Kun tänä aamuna tulin ulos makuuhuoneesta, astuin suoraan lammikkoon. Vilja oli taas pissannut lattialle, tällä kertaa oven eteen.
Koirasta on tullut ongelma. Se on asia, jonka kanssa en pääse eteen- enkä taaksepäin, sillä kaikki vaihtoehdot ovat joko huonoja tai mahdottomia.
En voi palauttaa koiraa sen entiselle omistajalle, vaikka tiedän, että hän sydämestään sen mielellään ottaisi jos voisi.
En voi etsiä koiralle uutta kotia, sillä miksi laittaa ongelmaa kiertoon?
En voi lopettaa kultaista, tervettä, ihanaa koiraa.
En myös näköjään voi millään saada sitä lopettamaan yöllistä sisälle pissaamista.
Mitä siis teen? En kai muuta kuin elän tämän asian kanssa.
Koirassa ei ole fyysistä vikaa, se on tutkittu. Vika on henkinen tai voi olla, ettei se koiran näkökulmasta ole vika ensinkään, onpahan vain paha tapa. Hankalinta tässä on se, että Vilja ei pyydä ulos. Olisin valmis ampaisemaan sängystä heti, kun se antaisi merkin, mutta se ei tee mitään muuta kuin pissaa kaikessa hiljaisuudessa.
Tänään olen taas kerran ajatellut, että kun Viljasta aika jättää, en ikinä, ikinä, ikinä ota uutta koiraa. Näin olen ajatellut muutaman muunkin kerran, muiden koirien kanssa ja tässä taas ollaan.
Aamupäivällä tein kuitenkin sitä, mitä varten minulla on koira: kävin pitkällä lenkillä Viljan kanssa.
Tuskin mikään tekee ihmisen mielelle niin hyvää kuin kävely metsässä. Tarkkaan ottaen kävelin metsätiellä, mutta poikkesin välillä metsään ja söin vähän puolukoita. Samalla mietin erästä juttuideaa, joka ei ole omani, mutta jonka aion toteuttaa, luvan kanssa. Kävellessä on hyvä ajatella. Keksin mielestäni oivallisen lähestymistavan siihen ideaan ja nyt, kun on ilta, tiedän jo, että teen sen jutun ja olen ihan innoissani. Juttu on tavallista työläämpi ja isompi ja ilmestyykin vasta ensi vuoden lopulla.
Aamulätäkön ja illan intoilun välissä kävin juttukeikalla tai oikeastaan kahdella. Elämä on hyvää kun voi sanoa olleensa töissä vaikka varpaat märkinä. Jestas, tämähän on melkein aforismi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti