Tienasin jopa vähän keskimäärän yli ja silti

 Tänään olen ollut 18 päivää vanhuuseläkkeellä.

Miltä tuntuu?

Ei juuri miltään. En tunne itseäni eläkeläiseksi vaikka en tiedä, miltä eläkeläisyyden pitäisi tuntua.

 Vanhalta? En tunne itseäni vanhaksi enkä mitenkään usko olevani vanha. Tilastollisestikaan en sitä ole, sillä oletettu elinikäni on noin 86 vuotta ja siihen on vielä matkaa. Vasta vanhat kuolevat, luonnollisesti.

Eläkkeellä olon realiteetit: eläkkeeni on vajaa tuhat euroa kuussa ja siitä menee 12,5 prosenttia veroa. Taulukon mukaan veroa ei pitäisi mennä yhtään, mutta koska ilmoitin aikovani tienata muutakin tuloa tänä vuonna, veroa menee. Eläkkeestä jää käteen noin 880 euroa. 

Eläkkeeni on pieni, sillä maksoin suuren osan työurastani yrittäjäeläkettä. Myös tuloni olivat useimmiten pienet. Freelancetoimittajaksi tosin tienasin keskimääräisesti ja jopa vähän keskimäärän yli. Ymmärräte, että freelancetoimittajana harvemmin rikastutaan.

Olen vasta 64-vuotias ja olisin voinut lykätä eläkkeelle jäämistä vielä muutaman vuoden. Siitä ei kuitenkaan olisi ollut eläkkeen määrän suhteen mitään hyötyä, joten päätin aloittaa eläkepäivät nyt. Hirmuisen nopeasti tämä tuli: vastahan minä olin kesätyttönä Centrumin ruokalassa ja nyt jo eläkkeellä.

Minne aika meni? Ehdinkö, teinkö, sainko aikaan? Tiesinko edes, mitä piti?

Mitä minä nyt sitten aion? 

Toistaiseksi elämä ei paljon muutu. Pidän nyt lomaa koko kesän. Teen Eijan kanssa Perjantaijuttua mutta siitäkin aiomme pitää lomaa juhannuksesta elokuun puoliväliin. Emme halua olla kiinni yhdessäkään älylaittteessa sydänkesällä emmekä halua kannustaa ketään muutakaan olemaan. Elämässä  täytyy olla muutakin kuin jonkun laitteen hiplaaminen tai kokoaikainen omien tekemisten selostaminen verkkoon.

Syksyllä varmaan jatkan lehtijuttujen kirjoittamista. Kirjoittaminen on ollut minun elämääni aina enkä tiedä, miksi luopuisin siitä nyt, eläkeläisenä.

Kudon mattoja. Teen puutarhatöitä. Mietin, kuka olen ja voinko vihdoin olla sitä.

Elämä on niin kauhean lyhyt. Ihan kauhean lyhyt.

Eläkepäätös tuli - pieneksi jää

 Täytin maaliskuussa 64 ja se on minulle virallinen vanhuuseläkeikä. Aion myös "jäädä" eläkkeelle, sillä eläkkeen lykkäämisestä ei olisi minulle mitään hyötyä. Tein siis eläkeanomuksen hyvissä ajoin ja nyt olen saanut päätöksen.

Työeläkkeeni on 747,15 euroa kuukaudessa. Koska se on niin pieni, saan päälle kansaneläkettä reilut 200 euroa. Kokonaiseläkkeeni on aika tarkkaan  tuhat euroa kuussa.

Eläkkeen määrä ei yllättänyt suuntaan eikä toiseen, se oli se, mitä odotin ja minkä olen monta kertaa tarkistanut ja laskenut. Työeläke on pieni, mutta se on tämän freelanceriuden hinta, pienistä tuloista ei kerry suuria eläkkeitä.

Laitoin tuon eläkkeelle jäämisen lainausmerkkeihin, sillä enhän ole kuitenkaan lopettamassa työntekoa eli kirjoittamista. Aion jatkossakin kirjoittaa lehtijuttuja ja tietysti teen Eijan kanssa aloittamaani Perjantaijuttua. Vanhuuseläkkeellä saa tehdä ansiotöitä niin paljon kuin haluaa - tästä tuntuu muuten olevan aika paljon väärää tietoa. Eläkkeen lisäksi saaduista palkkatuloista menee tietysti veroa ja sitä menee enemmän kuin ennen, mutta ei se kaikki veroihin mene.

Freelancerin eläköityminen ei muuten ollut mikään yksinkertainen juttu juuri sen takia, että haluan jatkossakin tehdä töitä. Laki kun sanoo, että vanhuuseläkkeellä saa työskennellä, mutta vakituinen työsuhde on lopetettava ennen eläkkeen alkamista.

No. Ei minulla mitään vakituista työsuhdetta ole. Laskutan lehtijutuista osuuskunnan kautta sitä mukaa kuin niitä teen ja kansalaisopistossa pidän kirjoittajakurssia tuntiopettajana lukukausi kerrallaan. Opettajan työsuhteeni päättyy huhtikuussa ja muuta suhdetta ei voi lopettaa kun sitä ei ole aloitettukaan.

Tein eläkehakemuksen siten, että eläkkeeni alkaa kesäkuussa. Ajattelin, että opettajan homma on sitten varmasti siinä kohtaa päätetty. Osuuskunnan suhteen oli vaikeampaa. Kysyin neuvoa oikeaan menettelyyn monesta paikasta ja sain erilaisia vastauksia, kukaan ei tiennyt mitään varmaa. Lopulta sain kiinni asiantuntijan Kelasta ja hänen mukaansa kaikki on hyvin, kunhan en saa osuuskunnasta mitään tuloja toukokuussa. Jos saisin, siitä menisi tieto tulorekisteriin ja silloin Kelan kone tulkitsisi, että minä olen työsuhteessa.

