Viimeiset housuni ratkesivat mutta se ei ole niin vakavaa

 Kuva on monen vuoden takaa, eikä tuota taustalla olevaa vanhaa navettaa enää ole. Se purettiin pois meidän uuden talomme tieltä. Noista pelargonioista sen sijaan saattaa joku olla vielä hengissä. Vanhassa talossa on talvehtinut 17 pelargoniaa ja hyvin onkin, mutta en ole pitänyt lukua niiden vuosista.

Muuten tuo kuva ei nyt liity mihinkään, valitsin sen mukaan koska se on kaunis. Tänä aikana jos koskaan kannattaa etsiä ja katsoa vain kaikkea kaunista, sillä jos jostain saa mieleensä vähän toivoa ja piristystä niin kimppuun vaan.

Viikonloppu on ollut siitä erikoinen, että minulla ei ole ollut mitään "täytyy tehdä" -juttuja. Yleensä on joku lehtijuttu joka pitää kirjoittaa tai käydä tekemässä joku haastattelu tai jotain, mutta nyt ei ollut mitään. Siitä puolestaan seuraa se, että mietin vähän väliä olenko unohtanut jotakin. Vielä ei ole tullut mieleen.

Aamulla kävi niin, että hyvin palvelleet pyjamahousuni - joissa olen viime aikoina esiintynyt luvattoman paljon kun olen kotona - ratkesivat peruuttamattomasti. Ne olivat myös viimeiset vielä käytössä olleet; uusien ostaminen on kyllä ollut listalla jo pitkään, mutta en ole törmännyt sopiviin.

Ensin ajattelin lähteä kauppaan, mutta sitten muistin, että sain tyttäreltä vanhoja lakanoita matonkuteiksi ja että siellä on sopivaa kangasta. Niinpä tein uudet yöhousut vanhasta pussilakanasta ja taidan tehdä vielä toisetkin, yhdestä pussilakanasta tulee ainakin kolme paria.

Se oli päivän hyvä työ.

  Huomenna on maanantai ja myös minun syntymäpäiväni. Täytän 63 vuotta. Se ei tunnu paljolta ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä paremmin tajuaakin sen kuinka lyhyt aika joku 60, 70 tai 80 vuotta on tässä maailmassa. Todella lyhyt, vähän kuin joku koeaika. Juuri kun alkaa olla valmis ottamaan kaiken irti niin aika loppuu. Vaikka onnellisinta - niin ajattelen - olisi se, että tuntisi saaneensa kylliksi elämästä eikä haluaisi enää yhtään mitään, sitten lopussa, tarkoitan. Ja toivon todella, että sinne on vielä paljon matkaa. 

Kuuntelen muuten tässä kirjoittaessani Mercedes Sosaa. Hän laulaa Gracias A La Vidaa ja säestää itseään kitaralla. Upea ääni ja upea nainen. Suosittelen. 

Vielä yksi juttu tähän sekavaan sunnuntaisepustukseen: nyt, kun olen vihdoin löytänyt tieni Instagramiin, laitan sinne kuvia aika ahkerasti tai ainakin useammin kuin tänne. Käykää katsomassa.