen virallisesti työnhakija ja toimiston kysymykset ovat sen mukaisia. Millaista työtä haet, mitä erikoisosaamista sinulla on ja mitkä seikat erityisesti vaikuttavat työnhaussa?

Oli kerrottava, että haussa on vakituinen toimittajan paikka ja ainoa erikoisosaaminen on lehtijuttujen kirjoittaminen. Muihin työllistymiseen vaikuttaviin seikkoihin puolestaan laitoin vain olennaisimman eli sen, että olen 62-vuotias nainen.

Kyllä nyt varmaan alkavat päätoimittajat soittelemaan.