Pidetään siis kone tyytyväisenä eikä laskuteta toukokuussa mitään.

Kesällä aion sentään lomailla. Nyt teen vielä viimeisiä juttuja ei-eläkeläisenä ja hämmästelen, mihin nämä vuodet kuluivat kuin myös sitä, miten paljon olen niiden aikana kirjoittanut. Olen tehnyt ainakin 10 000 lehtijuttua ja se on vasta hyvin varovainen arvio.

Eläkeläisyys on yksi uusi elämänvaihe siinä missä lapsuus, nuoruus ja aikuisuuskin. Tunnustan rehellisesti, etten mitenkään riemuitse uudesta eläkeläishabituksestani. Siitä kyllä riemuitsen, että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla tulee olemaan säännölliset ja varmat tulot.

 

Mitä boomer-vihaajat muka tietävät meidän elämästämme?

 Olen tietääkseni boomer. Tämä hiljattain keksitty uudissana tarkoittaa 1940, 50-  ja ehkä jopa 60-luvullakin syntyneitä, joka tapauksessa meitä, jotka olemme nuorten aikuisten vanhempia. Meistä on tullut muodikkaita haukuttavia joita näköjään saa nimitellä kuinka vaan eikä kukaan järkyty ja tarvitse terapiaa.

Keskustelupalstoilla roihuaa suoranainen boomer-raivo. Meitä syytetään ainakin ilmastonmuutoksesta, eliniän pidentymisestä ja siitä, että nuorilla perheillä on tiukkaa. Olemme ahneita ja itsekkäitä mikä näkyy muun muassa siinä, että asumme tilavissa, velattomissa asunnoissa, saatamme normaaliaikoina käydä ulkomailla ja harrastaa asioita, joilla ei ole mitään tekemistä jälkikasvumme kanssa. Palstahuutelijoitten mukaan olemme saaneet kaiken ilmaiseksi ja helpolla ja siinä riemussa ryövänneet tulevaisuuden lapsiltamme.

Syytösten lukeminen tuntuu pahalta ja loukkaavalta. En tunnista itseäni enkä ketään ikäisiäni noista jutuista. Ihmettelen, millä asiantuntemuksella meitä syytetään; yksikään meitä vihaavista nuorista ei ollut syntynyt väitettyjen rikostemme aikana.

Mitä me olemme ryövänneet? Helposti saatuja työpaikkoja?

Totta kyllä, työtä sai helposti kun kävi kysymässä. Itse aloitin kesätöissä 12-vuotiaana. Hernepellolle, mansikkapellolle ja siivoamaan pääsi alaikäisenä, samoin hoitamaan lapsia ja kantamaan tiskejä. Siitä lähtien kun aloin ansaita omaa rahaa, sain myös ostaa omat vaatteeni, kotoa ei enää tullut mitään. Ei sieltä paljon mitään muutenkaan tullut - kun muutin lopullisesti pois kotoa, omaisuuteni käsitti vaatteiden lisäksi matkakirjoituskoneen, kaksi kahvimukia ja pienen pöytäliinan. En osannut edes ajatella, että olisin voinut saada vanhemmiltani ajokortin, auton, oman puhelimen tai apua vuokranmaksuun.

Taloudellisesti työläiskodin kasvatin elämä oli pitkään melkoista kituuttamista. Jos halusi oman asunnon, piti ensin säästää iso osa asunnon hinnasta. Säästäminen ei ollut silloin yhtään sen helpompaa kuin nytkään, kyllä se raha ihan oikeasti piti säästää ja se oli jostain muusta pois. Oli sellaisiakin aikoja, useita vuosia, jolloin pääasiallinen ravinto käsitti keitettyjä perunoita ja ruskeaa soosia eikä muuta. Itselleen ei voinut ostaa mitään, ei edes suklaapatukkaa. Kun asuntolainan sitten lopulta sai, korko oli kymmenen prosenttia ja taas kaikki piti ihan oikeasti maksaa takaisin.

Niin että mitä me nyt silloin ryöstimme ja keneltä?

Jotkut tosin sanovat, että se asunnon ostaminen vasta olikin kurja temppu. Me onnettomat keskityimme vain lainanmaksuun emmekä ymmärtäneet, että lapsemme olisivat ansainneet enemmän hauskanpitoa ja kivampia tavaroita. 

Näkökulma tämäkin, tietysti. Mahtaisivatko ne lapset kuitenkaan nyt olla kiitollisia muinaisista muhkeista viikkorahoistaan jos sen hinta olisi se, että me vanhemmat vanhennumme varattomina ja vuokralla?

Yhden asian myönnän auliisti: olen syntynyt hyvään aikaan. Sota oli loppunut monta vuotta sitten eikä uutta ole vielä syttynyt. Tästä rauhasta tosin ovat saaneet nauttia myös lapsemme. Pitäisikö tästä olla pahoillaan?

Vihdoin päästään eläkkeisiin, siitä nyt ainakin voi boomeria vähän ryöpyttää. Ei riitä, että elämme pitempään kuin aikaisemmat sukupolvet, olemme myös terveempiä ja nautimme suuria eläkkeitä.

