perjantai 9. lokakuuta 2020

Kuukausipalkkainen työ olisi kuolettavan tylsää


 

Otin tämän kuvan eilen kun odotin kansalaisopistossa oman ryhmäni saapumista luokkaan. Ohjaan elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmää ja olen tehnyt sitä jo monta vuotta. Kokoonnumme käsityöluokassa, siksi nuo taustalla näkyvät ompelukoneet.

Eilen oli ensimmäinen kerta, kun käytimme maskeja. En siis vain minä vaan koko ryhmä. Se sujui aika hyvin, vaikka pelkäsin, että puhuminen ja kuuleminen olisi vaikeaa. Eihän tämä hauskaa ole, mutta tehdään nyt kaikki mitä voidaan, että saamme yleensä kokoontua.

Maskit ovat muuten aika hupaisan näköisiä kun niitä katselee vähän aikaa; minusta kaikki alkoivat näyttää Muppet Shown jäseniltä, anteeksi vain. Itsekin tietysti näytin vaikka en päässyt katsomaan.

Kansalaisopisto on mukava osa kirjavaa työelämääni. Rahallisesti sen merkitys ei ole suuri, mutta vaihteluna sitä suurempi. Raha ei tietenkään ole merkityksetöntä, koostuuhan minun toimeentuloni muutenkin pienistä puroista. Olen tehnyt töitä ainakin 40 vuotta, mutta en juuri koskaan ole nauttinut kuukausipalkasta. Vain 1980-luvun lopulla, kun kaikilla tuntui olevan rahaa, minullekin tarjottiin eräässä lehdessä varsin avokätinen ja säännöllinen korvaus muutamista työtunneista viikossa. Tein sitä jonkun aikaa ja lopetin sitten syystä, jota en enää muista. Loppunut se olisi joka tapauksessa, sillä suuri lama oli ihan ovella.

Olen aina ollut hirveän luottavainen sen suhteen, että töitä on. Joskus ihmettelen, mistä se luottamus tulee, sillä ei siihen mitään asiallisia perusteita ole. Kyllä minulta työt voivat loppua siinä missä keneltä tahansa, mutta jostain syystä en isommin murehdi sitä. Ainoastaan viime keväänä kun korona alkoi, olin hetken ihmeissäni. Silloin olin myös ensimmäisen kerran virallisesti työtön muutamia viikkoja. Tosin ajattelin nyt jälkikäteen siitäkin, että se oli turhaa - jos olisin vain viitsinyt yrittää vähän enemmän, olisin löytänyt jotain työtä. Ehkä.

Työnteko tulee yhä enemmän muuttumaan siihen suuntaan, että tehdään vähän sitä ja vähän tätä, vaihdetaan paikkaa ja alaa ja kokeillaan eri juttuja. Nuorille tämä on jo tuttua. Minusta tällainen elämä on kiinnostavampaa kuin se, että mennään suoraan koulusta tehtaaseen tai minne nyt mennäänkään, ja ollaan samassa paikassa siihen saakka, kunnes jäädään eläkkeelle. Se vaikuttaa kuolettavan tylsältä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä ajatustapaa, että elämässä olisi joku varma työpaikka, jonka varaan voisi rakentaa ihan kaiken. Ei sellaisia ole.

Meidän vanhempien olisi myös hyvä käsittää tämä muutos ja lakata vaatimasta, että nuoriso asettuu ja vakiintuu. Työn ei tarvitse olla elämän tärkein asia, se voi olla vain väline, jolla  rahoitetaan kaikki, mitä tarvitaan ja halutaan.

Jokainen tavallaan, tietysti. Minulle freelancerin elämä on sopinut hyvin vaikka tulot ovat enimmäkseen olleet pieniä. Vapaus merkitsee kuitenkin enemmän. Olisin varmasti ihan eri ihminen, jos olisin ollut kellokorttihommissa. Todennäköisesti vähintään puolikuollut.   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti