Maalasin leivinuunin - tuli muuten aika hieno

Että voikin tulla hyvä mieli kun saa jotain kaunista aikaiseksi. Ylimääräistä maalia täytyy vielä vähän krapata pois ja laittaa lattialista, mutta muuten on valmista.

Alla leivinuuni ennen maalausta. Se oli tuollainen kun ostimme Vanhan Maatilan 20 vuotta sitten. Ihmeesti silmä tottuu kaikkeen, sillä vaikka uuni oli noin ruma, saatoin silti olla ihan tyytyväinen tupaan, jossa se seisoo, kunhan kaikki muut asiat olivat kohdallaan. 

En ole koskaan käyttänyt leivinuunia. Syynä on se, että pelti on jotenkin kummallinen ja ehkä pois paikoiltaan. Sitä on mahdotonta nähdä, sillä pelti on hirmuisen pitkän varren päässä kaukana uunimötikän sisällä.

Voi olla, etten olisi käyttänyt uunia muutenkaan; ne vähät leipomukset, joita teen, paistuvat ihan hyvin sähköuunissa. Nyt, kun uuni on kaunis, aion kuitenkin kokeilla puiden polttamista. Vaikka pelti olisi pois paikoiltaan riittää, jos se on auki. Kun vain savu menee ulos, puita voi polttaa, tunnelman takia. 

Olen tietysti miettinyt uunin maalaamista vuosien varrella, mutta vain ohimennen. Enemmän olen ajatellut sitä vaihtoehtoa, että koko uunin purkaisi pois ja toisi tilalle jonkun pienemmän lämmönlähteen, kauniin pienen kaminan vaikka. Sillä saisi aika paljon lisätilaa tupaan ja se lämmittäisi nopeasti.

Leivinuuni ei ole vanha, joten mitään kulttuuriarvoja sen purkaminen ei uhkaisi. Talo ja tupa ovat vanhoja, mutta tämä uuni on muurattu joskus 1990-luvulla. Se on tehty Laitilan silloisen ammattikurssikeskuksen oppilastyönä ja sen teetti talon entinen omistaja. Tässä on sellainen historia, että suku, jonka hallussa Vanha Maatila oli pitkään, myi paikan 1980-luvun lopulla. Sen osti eräs nainen, joka ei sitten voinutkaan pitää paikkaa vaikka hänellä oli paljon tähän liittyviä haaveita ja niinpä talo tuli taas myyntiin ja me ostimme sen. 

 Uunin maalaus ei ollut mikään iso työ. Minulta meni tähän neljä päivää tai oikeammin tein sitä neljänä päivänä: yhtenä pesin noet pois ja kolmena maalasin. Uuni on maalattu kolmeen kertaan Muuri-maalilla. Otin ihan perusvalkoisen ilman sävytyksiä.

Maalia kului noin neljä litraa. Käytin telaa ja pensseliä.

Nyt vain ihailen työni tulosta. On se hieno.

Homeäidin päiväkirja ei herättänyt pelkkää myötätuntoa

 Elämä, varsinkin kun sitä on jo tämän verran takana, urautuu helposti. Jopa tällaisessa työssä kuin minulla jossa yksikään päivä ei todellakaan ole samanlainen kuin joku muu, tekemiset toistuvat kuitenkin aika samanlaisina. Ihan huomaamatta aamusta on tullut ilta ja yö ilman, että päivään olisi mahtunut yhtään hetkeä, joista olisi tosissaan nauttinut tai tuntenut pientäkään iloa.

En tarkoita, että elämäni olisi ilotonta, mutta kun tekemistä on koko ajan, on helppo mennä tehtävästä toiseen miettimättä sen kummemmin. Toisinaan havahdun tähän ja ajattelen, että nyt on tultava muutos. Nyt alan tietoisesti lisätä päiviini hetkiä, jotka ovat vain iloa varten. Järjestän itse itselleni pienen juhlan vaikka minulla ei olisi yhtään vierasta.

