Sappikiviä

 

Minulla on ollut pitkään - jo vuosia - vatsavaivoja, jotka tuntuvat usein oikean kylkikaaren alla. Nyt sain lopulta toimeksi käydä lääkärillä ja tänään olin vatsan ultraäänikuvauksessa.

- Sappirakko on täynnä kiviä, lääkäri sanoi.

Sitä itsekin epäilin ja myös toivoin, sillä kun tiesin, että varmasti jotain löytyy niin sappikivet ovat se parempi vaihtoehto. Minulla on ollut lähisuvussa, lapsuudenperheessä, myös suolistosyöpää ja se olisi ollut se huonompi.

Luulin, että jos on sappikiviä niin sitten saa myös hirmuisen kivuliaita kohtauksia. Olen  lukenut kohtauksista, joissa ihmisiä on kiidätetty ambulanssilla sairaalaan, mitkään lääkkeet eivät ole auttaneet ja kaikki on ollut aivan kamalaa. Ei minulla mitään sellaista ole ollut. Välillä on maha kipeä ja joskus tosi kipeä mutta ei mitään, mikä ei menisi yhden yön levolla ohi.

Lääkäri kertoi, että 30 prosenttia sappikivitaudeista on oireettomia. Sinullakin siis saattaa olla niitä, vaikka mihinkään ei satu, sillä kiviä on vanhemmiten joka kolmannella.

Leikkauskaan ei nykypäivänä ole itsestään selvä. Senkin lääkäri kertoi. Jos oireita ei pahemmin ole, kivien annetaan olla. Minun kiveni taidetaan leikata pois sillä sen verran oireita on ollut. Sen tosin tiedän tarkemmin vasta kolmen viikon päästä kun pääsen puhumaan puhelimessa lähetteen tehneen lääkärin kanssa.

Puhelinajan saaminen lääkärille kestää aika kauan, mutta muuten olen kovin tyytyväinen Laitilan julkiseen terveydenhuoltoon kuin myös Vakka-Suomen sairaalaan, jossa tänään kävin. Turussa asuessani tarvitsin lääkäriä harvoin ja silloin yleensä kävin yksityisellä lääkäriasemalla. Pakko sanoa, että täällä Laitilan terveyskeskuksessa lääkärit ovat tuntuneet jopa kiinnostuneemmilta minun vaivoistani kuin Turun lääkärit konsanaan. 

Sillä, että nyt täällä uudessa kotikaupungissani olen asioinut lääkärin kanssa jo useamman kerran lienee jotain tekemistä ikääntymisen kanssa. Pitäähän vanhaa autoakin reerata aina joskus, mutta sitten sillä taas ajelee kuin ei mitään.

Viimeiset housuni ratkesivat mutta se ei ole niin vakavaa

 Kuva on monen vuoden takaa, eikä tuota taustalla olevaa vanhaa navettaa enää ole. Se purettiin pois meidän uuden talomme tieltä. Noista pelargonioista sen sijaan saattaa joku olla vielä hengissä. Vanhassa talossa on talvehtinut 17 pelargoniaa ja hyvin onkin, mutta en ole pitänyt lukua niiden vuosista.

Muuten tuo kuva ei nyt liity mihinkään, valitsin sen mukaan koska se on kaunis. Tänä aikana jos koskaan kannattaa etsiä ja katsoa vain kaikkea kaunista, sillä jos jostain saa mieleensä vähän toivoa ja piristystä niin kimppuun vaan.

Viikonloppu on ollut siitä erikoinen, että minulla ei ole ollut mitään "täytyy tehdä" -juttuja. Yleensä on joku lehtijuttu joka pitää kirjoittaa tai käydä tekemässä joku haastattelu tai jotain, mutta nyt ei ollut mitään. Siitä puolestaan seuraa se, että mietin vähän väliä olenko unohtanut jotakin. Vielä ei ole tullut mieleen.

Aamulla kävi niin, että hyvin palvelleet pyjamahousuni - joissa olen viime aikoina esiintynyt luvattoman paljon kun olen kotona - ratkesivat peruuttamattomasti. Ne olivat myös viimeiset vielä käytössä olleet; uusien ostaminen on kyllä ollut listalla jo pitkään, mutta en ole törmännyt sopiviin.

Ensin ajattelin lähteä kauppaan, mutta sitten muistin, että sain tyttäreltä vanhoja lakanoita matonkuteiksi ja että siellä on sopivaa kangasta. Niinpä tein uudet yöhousut vanhasta pussilakanasta ja taidan tehdä vielä toisetkin, yhdestä pussilakanasta tulee ainakin kolme paria.

