Kuolevan äidin kaksi kauheaa vaihtoehtoa

 Vanhan talon tupaan kutomani poppanat tulivat valmiiksi. Kokeilin niitä sen verran, että sain kuvat otettua, sitten sammutin kynttilät ja käärin liinat pois pöydiltä. Niitä on turha jättää hiirten liattavaksi nyt, kun on jo kylmä ja hiiret tunkevat sisälle taloon.

Olen käynyt laittamassa tulet uuneihin lähes joka päivä. Talossa on sähköpatterit, mutta ne eivät vielä ole päällä. Tulen tekeminen on mukavaa, ainakin näihin uuneihin, joihin yleensä saan sen helposti syttymään. Se on sellaista peruspuuhastelua, tietää tekevänsä jotain tärkeää, lämmittävänsä.

Tulia tehdessäni mietin kirjallisuudentutkija Esko Rahikaisen kirjaa Metsän poika, Aleksis Kiven elämä. Luin sen muutama päivä sitten, ihan syystä, sillä olin menossa jutuntekoon Kivi-aiheiseen tilaisuuteen ja halusin varmistaa, että tiedän, mistä puhutaan. Tiesinkö vai en, siitä tuonnempana, mutta se kohta, jota erityisesti mietin, koski kuvausta 1800-luvun nälkävuosista. Siinä mietittiin, miltä syrjäisen mökin kuolemansairaasta äidistä tuntui pukea lapsensa viimeistä kertaa ja lähettää yksin pois kotoa siinä toivossa, että joku vielä huolehtisi pienestä? Kun vaihtoehtona olisi se, että äiti ja lapsi jäisivät mökkiin, äiti pian kuolisi, mökki kylmenisi ja lapsi olisi siinä.

Ajatus oli ihan hirveä ja pahinta on se, että tällaista todella on voinut tapahtua. Ainakin 150 000 suomalaista kuoli nälkään ja sen aiheuttamiin tauteihin vuosina 1866-1868, vain 152 vuotta sitten. Minun isoisäni äiti Alma Stenroos oli ensimmäisen nälkävuoden alkaessa kuusivuotias. Se antaa vähän perspektiiviä siihen, miten lyhyestä ajasta on kysymys, kuinka lähellä tuo aika on.

Nälkää nähtiin monissa paikoissa myös kansalaissodan jälkeen. Vuonna 1911 Porissa syntynyt anoppini suuttui kerran minulle, kun halusin heittää pienen tilkan tähteeksi jäänyttä kastiketta pois. Hän melkein itki ja kertoi, miten hänen äitinsä oli nälkäaikana etsinyt lapsilleen ruokaa, kulkenut potkukelkalla Porista Säkylään asti. Porin ja Säkylän välissä on noin 70 kilometriä. Ruoan pois heittäminen oli sitä taustaa vasten anopille ihan mahdoton ajatus.

No sitten se Kivi-aiheinen tilaisuus. Professori emeritus Panu Rajala oli luennoimassa täällä Laitilassa Seitsemästä veljeksestä ja luennoikin oikein mielenkiintoisesti. Lopuksi tuli puheeksi se, mitä kieliä Kivi osasi. Ainakin suomea ja ruotsia, professori arveli. Olin juuri aamulla lukenut Rahikaisen kirjasta, että Kivi osasi sujuvasti myös venäjää, vaikka ei sitä mielellään puhunut, ja ennen kuin ehdin tarkemmin ajatella, avasin suuni ja kerroin tietoni.

Ehkä olisi ollut parempi pitää suu kiinni. Tiedäthän sen tyypin, jonka on pakko tunkea toisten keskusteluihin kertomaan jotain jollakin hämärällä tavalla asiaan liittyvää mutta täysin epäolennaista tietoa? Tuli sellainen olo, että käyttäydyin itse juuri niin.

Mutta minkäs teet kun suu käy nopeammin kuin järki.

 

Vierashuoneessamme toimii salamyhkäinen yritys

 

Lapsena haaveilin, että asuisin talossa, jossa olisi paljon huoneita, niin paljon, etten edes kävisi jokaisessa joka päivä.

Nyt on. Vierashuoneen ovi voi olla kiinni vaikka viikon tai kaksi, riippuu ihan siitä, tuleeko vieraita. Tämä on ylellisyyttä, ehdottomasti.

