Kymmenen vuotta tuli täyteen tätäkin hommaa

 

Huomasin juuri, että muuan merkkipäivä on päässyt livahtamaan ohi: joulun alla tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun aloitin ensimmäisen blogini, Ruusupensaan takaa.

Oli hyvä kohta ryhtyä bloggariksi, sillä olin lähdössä pitkälle ulkomaanmatkalle ja halusin kertoa matkakuulumiset tuoreeltaan. Sen tein ja jatkoin sitten kirjoittamista monta vuotta. En tavoitellut silloin enkä nytkään tavoittele täydellisyyttä sen paremmin kuin rahaakaan, en suunnittele enkä hio kirjoituksiani ja olen todennäköisesti tehnyt kaikki  virheet, joista blogivalmentajat varoittavat. Blogi on ollut minulle se paikka, jonne voin julkisesti kirjoittaa mitä haluan. Julkisesti taas haluan kirjoittaa siksi, etten ole mikään pöytälaatikkokirjailija eikä tekstillä ole mielestäni mitään arvoa ellei kukaan lue sitä.

Tämä viimeisin, omalla nimelläni kulkeva blogi on jo neljäs. Ensin siis kirjoitin Portsasta, kirjaimellisesti ruusupensaan takaa muun muassa näin

Seuraavassa blogissani, Kirjoittamossa, kerroin kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelustani ja usein myös toimittajan työstä. Tässä esimerkki vuodelta 2015.

Kolmas blogini kertoi siitä, miten me rakennutimme talon Laitilaan. Valo ikkunassa keikkui välillä jopa rakennusblogien Kymmenen kärjessä -listalla ja sitä luetaan yhä. Tämä teksti on vuodelta 2018.

Kaikkiaan minun blogejani on luettu noin 250 000 kertaa. Se ei ole paljon huippuihin tai edes aika hyviin verrattuna, mutta on se tosi paljon parempi kuin ei mitään. On se ainakin sitä, mitä kaikkein eniten olen aina halunnut: että minä kirjoitan ja joku lukee.

Kymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon, myös minulle. Läheskään kaikesta en ole kirjoittanut. Suosituimpia tekstejä ovat olleet ne, joissa puhutaan vaatteista - niitä taitaa olla peräti kaksi - tai kerrotaan jotain ikävää. Tässä onkin hyvä vinkki aloittelevalle bloggarille: laita otsikkoon väärä valinta tai pieleen meni niin johan tulee lukijoita. 

Semmoisia me ihmiset ollaan, uteliaita.   

Tavallinen marraskuun päivä

 Kuvan muinaishauta on tavallisen koiralenkkini varrella. Haudan takana häämöttää kylä.

Päivä alkoi meillä tänään 5.15, kun koira herätti. Herätyksestä kului vielä monta tuntia ennen kuin päivä valkeni ja jopa aurinko alkoi paistaa. Lähdin Viljan kanssa ulos ja otin kameran mukaan.

Nyt, kun syksy on ollut lämmin, täällä riittää vielä lenkkireittejä. Kaikki tiet ovat kulkukelpoisia toisin kuin sitten jos tulee lunta ja jäätä. Sitten ei enää pääse ilman nastakenkiä minnekään, ei edes postilaatikolle. En kaipaa sitä aikaa yhtään. Kaupungissa on paljon helpompi lenkkeillä kuin maalla. Jos joku elättelee sellaista kuvaa, että kun muuttaa maalle, voi vapaasti samoilla metsissä niin sanonpa vaan, että väärässä on. Totta kai voin jokamiehenoikeudella samoilla metsissä miten paljon haluan, mutta kuinka voisin tehdä sen kun eksyn kohta? Ei tuntemattomaan metsään lähdetä noin vain samoilemaan. Paras vain mennä kiltisti tietä pitkin.

Iltapäivällä ohjelmassa oli juttukeikka Uudessakaupungissa. Valmistauduin huolella, sillä arvelin, että jäähallissa on kylmä. Laitoin siis paljon vaatteita päälle ja olin koko ajan mielessäni menossa jäähalliin vaikka toisaalta tiesin, että olen menossa todistamaan uintikilpailun palkintojenjakoa. Asetelmassa ei mielestäni ollut mitään ristiriitaa ja mikä tärkeintä, löysin oikeaan paikkaan, uimahalliin. Ainakaan en palellut.

Toisinaan ja aika usein  tuntuu, ettei minun hommistani tule enää mitään.

Juttukeikan jälkeen kävin Lidlissä. Olin ainoa, jolla oli kaupassa maski. Ihmettelin 27 senttiä maksavia margariinirasioita. Ostin vähän ruokaa. Jonotin kassalle ja seurasin samalla miestä, joka pelasi automaatilla. Näki, että hänellä oli pelivaihde pahasti päällä. Sinne hän jäi vielä sittenkin, kun lähdin parkkipaikalta.