En ole ihan vielä eläkkeellä, mutta sitten kun olen, työeläkkeeni on vähän yli 700 euroa. Siitä voi päätellä, että olen aina ollut pienituloinen. Jos yhtään osaa laskea yhteen, niin pienet tulot ja asuntolaina tarkoittavat jotain muuta kuin helppoa ja kevyttä.

Tämä oli nyt pitkä vuodatus, mutta kun pistää niin vihaksi. Lähtisikö joku boomerinhaukkuja ihan oikeasti kokeilemaan, miltä tuntuu asua mökissä, jonka ainoa mukavuus on sähkövalo? Miltä tuntuisi istua talvipakkasella ulkohuusissa ja miettiä tulevaisuutta kun ainoa eväs on se, että koita pärjätä? 

Sähkölasku järkytti

 

Ompelin itselleni pitkästä aikaa mekon. Se on sikses hyvä, kuten täällä sanotaan.

Ehkä ei kuitenkaan olisi pitänyt käyttää ompelukonetta eikä silitysrautaa saati niitä useita valoja, joita tarvitsin saadakseni langan neulansilmään ja napinlävet kohdalleen, meille kun tipahti joulukuulta aivan ennätysiso sähkölasku, 810 euroa. Siihen vielä toisesta sähköyhtiöstä tuleva siirtomaksu päälle niin ollaankin jo toisella tuhannella. On siinä laskua yhdestä kuukaudesta.

Meillä on tavallisesti asuminen aika halpaa, vaikka taloja on kaksi, uusi ja vanha ja molemmissa käytetään sähköä. Siksipä viimeisin sähkölasku oli järkytys ja sai totisesti miettimään omaa sähkönkulutusta uudemman kerran.

Meillä on pörssisähkö ja sehän tämän yllätyksen aiheutti. Vaikka julkisuudessa puhuttiin pitkin syksyä sähkön kallistumisesta, en kuitenkaan ottanut asiaa tarpeeksi vakavasti. Jotenkin vain ohitin sen ja kuvittelin, että kun ei tähänkään saakka ole tullut isoja laskuja niin kuinka nyt sitten. Näin tyhmä sitä voi olla aikuinenkin.

Vaihdoimme heti sähkösopimusta, mutta tietysti kiinteähintainenkin on nyt paljon kalliimpi kuin vielä jokin aika sitten. Nyt odotamme varhaista ja aurinkoista kevättä ja sitä, että aurinkopaneelit tekevät meistä kuluttajista tuottajia ja sähkölaskut ovat taas miinusmerkkisiä. Siitä päästiin nauttimaan jo viime kesänä.

Pitemmittä puheitta päätän tähän ja suljen koneen: pöytäkone vie muuten aika paljon sähköä. 

 

Kesäpesti loppui tänään

  Kuva on tämän päivän viimeiseltä juttukeikalta. Samalla päättyi kolme kuukautta kestänyt kesätoimittajan työni paikallislehdessä.

Kesä oli mukava ja meni nopeasti, mutta paljon muuta en sitten saanut aikaiseksi kuin niitä lehtijuttuja. Jos vielä alkukesästä kuvittelin, että jaksan kaiket illat puuhailla pihatöissä, olin väärässä. Meillä nurmikko ei ole vuosiin ollut yhtä pitkä kuin nyt enkä nytkään jaksa mennä leikkaamaan. Mieluiten lähtisin jonnekin lepokotiin pariksi päiväksi.

Olen muuten aina kuvitellut, että juuri minulle sopii parhaiten freelancerin elämä ja varsinkin se, että saan palkkion tehdystä työstä eikä työaikoja tarvitse seurata. Nyt huomasin, ettei sillä oikeastaan ole väliä, miten sen rahansa saa. Säännöllinen tilipäivä oli mukava kokemus, mutta en ajatellut rahaa yhtään kun tein töitä. Tein vain minkä ehdin. Freelancerina ajattelen enemmän ja työnteko on usein paljon nihkeämpää.

Aloitin kaksi viikkoa sitten kuntokuurin - ehdin siis kuitenkin tehdä jotain muuta kuin töitä. Paha vain, etten ole päässyt ohjelmassa juuri alkua pidemmälle. Tämä juttu kuten monet asiat minun elämässäni tulivat vastaan työn kautta, tein jutun aiheesta. Jos nyt sitten sitäkin yrittäisi ja yrittäminen on, sillä kuuri ei suinkaan ole ilmainen. Kerron siitä myöhemmin lisää.

Tein kesän aikana 102 juttua. Parhaiten jäi mieleen runoilija Heli Laaksosen tapaaminen ja hänen ihana uusi runokirjansa Poimit sydämeni kirjahyllystä. Se on ihan riipaisevan kaunis vuoropuhelu latvialaisen runoilija Aleksandrs Caksin kanssa. 

Ilman mitään kaupallisia kytkentöjä: suosittelen lämpimästi.

Onnellisen hiihtäjän ajatuksia maallemuutosta

 

Tein hiihtoladun tuohon vasemmalla näkyvälle pellolle. Nyt olen nauttinut hiihtämisestä jo kolmena päivänä, todella nauttinut, sydämeni pohjasta.

Hiihtäminen nyt on sitä sun tätä. En ole taitava hiihtäjä, vaikka lapsena hiihdin paljon. Lapsuudesta on kuitenkin paljon aikaa ja välissä on kymmeniä vuosia ilman suksia. Ihmeellisesti voi kuitenkin tavoittaa lapsuuden tunnelmia kun ympärillä on koskematon hanki, hiljaisuus ja tämä ihana maaseutu. Samoin kuin lapsena, niin myös nyt kannoillani tulee koira joka nauttii lumesta yhtä paljon kuin minä.

