sunnuntai 14. helmikuuta 2021

Millainen ystävä minä olen ollut?


 

Tänään on ystävänpäivä joten on ihan paikallaan pohtia ystävyyttä. Millainen ystävä itse olen ja miten ystävyys muuttuu vuosikymmenien aikana?

Ihan ensimmäisenä tuli mieleen asioita, joita toivon ystäviltäni ja varsinkin niitä asioita, jotka ovat jääneet saamatta. Jos ystävä ei toivottanut hyvää joulua, ei edes tykännyt hyvän joulun toivotuksestani facebookissa, niin sitä minä jaksan märehtiä vaikka kuinka kauan. 

Tämä lähestymistapa ei taida kuitenkaan olla kovin hyvä eikä se anna minusta millään tavalla hyvää kuvaa ystävänä. Kunnon ystävä ei pahastu pienistä eikä ole pitkävihainen.

On parempi miettiä sitä, mitä minä annan ystävilleni ja mikä minussa on sellaista, minkä takia joku haluaisi olla minun ystäväni.

Lapsena ystävyyden syntymiseen riitti se, että tehtiin hiekkakakkuja samassa laatikossa tai oltiin samalla luokalla. Sellaisia ystäviä minulla ei enää ole. Ala-asteella luokallani oli yksi tyttö, jonka ystävä olisin halunnut olla ja välillä olinkin, mutta myöhemmin hän otti etäisyyttä eikä enää halua tulla edes facebook-kaverikseni vaikka meillä ei tietääkseni ollut koskaan mitään riitaa.

Nykyiset ystäväni olen tavannut harrastuksissa tai töissä tai sitten olemme sattuneet asumaan naapureina. Heitä on muutamia, niitä, joiden kanssa on pidetty yhteyttä vuosikymmeniä.

En ystävysty nopeasti eikä ystäväpiirini ole laaja, mutta niille, jotka katson ystävikseni, olen äärimmäisen lojaali. Se on varmasti paras puoleni ystävänä. Aitoon ystävyyteen kuuluu luottamus ja sitä minä en käytä väärin.

Muuten en ole kaksinen ystävä. Ensinnäkin olen valtaisan huono lähtemään minnekään. Jos Hollannissa asuva ystäväni ei matkustaisi uskollisesti (normaaliaikana) Suomeen, pitäisimme yhteyttä ehkä sähköpostilla - minä olen vaivautunut hänen luokseen vain kaksi kertaa kolmenkymmenen vuoden aikana. En tosin pääse lähellekään, sillä Espoossa asuva ystäväni on käynyt meillä viime vuosien aikana monta kertaa kun taas minä en muista, milloin olisin käynyt hänen luonaan. Tätä ei oikein voi puolustella, sillä tiet vievät molempiin suuntiin, niin myös lentoreitit.

Ystävät ovat kuitenkin tärkeitä ja ystävyyden merkitys vain kasvaa iän myötä. Haluan kasvaa niin ihmisenä kuin ystävänä. Elämän laatu on sitä tärkeämpää, mitä vähemmän sitä on jäljellä ja tähän kuuluu myös ystävyys ja ystävyyden laatu.

Elämässä käy tietysti myös niin, että ihmisiä tulee ja menee ja vain muutamat harvat jäävät rinnalle. Hyväkin ystävyys voi joskus loppua tai paremmin sanottuna voi huomata, että ystävyys, jota luuli hyväksi, ei ollutkaan sitä. Jos jonkun ihmisen seura tuntuu vain vievän voimia ja sitä jatkuu pitkään, on paras lakata pitämästä yhteyttä. On eri asia tukea ystävää vaikeuksissa, kuin olla jatkuvasti ottoautomaattina, noin kuvaannollisesti.  

Olenko muuten väärässä jos arvelen, että nykyään, kun yhteydenpito on helpompaa kuin koskaan, me noin yleensä ottaen olemme vähemmän yhdessä edes parhaiden ystäviemme kanssa?

lauantai 6. helmikuuta 2021

Onnellisen hiihtäjän ajatuksia maallemuutosta


 

Tein hiihtoladun tuohon vasemmalla näkyvälle pellolle. Nyt olen nauttinut hiihtämisestä jo kolmena päivänä, todella nauttinut, sydämeni pohjasta.