Nyt, kun kello tulee kahdeksan, olisin jo ihan valmis nukkumaan. Tämä on ehdottomasti vuoden raskainta aikaa.

Enää ei tarvitse mitata rakastamisen asteita

 Yksi ikääntymisen parhaista puolista on se, että ihmissuhteisiin ei suhtaudu enää mustavalkoisesti. Ei vain jaksa eikä viitsi enää vatvoa toisen rakastamisen astetta tai omia loukkaantumisia milloin mistäkin. Voi rauhassa olla kuten Vappu ja Muru, nuo epäsuhtaiset ja nyt jo manan majoilla olevat kaverukset. Toinen saa olla kani ja toinen koira, mutta siitä ei tehdä ongelmaa.

Miksi juuri nyt ajattelen tätä: istuin pari tuntia kutomassa villapaitaa ja katsoin samalla televisiota. Päädyin 90 päivää morsiamena -ohjelmaan, jota en ole koskaan ennen katsonut ja joka kertoi pariskunnista, joista toinen oli amerikkalainen ja toinen jostain muualta ja siitä miten he aikoivat mennä naimisiin. Mukana oli kaksi tosi kaameaa draamakuningatarta. Toinen järjesti vähän väliä kohtauksen jos mies hymyili toiselle naiselle tai ei kehunut tarpeeksi ja toinen oli pois tolaltaan, kun mies kävi juomassa yhden oluen kaverinsa kanssa. Naiset olivat kauhean loukkaantuneita ja miehet hyvittelivät ja yrittivät ymmärtää ja mikä pahinta, aikoivat edelleen mennä naimisiin näiden  bitchien kanssa. 

Voi voi. Tuollaista se varmaan oli, kun oltiin nuoria, mutta en taida enää haluta muistaa. En ainakaan sitä, miten lapsellinen itse on ollut. Jotain muuta sitten muistaa paremmin, vaikkapa sen, miten kerran palailin diskosta kotiin silloisen poikaystävän kanssa, ihan hyvissä tunnelmissa, kunnes hän yhtäkkiä kysyi: "Kuka se oli?" Niin kuka, minä ihmettelin. Olin kuulemma hymyillyt jollekin nuorelle miehelle tanssilattialla ja oli syytä olettaa, että tunsin hänet, jopa varsin läheisesti.

Minulla ei ollut asiasta mitään tietoa enkä muistanut hymyilleeni kenellekään erityisesti. Tämä selitys ei kuitenkaan kelvannut ja kun en tunnustanut rikettäni - kun sitä ei ollut tapahtunut - asiasta seurasi kauhea riita ja monen päivän mykkäkoulu.

Hohhoijaa. Olisi sekin suhde pitänyt päättää siihen paikkaan, mutta ymmärtääkö sitä nuorena? Nyt ymmärtäisin.

Mutta se ikääntyminen, se pehmentää. Alkaa ymmärtää ja hyväksyä, että elämässä sattuu vaikka mitä, mutta harva asia kaataa koko veneen. Voi olla kani, voi olla koira ja voidaan olla yhdessä niin kauan kuin vältytään vakavilta puremilta. Eikä niitä tulekaan, sillä kun tarpeeksi kauan asutaan yhdessä niin koirakin alkaa suojella kania ja kani luulee, että koira on aidosti sen kaveri. Kanit eivät ole kovin älykkäitä.

Villapaitani ei tullut vielä valmiiksi joten voi olla, että katson muitakin tosi tv-ohjelmia. Samalla kanavalla kuin 90 päivää morsiamena tulee esimerkiksi Tohtori Paise ja sen sisarohjelma Tohtori Jalkapaise.

Jessus.

Keksin kyllä, mutta en sitä, mitä teen tämän koiran kanssa

 

Kun tänä aamuna tulin ulos makuuhuoneesta, astuin suoraan lammikkoon. Vilja oli taas pissannut lattialle, tällä kertaa oven eteen.

Koirasta on tullut ongelma. Se on asia, jonka kanssa en pääse eteen- enkä taaksepäin, sillä kaikki vaihtoehdot ovat joko huonoja tai mahdottomia.

En voi palauttaa koiraa sen entiselle omistajalle, vaikka tiedän, että hän sydämestään sen mielellään ottaisi jos voisi.

En voi etsiä koiralle uutta kotia, sillä miksi laittaa ongelmaa kiertoon?

En voi lopettaa kultaista, tervettä, ihanaa koiraa.

En myös näköjään voi millään saada sitä lopettamaan yöllistä sisälle pissaamista.

Mitä siis teen? En kai muuta kuin elän tämän asian kanssa. 

Koirassa ei ole fyysistä vikaa, se on tutkittu. Vika on henkinen tai voi olla, ettei se koiran näkökulmasta ole vika ensinkään, onpahan vain paha tapa. Hankalinta tässä on se, että Vilja ei pyydä ulos. Olisin valmis ampaisemaan sängystä heti, kun se antaisi merkin, mutta se ei tee mitään muuta kuin pissaa kaikessa hiljaisuudessa.