Täällä ei tarvitse tuntea laturaivoa eikä ole väliä, millaisissa varusteissa hiihtää. En edes omista hiihtohousuja enkä ensimmäisiäkään teknisiä urheilutekstiilejä. 

Uskaltauduin jopa laskemaan mäkeä. Viimeksi kun yritin, kaksi vuotta sitten, kaaduin kipeästi. Nyt ajattelin, että kun lunta on paljon ja se on pehmeää, uskallan. Kun pääsin alkuun, en olisi malttanut ollenkaan lopettaa. Mäki on pieni, pikkulasten ja mummojen, mutta hauskaa on.

Mietin tänään hiihtäessäni niitä ihmisiä, jotka joutuvat kärvistelemään pienissä kaupunkiasunnoissa, koronan takia entistä suljetummissa. Maalle muuttaminen voi siellä tuntua houkuttelevalta. Yritin keksimällä keksiä asioita maalle muuttamisen puolesta ja vastaan, mutta aurinkoisessa lumieuforiassani en oikein keksinyt muita kuin hyviä puolia. Täällä on tilaa, rauhaa, ihana luonto ja pala omaa maata vaikka maa ei koskaan ole kenenkään omaa vaan hetken vain lainassa. Juridisesti se on kumminkin omaa kun se on omalla rahalla maksettu. Jos elämän laatua ajattelee, niin täällä sitä on.

Jos ajattelee vain rahaa, on ehkä parempi pysyä kaupungissa. Ei tämä muutto meillekään mikään sijoitus ollut, ei todellakaan. Ei rahallisesti hyvä sijoitus mutta kuka tietää, ehkä se oli kuitenkin hyvä sijoitus tulevaisuuteen; maailmassa tapahtuu kaikenlaista ja voi käydä niin, että pieni maapaikka on joskus kultaakin kalliimpi.

Jos sinä haaveilet maalle muuttamisesta, niin mikä estää? Esimerkiksi täällä Laitilassa on hyvät palvelut, aitoa maaseutua ja kuitenkin vaikkapa Turkuun vain 60 kilometriä. Eihän se ole mitään nykyään.

Ihan ummikkona ei kuitenkaan kannata lähteä matkaan. Tarkoitan sitä, että jos ei ole yhtään kokemusta tai edes käsitystä pihatöistä tai remontinteosta, voi tulla hätä käteen. Parhaiten täällä selviää, jos osaa rakentaa, remontoida, hoitaa puutarhaa ja tehdä metsätöitä. Kun harva kaupunkilainen kuitenkaan osaa, kannatan lämpimästi maallemuuttajien perehdytyskursseja tai kokeiluja, joissa on mahdollista asua jonkin aikaa maalla ilman sitoumuksia tulevasta. Tietääkseni tällaista suunnitellaan parhaillaan jossain päin Suomea.

Nykypäivän suksisauvoista ei muuten ole mitään iloa paksussa lumessa. Niistä puuttuu sompa (kuka edes tietää, mikä se on!) joten ne uppoavat esteettä niin pitkälle kuin lunta riittää. Se tekee peltohiihtämisestä erityisen hankalaa.

Siitä huolimatta hiihdän mieluiten omia latujani. 

  

Rakastan vanhoja taloja, mutta

 Rakastan vanhoja taloja - kuten tätäkin, kuvassa olevaa jonka omistamme - mutta juuri nyt olen tyytyväinen, ettei minun tarvitse asua sellaisessa.

Luin aamulla vanhojen talojen ystävien facebook-ryhmästä miten ihmiset kyselivät toisiltaan, kuinka kylmää ihmisten kodeissa on ja vastauksista tuli selväksi, että hyvinkin kylmää. Tiedän, mistä puhutaan ja osaan samaistua kylmien lattioiden, vetoisten ikkunoiden ja savuttavien tulisijojen omistajiin.

Tällä hetkellä ulkona on  -18 astetta mutta meillä täällä uudessa talossa on mukavaa ja lämmintä. Kävin tarkastamassa vanhan talon tilanteen iltapäivällä ja siellä salin puolella oli viisi astetta ja muualla vähän toistakymmentä. Plussaa sentään. Tietysti siellä on kylmä, kun vain pieni peruslämpö on päällä, mutta eipä siellä niin lämmin olisi vaikka tulet olisivat pesissä pari kertaa päivässä. Lattiat ovat todella kylmiä joka tapauksessa.

Sähkökatkot, ainakin jos ne kestävät kauan, muuttavat tilanteen vanhan eduksi. Toini-myrskyn aikana pelkäsin tosissani, että sähköt katkeavat pitkäksi aikaa sillä pienempienkin tuulten ja lumisateiden aikana ne tapaavat mennä. Nyt kuitenkin oli onnea matkassa vaikka juuri tällä kertaa varasin vettä ämpäreihin, tarkistin taskulamppujen, tulitikkujen ja kynttilöiden paikat ja kävin jopa lämmittämässä vanhaa taloa siltä varalta, että joudumme sinne evakkoon. Siellä kun sentään voisi olla ja tehdä ruokaa vaikka sähköä ei tulisi moneen päivään. Eilen lämmitin viimeksi ja tänään sitten lämpötila oli pudonnut noihin asteisiin jotka mainitsin.