Se oli päivän hyvä työ.

  Huomenna on maanantai ja myös minun syntymäpäiväni. Täytän 63 vuotta. Se ei tunnu paljolta ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä paremmin tajuaakin sen kuinka lyhyt aika joku 60, 70 tai 80 vuotta on tässä maailmassa. Todella lyhyt, vähän kuin joku koeaika. Juuri kun alkaa olla valmis ottamaan kaiken irti niin aika loppuu. Vaikka onnellisinta - niin ajattelen - olisi se, että tuntisi saaneensa kylliksi elämästä eikä haluaisi enää yhtään mitään, sitten lopussa, tarkoitan. Ja toivon todella, että sinne on vielä paljon matkaa. 

Kuuntelen muuten tässä kirjoittaessani Mercedes Sosaa. Hän laulaa Gracias A La Vidaa ja säestää itseään kitaralla. Upea ääni ja upea nainen. Suosittelen. 

Vielä yksi juttu tähän sekavaan sunnuntaisepustukseen: nyt, kun olen vihdoin löytänyt tieni Instagramiin, laitan sinne kuvia aika ahkerasti tai ainakin useammin kuin tänne. Käykää katsomassa. 

 

Nainen ja lapio valmiina puutarhan kevääseen

 

Vuoden innostavin aika alkaa olla käsillä. Nyt pää on täynnä puutarhasuunnitelmia ja laiskan talven jälkeen voimia tuntuu riittävän niiden kaikkien toteuttamiseen.

Mikä ei tietenkään tule tapahtumaan sitten, kun oikeasti on aika tehdä jotain. Aika, voimat ja osaaminen loppuvat aina kesken, usein jo alkukesällä.

Kuvassa on menneitä unelmia, niitä, joita toteutin vuosia sitten ja joista ei ole jäljellä paljon mitään. Ainoa eloon jäänyt on takana kurjenpolvien keskeltä pilkottava vaaleanpunainen pioni. Muuten kaikki ovat poissa, niin etualan istutus kuin kaukana häämöttävä kasvimaa. Tilalle on tullut uusia yritelmiä tai sitten olen vain kyllästynyt  ja antanut olla. Kasvimaan kohtaloksi koitui perunarupi: perunat olivat niin ilkeän näköisiä, etten enää pitänyt  kaikkea niiden eteen näkemääni vaivaa tarkoituksenmukaisena.

Ensi kesänä kaikki on toisin, kuinkas muuten. Suunnittelen uuden kasvimaan tekemistä ja nyt sellaiseen paikkaan, jossa toistaiseksi en ole vielä yrittänyt kasvattaa mitään. Nyt pitäisi vain päättää, miten sen  teen, valittavana kun on perinteisen kasvimaan lisäksi myös kohopenkkiä, hiekkaviljelyä tai kasvilavoja. Luulen kuitenkin, että päädyn kaikkein vaivalloisimpaan tapaan eli käännän maan lapiolla ja yritän ottaa samalla rikkaruohojen juuret pois.

Googletin ohjeita kasvimaan tekoon ja päädyin marttojen sivuille. Siellä neuvotaan kuvien kanssa miten maata käännetäään, puhdistetaan, kalkitaan ja lannoitetaan. Pientä maatilkkua on työstämässä ainakin yhdeksän ihmistä, hyvä, kun sopivat kaikki yhtä aikaa työmaalleen. Jos olisikin tuollainen joukko, saisi äkkiä aikaiseksi. Meillä nyt kuitenkin kasvimaahommista vastaa yksi nainen ja lapio ja sillä on tultava toimeen.

Onneksi en ole koskaan edes kuvitellut, että eläisimme täällä omavaraistaloudessa. Puolentoista hehtaarin tontilla se olisi teoriassa mahdollista, mutta vaatisi paljon osaavamman puutarhurin kuin minä olen. Kenenkään maalle muuttamisesta haaveilevan ei pidä erehtyä luulemaan, että täällä voi helposti kasvattaa itse ruokansa. Ei voi. Ei, usko pois.

Yksi juttu meillä kyllä on säilynyt ja kukoistanut, vieläpä erinomaisen hyvin. Siitä kirjoitin jo 2011 täällä  Kaikki, mitä silloin sanoin, pitää edelleen paikkansa ja ikävä kyllä tilanne vain pahenee. Kannattaa siis ottaa varoituksista vaari.

Harmi, ettei maahumalaa voi syödä.