Laskostin tuon äskettäin valmistuneen tilkkupeiton vierashuoneen sängyn päälle odottamaan sitä, että laitan sen omaan sänkyymme jonne se on tarkoitettu. Koska se tapahtuu, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, ettei se noin vain käy. Ensin pitää tietenkin siivota ja vaihtaa lakanat ja kaikkea semmoista. Mielellään saisi myös olla joku merkkipäivä kuten vaikka joulu. Ei monen kuukauden työtä heitetä sängyn päälle huolettomasti, jonain tavallisena arkiaamuna.  

Vierashuoneemme yleisimmät vieraat ovat kaksi pientä tyttöä. Viime kerrasta oveen jäi tämä:

Täällä siis toimii etsivätoimisto, mikä on tietysti Varsin Salaperäinen Juttu. Tuo toinen paperi, jossa on keltaista, on ovikoodilaite, siinä on numeroita. Etsivätoimistoon pääsee vain, jos tietää koodin. Minä en tiedä.

Oma etsivätoimisto on joka tapauksessa varsin tarpeellinen, sillä minulta on kaiken aikaa hukassa jotain. Tänään etsin auton avainta jotta pääsisin töihin. Tällainen nyt on tavallista ja lähes jokapäiväistä samoin kuin se, että etsii toista sukkaa, lompakkoa tai silmälaseja, jotka juuri äsken laski kädestään jonnekin.

Erityisalaani hukkaamisessa on veroehdotus, vai mikä sen nimi nykyään on? Hukkaan sen joka tapauksessa säännöllisesti. Se käy niin, että saan veroehdotuksen, sen paperisen, ja huomaan, että siihen on tehtävä muutoksia. Teen muutokset netissä ja päätän, että laitan paperisen veroehdotuksen sellaiseen paikkaan, että varmasti löydän sen kun saan korjatun veroehdotuksen ja voin sitten vertailla niitä. Sitten kun se korjattu veroehdotus tulee, en löydä alkuperäistä mistään.

Tämä tapahtuu joka kerta. Minulla on vaikka kuinka monen vuoden veroehdotukset hukassa. 

En tiedä, lähetetäänkö paperiversioita enää. Olisi hyvä, jos ei lähetettäisi etten hukkaisi niin paljon.

Etsivätoimistosta ei taida tässä asiassa olla apua. Ei ainakaan vielä; toimeksianto tulee vasta sitten, kun etsivät oppivat lukemaan.

Kuukausipalkkainen työ olisi kuolettavan tylsää

 

Otin tämän kuvan eilen kun odotin kansalaisopistossa oman ryhmäni saapumista luokkaan. Ohjaan elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmää ja olen tehnyt sitä jo monta vuotta. Kokoonnumme käsityöluokassa, siksi nuo taustalla näkyvät ompelukoneet.

Eilen oli ensimmäinen kerta, kun käytimme maskeja. En siis vain minä vaan koko ryhmä. Se sujui aika hyvin, vaikka pelkäsin, että puhuminen ja kuuleminen olisi vaikeaa. Eihän tämä hauskaa ole, mutta tehdään nyt kaikki mitä voidaan, että saamme yleensä kokoontua.

Maskit ovat muuten aika hupaisan näköisiä kun niitä katselee vähän aikaa; minusta kaikki alkoivat näyttää Muppet Shown jäseniltä, anteeksi vain. Itsekin tietysti näytin vaikka en päässyt katsomaan.

Kansalaisopisto on mukava osa kirjavaa työelämääni. Rahallisesti sen merkitys ei ole suuri, mutta vaihteluna sitä suurempi. Raha ei tietenkään ole merkityksetöntä, koostuuhan minun toimeentuloni muutenkin pienistä puroista. Olen tehnyt töitä ainakin 40 vuotta, mutta en juuri koskaan ole nauttinut kuukausipalkasta. Vain 1980-luvun lopulla, kun kaikilla tuntui olevan rahaa, minullekin tarjottiin eräässä lehdessä varsin avokätinen ja säännöllinen korvaus muutamista työtunneista viikossa. Tein sitä jonkun aikaa ja lopetin sitten syystä, jota en enää muista. Loppunut se olisi joka tapauksessa, sillä suuri lama oli ihan ovella.