Uskoakseni monet haaveilevat vanhan talon omistamisesta ja tiedän, että monet sen haaveen myös toteuttavat. Onkohan jossain tilastoa siitä, kuinka moni jättää leikin kesken? Kuinka moni niistä, jotka kuvittelivat löytäneensä sen loppuelämän kodin, johon lapset ja lastenlapset voivat juurtua, väsyy ja pettyy muutamassa vuodessa, kun remontoitavaa riittää aina vain ja uutta tulee? Elämä on pelkkää remonttia, remontin suunnittelua ja rahojen laskemista.

Asioilla on kuitenkin monta puolta. Niinpä täytyy huomata sekin, ettei missään saa pienistä arjen asioista sellaista nautintoa kuin vanhassa talossa voi saada. Miten suloista on käydä kylmänä päivänä halaamassa kamarin lämmintä pönttöuunia, kuinka ihanaa on juosta pakkasillassa pihasaunan löylyihin ja miten tarpeellista työtä tuntee tekevänsä, kun pilkkoo polttopuita ja kantaa niitä sisälle. Uuden talon tasaiset ja helpot olosuhteet vievät nämä ilot jos kohta antavat tilalle jotain muuta. 

Kymmenen vuotta tuli täyteen tätäkin hommaa

 

Huomasin juuri, että muuan merkkipäivä on päässyt livahtamaan ohi: joulun alla tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun aloitin ensimmäisen blogini, Ruusupensaan takaa.

Oli hyvä kohta ryhtyä bloggariksi, sillä olin lähdössä pitkälle ulkomaanmatkalle ja halusin kertoa matkakuulumiset tuoreeltaan. Sen tein ja jatkoin sitten kirjoittamista monta vuotta. En tavoitellut silloin enkä nytkään tavoittele täydellisyyttä sen paremmin kuin rahaakaan, en suunnittele enkä hio kirjoituksiani ja olen todennäköisesti tehnyt kaikki  virheet, joista blogivalmentajat varoittavat. Blogi on ollut minulle se paikka, jonne voin julkisesti kirjoittaa mitä haluan. Julkisesti taas haluan kirjoittaa siksi, etten ole mikään pöytälaatikkokirjailija eikä tekstillä ole mielestäni mitään arvoa ellei kukaan lue sitä.

Tämä viimeisin, omalla nimelläni kulkeva blogi on jo neljäs. Ensin siis kirjoitin Portsasta, kirjaimellisesti ruusupensaan takaa muun muassa näin

Seuraavassa blogissani, Kirjoittamossa, kerroin kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelustani ja usein myös toimittajan työstä. Tässä esimerkki vuodelta 2015.

Kolmas blogini kertoi siitä, miten me rakennutimme talon Laitilaan. Valo ikkunassa keikkui välillä jopa rakennusblogien Kymmenen kärjessä -listalla ja sitä luetaan yhä. Tämä teksti on vuodelta 2018.

Kaikkiaan minun blogejani on luettu noin 250 000 kertaa. Se ei ole paljon huippuihin tai edes aika hyviin verrattuna, mutta on se tosi paljon parempi kuin ei mitään. On se ainakin sitä, mitä kaikkein eniten olen aina halunnut: että minä kirjoitan ja joku lukee.

Kymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon, myös minulle. Läheskään kaikesta en ole kirjoittanut. Suosituimpia tekstejä ovat olleet ne, joissa puhutaan vaatteista - niitä taitaa olla peräti kaksi - tai kerrotaan jotain ikävää. Tässä onkin hyvä vinkki aloittelevalle bloggarille: laita otsikkoon väärä valinta tai pieleen meni niin johan tulee lukijoita. 

Semmoisia me ihmiset ollaan, uteliaita.   

Tulevaisuus sumussa

 Hyvää alkanutta vuotta 2021! Vaikka tulevaisuus on hämärän peitossa niin eiköhän siellä jotain hyvää sentään ole tulossa, uskotaan siihen.

On helpottavaa jättää viime vuosi taakse, vaikka päivämäärän vaihtuminen ei sinällään vaikuta koronatilanteeseen. Uusi vuosi on kuitenkin aina lupaava alku jollekin, ainakin tuntuu siltä. 

Viime vuosi oli freelancerille taloudellisesti kurja. Osuuskuntani kirjanpitäjä lähetti juuri viime vuoden palkkatodistuksen ja se on masentavaa katsottavaa. Tältä vuodelta toivonkin ennen muuta aikaa ja voimia tehdä paljon töitä.

Mietin jo nyt tulevaa kesää ja sitä, otanko taas airbnb-vieraita vastaan. Olen varma, että tulijoita olisi, mutta kahden viime kesän kokemuksesta tiedän, miten työllistävää homma on. Rahallisesti se taas ei kannata, sillä muutamien satasten tulo ei mielestäni korvaa sitä puolijuoksuista kiirettä, jonka majoittaminen tuo tullessaan. Paras puoli majoittamisessa on se, että vanha talo tulee pidettyä siistinä ja että siellä on asukkaita, vaikka vain yönkin kerrallaan.

Vaikea päätös. Haluaisin taloon jotain elämää.

Kansalaisopiston vasta ilmestyneestä kevätohjelmasta bongasin naisten raivaussahakurssin. Sinne! On paljon asioita, jotka haluaisin osata ja raivaussahan käyttö on yksi niistä.

Muitakin suunnitelmia on, suurempia. Mutta niistä sitten kun on niiden aika.