Tällaisissa tunnelmissa kannoin keinutuolini terassille, heitin villasukat pois ja nostin jalat tuolille. Oli juuri sopivan lämmin, vieressäni oli mukillinen kahvia ja mielenkiintoinen kirja. Erinomaisen mukavaa.

Kirja, jota luin, ei nyt varsinaisesti ollut omiaan tuottamaan iloa. Päinvastoin: Susanna Makaroffin Homeäidin päiväkirja on puistattava tositarina siitä, mitä kenelle tahansa voi tapahtua ja on tapahtunut. Perhe ostaa kauniin asunnon hyvässä uskossa ja muutaman kuukauden päästä  unelmasta on tullut painajainen.

Makaroffien tilanne oli erityisen kauhea. He saivat taistella paitsi asunnon myyjien kanssa myös oman taloyhtiönsä muiden asukkaiden. Vanhassa, hienolla alueella olevassa taloyhtiössä Makaroffeja pidettiin lähes paholaisen lähetteinä jotka tulevat tuhoamaan idyllin homeväitteillään. 

 Kirja herätti myös ristiriitaisia tunteita, ei pelkkää myötätuntoa. Taidan tietää, miltä niistä muista asukkaista tuntui ja ymmärrän, että heidän reaktionsa oli liittyä yhteen ja yrittää mitätöidä uusien asukkaiden - häiriköiden, kuten he ajattelivat - väitteet.

En tiedä, millä tyylillä ja volyymilla Makaroffit ovat vaatineet oikeuksiaan mutta sen tiedän, että sillä on väliä. Sillä  on ihan valtavasti väliä. 

Asuntokauppariita on raastava, sen tiedän myös omasta kokemuksestani. Se on niin raastavaa, ettei siitä varmaan koskaan toivu tai ei ainakaan unohda ikinä. Meidän riitamme on kyllä muodollisesti sovittu ja loppuunkäsitelty, mutta ei unohdettu. En pysty vaikka tiedän, että jos olisin oikein hyvä ihminen, antaisin kaikille kaiken anteeksi ja olisin kaikkien ystävä. Valitettavasti kuitenkin tiedän olevani loputtoman pitkävihainen, jos kerran suutun tai loukkaannun oikein perusteellisesti.

Seuraavaan terassikahvihetkeen voisi kyllä varata jotain kevyempää luettavaa. 

 

Purkutöitä ja hevoshaaveita

 

Paras tapa saada työt tehtyä on tehdä itselleen tehtävälista. Se toimii ainakin minulla.

Tunsin alkuviikosta - taas kerran - orastavaa epätoivoa kun mietin kaikkia tekemättömiä töitä, sellaisia, jotka eivät ole ihan välttämättömiä, mutta jotka kuitenkin olen ajatellut tehdä. Hetken aikaa tuntui, ettei mistään tule enää ikinä mitään, mutta sitten otin kynän ja paperia, istuin alas ja tein listan.

Kas vaan, eihän tämä olekaan mahdotonta, mietin kun katsoin valmista listaa. Toimeen vain!

Yksi listalle päätyneistä töistä on tämä mistä laitoin kuvia: vanhojen mattojen purkaminen uusiokäyttöä varten. Aloitin matosta, joka oli ensimmäinen työ minkä tein monta vuotta sitten, kun aloitin Turun Työväenopiston kolmivuotisen kudontakurssin. Ostin kurssia varten uusia trikookuteita ja laitoin joukkoon vain vähän itse leikkaamiani. Matosta tuli juuri sen näköinen kuin voi olettaa ensimmäisestä matosta tulevan ja siksi en ole enää pitkään aikaan laittanut sitä lattiaan. Materiaali on kuitenkin ihan käyttökelpoista ja niinpä purin maton ja pesin kuteet.