Olen aina ollut hirveän luottavainen sen suhteen, että töitä on. Joskus ihmettelen, mistä se luottamus tulee, sillä ei siihen mitään asiallisia perusteita ole. Kyllä minulta työt voivat loppua siinä missä keneltä tahansa, mutta jostain syystä en isommin murehdi sitä. Ainoastaan viime keväänä kun korona alkoi, olin hetken ihmeissäni. Silloin olin myös ensimmäisen kerran virallisesti työtön muutamia viikkoja. Tosin ajattelin nyt jälkikäteen siitäkin, että se oli turhaa - jos olisin vain viitsinyt yrittää vähän enemmän, olisin löytänyt jotain työtä. Ehkä.

Työnteko tulee yhä enemmän muuttumaan siihen suuntaan, että tehdään vähän sitä ja vähän tätä, vaihdetaan paikkaa ja alaa ja kokeillaan eri juttuja. Nuorille tämä on jo tuttua. Minusta tällainen elämä on kiinnostavampaa kuin se, että mennään suoraan koulusta tehtaaseen tai minne nyt mennäänkään, ja ollaan samassa paikassa siihen saakka, kunnes jäädään eläkkeelle. Se vaikuttaa kuolettavan tylsältä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä ajatustapaa, että elämässä olisi joku varma työpaikka, jonka varaan voisi rakentaa ihan kaiken. Ei sellaisia ole.

Meidän vanhempien olisi myös hyvä käsittää tämä muutos ja lakata vaatimasta, että nuoriso asettuu ja vakiintuu. Työn ei tarvitse olla elämän tärkein asia, se voi olla vain väline, jolla  rahoitetaan kaikki, mitä tarvitaan ja halutaan.

Jokainen tavallaan, tietysti. Minulle freelancerin elämä on sopinut hyvin vaikka tulot ovat enimmäkseen olleet pieniä. Vapaus merkitsee kuitenkin enemmän. Olisin varmasti ihan eri ihminen, jos olisin ollut kellokorttihommissa. Todennäköisesti vähintään puolikuollut.   

Keksin kyllä, mutta en sitä, mitä teen tämän koiran kanssa

 

Kun tänä aamuna tulin ulos makuuhuoneesta, astuin suoraan lammikkoon. Vilja oli taas pissannut lattialle, tällä kertaa oven eteen.

Koirasta on tullut ongelma. Se on asia, jonka kanssa en pääse eteen- enkä taaksepäin, sillä kaikki vaihtoehdot ovat joko huonoja tai mahdottomia.

En voi palauttaa koiraa sen entiselle omistajalle, vaikka tiedän, että hän sydämestään sen mielellään ottaisi jos voisi.

En voi etsiä koiralle uutta kotia, sillä miksi laittaa ongelmaa kiertoon?

En voi lopettaa kultaista, tervettä, ihanaa koiraa.

En myös näköjään voi millään saada sitä lopettamaan yöllistä sisälle pissaamista.

Mitä siis teen? En kai muuta kuin elän tämän asian kanssa. 

Koirassa ei ole fyysistä vikaa, se on tutkittu. Vika on henkinen tai voi olla, ettei se koiran näkökulmasta ole vika ensinkään, onpahan vain paha tapa. Hankalinta tässä on se, että Vilja ei pyydä ulos. Olisin valmis ampaisemaan sängystä heti, kun se antaisi merkin, mutta se ei tee mitään muuta kuin pissaa kaikessa hiljaisuudessa.

Tänään olen taas kerran ajatellut, että kun Viljasta aika jättää, en ikinä, ikinä, ikinä ota uutta koiraa. Näin olen ajatellut muutaman muunkin kerran, muiden koirien kanssa ja tässä taas ollaan.

Aamupäivällä tein kuitenkin sitä, mitä varten minulla on koira: kävin pitkällä lenkillä Viljan kanssa.

Tuskin mikään tekee ihmisen mielelle niin hyvää kuin kävely metsässä. Tarkkaan ottaen kävelin metsätiellä, mutta poikkesin välillä metsään ja söin vähän puolukoita. Samalla mietin erästä juttuideaa, joka ei ole omani, mutta jonka aion toteuttaa, luvan kanssa. Kävellessä on hyvä ajatella. Keksin mielestäni oivallisen lähestymistavan siihen ideaan ja nyt, kun on ilta, tiedän jo, että teen sen jutun ja olen ihan innoissani. Juttu on tavallista työläämpi ja isompi ja ilmestyykin vasta ensi vuoden lopulla.

 

Aamulätäkön ja illan intoilun välissä kävin juttukeikalla tai oikeastaan kahdella. Elämä on hyvää kun voi sanoa olleensa töissä vaikka varpaat märkinä. Jestas, tämähän on melkein aforismi!