 

Airbnb-emäntä julkisuudessa

 

Laitilan Sanomissa oli tänään juttu meidän majoitustoiminnastamme. Mies ei halunnut kuvaansa eikä edes nimeään julkisuuteen joten minä edustan meitä tässä yksin.

Jutussa tulee aika mukavasti esiin airbnb-majoittamisen idea: ei pelkästään rahasta, vaan myös siksi, että se on kiinnostavaa ja tuo elämää vanhaan taloon. Rahastakin mainitaan: olemme tienanneet tänä kesänä 818 euroa. On ihan hyvä puhua avoimesti rahasta sillä se jos mikä kiinnostaa ihmisiä. En ymmärrä, miksi raha on usein sellainen tabu, ettei haluta kertoa vaikka sitä, mitä jostain esineestä tai asunnosta tai autosta on maksettu, saati sitten sitä, paljonko jostain tienaa.

Omaan kotiin majoittaminen ei ole mikään uusi idea. Ennen vanhaan - silloin vanhoina hyvinä aikoina - oli ihan tavallista pitää kortteerilaisia  vaatimattomissakin asunnoissa. Missäpä ne maalta kaupunkien kouluihin tulleet lapset ja nuoret olisivat asuneet elleivät jonkun rahan tarpeessa olevan ihmisen nurkissa? Omasta huoneesta ei aina voinut uneksia, nukkumapaikkana saattoi hyvin olla vaikka keittiön nurkka. Siihen nähden airbnb on varsin ylellinen tapa asua.

Kuvassa suoristan pöytäliinaa salin pöydälle. Täällä sanotaan tällaisen vanhan talon huoneita tuvaksi, kamareiksi ja saliksi, vaikka sali ei ole sen kummempi kuin mikä tahansa huone. Minusta se on kuitenkin paljon mukavampi ja sopivampi sana tuolle huoneelle kuin olohuone, josta en muuten olen sanana koskaan pitänyt. Olohuone kuulostaa joltain, jossa minulla ei ole mitään tekemistä.

Jutun kuvat otti oma kuopukseni Laura Varjo, joka on rakentamassa itselleen uraa myös valokuvaajana ja on jo varsin taitava. Olemme jo vähän suunnitelleet, että voimme tehdä joskus jotain yhdessä; minä kirjoitan ja hän kuvaa.

Vähän minua huvittaa tuon jutun alaotsikko: majoittaminen on Varjon pariskunnalle harrastus. Että eikö sitä mitään muita harrastuksia voisi ihmisillä olla? Ja pariskunnilla?

Työttömän ajatuksia

Valmistelen vanhan talon ikkunoiden kunnostusta. Otin esiin ikkunankunnostuskurssin tarvikkeet - ne ovat olleet toista vuotta kodinhoitohuoneen kaapissa - ja katsoin, mitä muuta vielä tarvitsen. Sellakkaa minulla ei ole eikä mitään muutakaan öljyä, jota voisi käyttää. Työhön ei siis tarvinnut ryhtyä vielä tänään.

Sain tänään elämäni ensimmäisen työttömyyskorvauksen, vähän yli 200 euroa. Korvaus on koko kuukaudelta ja se on noin pieni sen takia, että minulla on ollut myös palkkatuloja. Muuten peruspäivärahasta taitaa jäädä verojen jälkeen reilut 500 euroa. Se on todella pieni summa jos sillä pitäisi elää koko kuukausi.

Koska työttömyyteni edelleen jatkuu, täytin tänään seuraavan päivärahahakemuksen. Se oli hyvin yksinkertainen mutta en osannut senkään kanssa olla riittävän tarkka. Kohtaan, jossa kysyttiin kuukauden aikana tehtyjä palkkatyötunteja (niitä on muutamia), laitoin vain tunnit enkä minuutteja ollenkaan. Sain palata kiltisti takaisin lisäämään minuutit. Se tuntuu pähkähullulta, sillä todellisuudessa en tiedä tarkasti edes tekemieni työtuntien määrää, ei tässä työssä voi tietää.

Tunnen syvää myötätuntoa niitä työttömiä kohtaan, jotka ovat tämän anomus- ja selontekovelvollisuuden lisäksi joutuneet myös aktiivimallin uhreiksi. Otan osaa.

Vielä tuosta peruspäivärahasta. Siitä siis jää käteen noin 520 euroa. Sen päälle saa tienata 300 euroa bruttona. Jos veroprosentti on molemmissa sama eli 20 prosenttia, käteen jäävä summa on noin 760 €. Se on sitten koko kuukauden maksimitulo.

Joku tulee varmasti tuollakin toimeen, mutta veikkaan sentään, että se melkein kaikille on todella vähän. Ihmisellä on aina muitakin menoja kuin asuminen ja syöminen, on saatava lääkkeitä, ehjät kengät ja paljon muuta. Välttämättömyyksien lisäksi tekisi joskus mieli jotain kivaa. Ihmisen täytyy olla kauhean vahva jotta alituinen sentin venyttäminen ei masenna. Ja jos joku on oikeasti niin vahva niin epäilenpä, että hän kyllä kaivaa itselleen työpaikan vaikka kiven silmästä.

Näin eläkeiän lähestyessä mietin usein rahaa enkä vain mieti, vaan otan laskimen ja lasken. Mitä sitten jos jään siinä ja siinä iässä, mitä jos en jääkään? Niin tai näin, tulos on aina säälittävän pieni.

Ajattelin lapsesta asti, että minun työni tulee olemaan kirjoittaminen. Sitä se on myös ollut, kirjoittamista koko työikä. Siinä asiassa en ole pettänyt itseäni vaan tehnyt juuri sitä, mitä halusin.