Hiihtäminen nyt on sitä sun tätä. En ole taitava hiihtäjä, vaikka lapsena hiihdin paljon. Lapsuudesta on kuitenkin paljon aikaa ja välissä on kymmeniä vuosia ilman suksia. Ihmeellisesti voi kuitenkin tavoittaa lapsuuden tunnelmia kun ympärillä on koskematon hanki, hiljaisuus ja tämä ihana maaseutu. Samoin kuin lapsena, niin myös nyt kannoillani tulee koira joka nauttii lumesta yhtä paljon kuin minä.

Täällä ei tarvitse tuntea laturaivoa eikä ole väliä, millaisissa varusteissa hiihtää. En edes omista hiihtohousuja enkä ensimmäisiäkään teknisiä urheilutekstiilejä. 

Uskaltauduin jopa laskemaan mäkeä. Viimeksi kun yritin, kaksi vuotta sitten, kaaduin kipeästi. Nyt ajattelin, että kun lunta on paljon ja se on pehmeää, uskallan. Kun pääsin alkuun, en olisi malttanut ollenkaan lopettaa. Mäki on pieni, pikkulasten ja mummojen, mutta hauskaa on.

Mietin tänään hiihtäessäni niitä ihmisiä, jotka joutuvat kärvistelemään pienissä kaupunkiasunnoissa, koronan takia entistä suljetummissa. Maalle muuttaminen voi siellä tuntua houkuttelevalta. Yritin keksimällä keksiä asioita maalle muuttamisen puolesta ja vastaan, mutta aurinkoisessa lumieuforiassani en oikein keksinyt muita kuin hyviä puolia. Täällä on tilaa, rauhaa, ihana luonto ja pala omaa maata vaikka maa ei koskaan ole kenenkään omaa vaan hetken vain lainassa. Juridisesti se on kumminkin omaa kun se on omalla rahalla maksettu. Jos elämän laatua ajattelee, niin täällä sitä on.

Jos ajattelee vain rahaa, on ehkä parempi pysyä kaupungissa. Ei tämä muutto meillekään mikään sijoitus ollut, ei todellakaan. Ei rahallisesti hyvä sijoitus mutta kuka tietää, ehkä se oli kuitenkin hyvä sijoitus tulevaisuuteen; maailmassa tapahtuu kaikenlaista ja voi käydä niin, että pieni maapaikka on joskus kultaakin kalliimpi.

Jos sinä haaveilet maalle muuttamisesta, niin mikä estää? Esimerkiksi täällä Laitilassa on hyvät palvelut, aitoa maaseutua ja kuitenkin vaikkapa Turkuun vain 60 kilometriä. Eihän se ole mitään nykyään.

Ihan ummikkona ei kuitenkaan kannata lähteä matkaan. Tarkoitan sitä, että jos ei ole yhtään kokemusta tai edes käsitystä pihatöistä tai remontinteosta, voi tulla hätä käteen. Parhaiten täällä selviää, jos osaa rakentaa, remontoida, hoitaa puutarhaa ja tehdä metsätöitä. Kun harva kaupunkilainen kuitenkaan osaa, kannatan lämpimästi maallemuuttajien perehdytyskursseja tai kokeiluja, joissa on mahdollista asua jonkin aikaa maalla ilman sitoumuksia tulevasta. Tietääkseni tällaista suunnitellaan parhaillaan jossain päin Suomea.


Nykypäivän suksisauvoista ei muuten ole mitään iloa paksussa lumessa. Niistä puuttuu sompa (kuka edes tietää, mikä se on!) joten ne uppoavat esteettä niin pitkälle kuin lunta riittää. Se tekee peltohiihtämisestä erityisen hankalaa.

Siitä huolimatta hiihdän mieluiten omia latujani.