Tänään olen taas kerran ajatellut, että kun Viljasta aika jättää, en ikinä, ikinä, ikinä ota uutta koiraa. Näin olen ajatellut muutaman muunkin kerran, muiden koirien kanssa ja tässä taas ollaan.

Aamupäivällä tein kuitenkin sitä, mitä varten minulla on koira: kävin pitkällä lenkillä Viljan kanssa.

Tuskin mikään tekee ihmisen mielelle niin hyvää kuin kävely metsässä. Tarkkaan ottaen kävelin metsätiellä, mutta poikkesin välillä metsään ja söin vähän puolukoita. Samalla mietin erästä juttuideaa, joka ei ole omani, mutta jonka aion toteuttaa, luvan kanssa. Kävellessä on hyvä ajatella. Keksin mielestäni oivallisen lähestymistavan siihen ideaan ja nyt, kun on ilta, tiedän jo, että teen sen jutun ja olen ihan innoissani. Juttu on tavallista työläämpi ja isompi ja ilmestyykin vasta ensi vuoden lopulla.

 

Aamulätäkön ja illan intoilun välissä kävin juttukeikalla tai oikeastaan kahdella. Elämä on hyvää kun voi sanoa olleensa töissä vaikka varpaat märkinä. Jestas, tämähän on melkein aforismi! 

Murheita kodinvaihtajakoirasta

8-vuotias Vilja on ollut meillä vajaan vuoden ja aamulla olin varma, että se lähtee pois meiltä.

Elämässäni on ollut neljä koiraa, Vilja on viides. Ensimmäinen oli viisas ja rauhallinen sekarotuinen, mustavalkoinen Piki. Toinen kiltti ja surullinen saksanpaimenkoira Haida. Kolmas ylivilkas mutta vanhemmiten rauhoittunut kodinvaihtaja Muru, mustavalkoinen sekin. Sitten Venäjän rescue Nonna, kullanvärinen neuroosikimppu, ikimuistoisten, joskaan ei aina niin hauskojen hetkien kumppani. Vilja muistuttaa Nonnaa ulkonäöltään hyvin paljon, mutta on luonteeltaan kiltimpi ja pehmeämpi.

Kun etsin koiraa viime kesänä, halusin löytää aikuisen, hyvin pidetyn koiran, jolla ei ole käytösongelmia. Nonnan käytösongelmat ovat niin hyvin muistossa, että ajattelin tällä kertaa olla viisaampi. Viljassa luulin löytäneeni sen, mitä hain. Vilja on rakastettu lemmikki, josta omistaja joutui luopumaan terveydellisistä syistä.

Viljassa ei olekaan mitään muuta vikaa kuin se, että koira ei ole sisäsiisti. Se siis pissaa sisälle. Ja tänä aamuna - kun ensin olin valvonut yöllä ja siivonnut lammikon lattialta ja kun vielä löysimme yllätyslaimiskan eteisen kynnysmatolta - olin ihan kypsä lähettämään koiran hetimiten hevon kuuseen.

Sisäpissaaminen näyttäisi olevan henkistä laatua oleva ongelma. Eniten minulle ja miehelle, jota uuden talomme lattiat säälittävät. Koira ei nähtävästi osaa pitää asiaa ongelmana ollenkaan. Se ei yleensä edes pyydä ulos, menee vain ja laskee takamuksensa muina tyttöinä.

Olemme yrittäneet kaikenlaista. Otimme esimerkiksi koiran nukkumaan makuuhuoneeseemme ja silloin yöt sujuivatkin oikein hyvin. Harmi vain, että miehellä alkoi henkeä ahdistaa ja kun henki ei lopulta meinannut ollenkaan kulkea, oli keksittävä jotain muuta.

Seuraavaksi laitoimme koiran yöksi kodinhoitohuoneeseen ja kuistille, joissa on laattalattiat. Veimme vielä kissan Viljan seuraksi, ettei olisi yksinäistä. Muutama yö sujui hyvin, mutta nyt pissaaminen taas jatkuu.

Tilasin koiralle lääkärin. Haluan nähdä, onko pissaamiselle jokin elimellinen syy vaikka epäilen vahvasti, ettei ole. Toisaalta toivon, että olisi, sillä silloin asia voitaisiin ehkä hoitaa.

Jos nyt ajattelet, että ehkä Vilja ei pääse ulos riittävän usein niin kerron senkin, että se viedään viimeiselle iltapissalle puolenyön maissa ja aamulla se pääsee ulos kuuden, seitsemän aikaan.

Minulla on nyt aika neuvoton olo. Jos lääkäri ei löydä ongelman syytä, en tiedä, mitä teen.