Nyt, jälkiviisaana, ajattelen, että kun tuo kirjoittamisen hinku oli niin kova ja se hinta jonka siitä sitten pienen eläkkeen muodossa maksan on aika iso, olisin voinut tähdätä vähän korkeammalle, rahakkaampiin kirjoitushommiin. Tämä näin vinkkinä nuoremmille.

Niin se ikkunankunnostus. Se alkaa huomenna. Saattaa alkaa. Tai tällä viikolla. Ehkä.

p.s. Syy siihen, että saan peruspäivärahaa enkä ansiosidonnaista on siinä, etten ole liittynyt työttömyyskassaan. Olisiko kannattanut? Kyllä vaan. 

Puskurirahasto pelastaa nöyryytyksiltä

Kävin hoitamassa erään työasian Naantalissa ja kun se oli tehty, otin kameran ja kävelin vähän vanhan kaupungin rannassa. Rakastan Naantalia ja jos muuttaisin jonnekin - ja jos minulla olisi paljon rahaa - tahtoisin asua täällä, tässä maisemassa.

Työttömyyteni ei siis ole täysin rikkomatonta. Parhaassa tapauksessa se päättyy ennen kuin ehdin edes hakea päivärahaa. Olen kuitenkin kaiken varalta katsonut, mitä Kela haluaa minusta  jos minä haluan siltä jotain ja täytyy sanoa, että huh-huh, työlästä on.

Julkisuudessa ja monella suulla on sanottu, että työn vastaanottamisen pitäisi aina olla kannattavampaa kuin työttömänä olemisen. Sanottakoon nyt myös se, että mikä tahansa on kannatettavampaa kuin Kelan päivärahahakemusten tekeminen, niin byrokraattiselta se vaikuttaa.

Ihan oikein, tietysti. Ei kenellekään mitään löysää rahaa tarvitse jakaa, mutta sääliksi käy niitä, jotka joutuvat toistuvasti tekemään selkoa joka sentistä jonka onnistuvat jostain tienaamaan. Senkin ymmärrän paremmin kuin hyvin, että loputon selvittäminen tuntuu nöyryyttävältä.

Tällä työreissulla kuulin muuten sellaisenkin mielipiteen, että jokaisella pitäisi olla kahden tai kolmen kuukauden tarpeita vastaava rahamäärä säästössä pahan päivän, esimerkiksi nyt menossa olevan poikkeustilan varalle. Ja että sama koskee myös yrityksiä. Muuten ei kuulemma edes kannata tehdä töitä.

Ajatus sinänsä ei ole uusi, puskurirahaston merkitystä korostetaan kaikissa säästöoppaissa. Yrityksistä niissä ei puhuta mitään, mutta miksipä ei? Onko yrittämisessä tosiaan paljonkaan mieltä, jos edes vuosikausien työn jälkeen ei ole jäänyt mitään säästöön? Jos näin on niin kannattaa sitten ryhtyä vaikka freelancetoimittajaksi.

Onneakin minulla on ollut. Tai siis melkein oli. Joku nainen soitti ja onnitteli kun olen voittanut neljän hengen risteilyn A-luokan hytissä. Sitten hän tarjosi sähkösopimusta mutta minä sanoin kiitos ei. Hän ei puhunut enää mitään mistään voitosta, toivotti vain vaisusti hyvää päivänjatkoa.

Ei haittaa. En edes tykkää risteilyistä.

Puhetta rahasta, osa 3: pitääkö aikuisia lapsia auttaa?

Perhe on minun mielestäni ryhmä ihmisiä, jotka ovat aina samalla puolella. Perheessä ei ivata, pilkata eikä syrjitä ketään ja siellä ollaan aina valmiita auttamaan kun joku on pulassa. Jos kyse on rahapulasta niin silloinkin autetaan, myös aikuisia lapsia.

Minulla ei ole mitään tutkimustietoa mutta luulen, että suurin osa ikäluokastani ajattelee samaan tapaan. Omia lapsia halutaan auttaa ja autetaan niissä rajoissa joissa voidaan. Kuusikymppisten omat taloudelliset tilanteet vaihtelevat siinä missä kaikkien muittenkin - tiettyyn ikään ehtiminen ei takaa sitä, että palkka olisi hyvä ja tulisi säännöllisesti, velat olisi maksettu ja pankkitili pullistelisi ylimääräistä.

En tunne ketään, joka ihan periaatteesta kieltäytyisi auttamasta lapsiaan millään tavalla. Olen kuitenkin kuullut tällaisista tapauksista, niistä, joissa vanhemmilla on varallisuutta jota he eivät ole valmiita yhtään jakamaan, vaikka aikuinen lapsi olisi leipäjonossa. En ymmärrä tällaista yhtään enempää kuin niitä aikamiespoikia ja -tyttäriä, jotka vievät vanhempiensa eläkerahat.

Perheessä pitää olla tasapuolinen, muuten odotettavissa on sydäntäraastavia riitoja viimeistään perunkirjoituksessa. Auttamisessa ei kuitenkaan voi noudattaa täyttä tasapuolisuutta, sillä tuskin monilapsisen perheen kaikki aikuisiksi venähtäneet piltit ovat aina yhtä aikaa persaukisia. Voi jopa olla, että joku jälkeläisistä kaipaa apua useammin kuin toiset eikä siitäkään pitäisi kenenkään pahastua.

Lähtökohta kumminkin on se, että vanhempien rahat ovat heidän ikiomiaan ja he tekevät niillä mitä tahtovat.