Muuten olen ehtinyt pestä vanhan talon ikkunoita ja verhoja, tehdä vähän ansiotöitä ja myös huvitella. Kävin pitkästä aikaa ratsastamassa. Tapasin taannoin vanhan tallituttavani ja hän kutsui minut ratsastamaan, hänellä kun on omia hevosia. Oli kyllä ihanaa päästä taas satulaan ja ihmeellisesti aina tuntuu, ettei sieltä ole edes ollut kauan pois vaikka edellisestä kerrasta on jo yli puoli vuotta. Kiertelimme ihan rauhallisesti metsässä ja menimme välillä vähän ryteiköistäkin, joten se oli todellista puskaratsastusta se.

Jos olisin nuorempi - hyvin paljon nuorempi - olisin varmasti halunnut hankkia oman hevosen nyt, kun viimein asun paikassa, jossa sellaista voisi pitää. Mitkään taloudelliset perustelut eivät olisi merkinneet mitään sen haavekuvan rinnalla, että voisin jonakin päivänä hoitaa ja ratsastaa omaa hevostani omassa pihassa. Yhä edelleen se ajatus kiehtoo, mutta epäilen, ettei minusta kuitenkaan olisi siihen. Jos en oikein ehdi edes koiran kanssa kunnon lenkille joka päivä, niin kuinka hevosen kanssa mahtaisi käydä?

Mutta olisi se ihanaa... olla jonkun hevosen oma ihminen. Siihen ei koskaan pääse jos käy vain ratsastustunneilla. Hevoset ovat kyllä ihan uskomattoman hienoja eläimiä, parhaita kaikista. 

Miksi mennä Muumimaahan jos ei ole aikaa?

 

Siitä lähtien, kun Muumimaailma avattiin Naantalissa 1993, olen käynyt siellä lähes joka vuosi. Ensin omien lasten ja nyt lastenlasten kanssa, mutta ennen muuta itseni takia. Rakastan sitä paikkaa. Naantalin-retki on kesän kohokohta.

Muumimaailma on kaupallinen matkailukohde ja sen tarkoitus on tuottaa omistajilleen voittoa. Se tietenkin näkyy ja näkyy vuosi vuodelta selvemmin. Kojuja, joista voi ostaa jotain on tullut alkuaikoihin verrattuna paljon lisää ja hinnat ovat todellisia Muumimaahintoja. Silti. Silti menen sinne joka vuosi, vien mukanani muita ihmisiä, käyn yleensä syömässä alueen ravintolassa ja saatan jopa ostaa jotain. Tasapuolisuuden nimissä on tietysti muistettava, että minä itse pääsen alueelle ilmaiseksi, kiitos Journalistiliiton pressikortin.

Muumimaailman parasta antia ovat sen rakennukset ja sisustukset. Yllä olevissa kuvissa on Nipsun koti, pieni kellarihuone. Siellä on kaikki, mitä viihtymiseen tarvitaan: pehmeä sänky, pari tyynyä,  kirjoja. Huoneissa on hyvä, nostalginen ja kodikas tunnelma. Ulkoapäin rakennukset ovat todella kauniita ja kun katson niitä mietin aina, miksi oikeiden talojen on oltava niin tylsiä ja asiallisia.

Joka vuosi ajattelen myös tätä: miksi vanhemmat tuovat lapsensa Muumimaailmaan, jos eivät jaksa olla siellä? Onko liikaa vaadittu, että kerran vuodessa tai viidessä vuodessa - kun ensin maksaa kalliin sisäänpääsyn - voisi pari-kolme tuntia vain kulkea lapsensa perässä ja antaa hänen rauhassa katsoa? Miksi pitää tämän tästä hoputtaa, huokailla, äristä ja uhkailla, että jos tämä tai tuo toiminta ei nyt lopu, tapahtuu niin taikka näin? 

Miksi aikuisilla on koko ajan kiire jonnekin toisaalle?