Rahaa ja tunteita ei pitäisi sotkea yhteen, mutta sitä on vaikea välttää. Vanhempana tuntee syyllisyyttä, jos ei pysty auttamaan lapsiaan niin paljon kuin jonkun mukamasmittarin mukaan pitäisi. Jos taas auttaa, mutta ei saakaan ylitsevuotavia kiitoksia, on pettynyt. Lapset eivät soita sen useammin eivätkä kiiruhda äitienpäivänä ojentamaan itse poimittuja valkovuokkoja vaikka rahaakin annettiin.

Puhetta rahasta: säästäminen

Säästäminen on hauskaa, jos se on vapaaehtoista. Säästövinkkien antaminen sellaiselle, jonka rahat eivät koskaan kunnolla riitä, on vain ärsyttävää. Olla köyhä ja joutua säästämään kaikessa tai suunnitella rahankäyttöään ja säästää - ne ovat kaksi eri maailmaa.

Olen elänyt molemmissa. Köyhin aikani oli silloin, kun olin esikoisen kanssa kotiäitinä, kotihoidon tukea ei vielä ollut ja minulla ei ollut koskaan omaa rahaa. Koska olen aina tuntenut, etten voi ostaa itselleni mitään ellen ole itse ansainnut sitä rahaa, jonka käytän, en myöskään ostanut. En käynyt vaate- enkä muissa kuin ruokakaupoissa enkä edes ajatellut kahvilaan poikkeamista. En ostanut edes suklaapatukkaa itselleni. Mies kävi kyllä töissä, mutta meillä oli asuntolainaa ja senkin tähden rahat tiukalla.

Se ei totisesti ollut hauskaa, mutta kannusti kekseliäisyyteen. Ompelin muun muassa vanhoista lakanoista itselleni puseroita ja käytin niitä ihan tyytyväisenä. Nythän sellainen olisi vain ekologista.

Nyt asiat ovat jo pitkään olleet paremmin kun voin tehdä töitä, asuntovelat on maksettu ja lapset muuttaneet pois kotoa. Voin ostaa sen mitä tarvitsen ja mennä kahvilaan jos huvittaa. Olen kiinnostunut myös säästämisestä ja sijoittamisesta.

Sijoittaminen on nyt muodissa ja minäkin innostuin taannoin siitä kovasti. Huvittelin korkoa korolle -laskurilla ja harmittelin sitä, että olen jo näin vanha enkä ehdi kunnolla vaurastua. Nyt pahin into on laantunut ja vaikka harjoitan pienimuotoista sijoittamista edelleen, olen tajunnut yhden asian:

tulen tuskin koskaan käyttämään sijoituksiani mihinkään.

Sijoitustermeillä ilmaistuna en ole treidaaja vaan holdaaja oikein viimeisen päälle.

Tässä voisi olla ajatuksen paikka muillekin säästäjille ja sijoittajille. Säästätkö rahaa vai keräiletkö sitä? Oletko varma, että pystyt joskus nostamaan säästörahojasi ja toteuttamaan sen unelman, jota varten säästit?

Entä pahan päivän vara? Milloin on tarpeeksi paha päivä? Tunnen ihmisiä, jotka ovat koko elämänsä kituuttaneet saadakseen rahaa pankkiin ja onnistuneet siinä mutta eivät kykene käyttämään senttiäkään säästöistään, vaan hamuavat aina vain lisää ja lisää. Vaivalla ja kieltäymyksillä kootut säästöt ilahduttavat aikanaan perikuntaa.

Nyt ajattelen, että on järkevää pitää jonkin verran rahaa säästössä pahan päivän varalle, mutta jos sen ja jokapäiväisen kulutuksen väliin jää jotain, niin sen voi surutta käyttää omaksi ilokseen. Jos minä en osaa nyt nauttia maksullisista huveista, niin miten ihmeessä osaisin sitten, kun olen puoliksi seniili ja lähes liikuntakyvytön?

Puhetta rahasta, osa 1.

Raha on minun mielestäni kiinnostava puheenaihe. Nyt kovasti pinnalla oleva sijoituspuhe ei niinkään kiinnosta, ei ainakaan, jos puhutaan suurista summista ja tavoitteista tulla miljonääriksi. Säästäminen ja piensijoittaminen sen sijaan ovat mielenkiintoinen aihe, sopivat hyvin ihmiselle, joka on kotoisin tuollaisesta paikasta kuin tuo kuvassa oleva talo, minun lapsuudenkotini.

Koska raha on laaja aihe ja siitä on paljon sanottavaa, jaan juttuni pienempiin osiin joista ensimmäinen on tämä ja käsittelee taloustaitoja.

Mitä talous- ja nimen omaan rahataitoja kotona opittiin ja mitä pitäisi oppia?

Synnyin siis kuvan taloon 1958 ja asuin siinä 18 vuotta. Talossa asuivat vähän vaihtelevalla kokoonpanolla myös äiti, isä ja isoveljeni. Äiti oli kotona siihen asti kun minä menin kouluun ja kävi sen jälkeen töissä mm. nakkikioskilla ja vihannespakkaamossa. Isä oli putkiasentaja.

En kokenut, että olisimme olleet köyhiä, vaikka siihen nähden, että kotimme sijaitsi vauraassa Varsinais-Suomessa, se oli hyvin vaatimaton. Meillä ei ollut vesijohtoa, sisävessaa eikä puhelinta, ei myöskään autoa. Olimme kuitenkin hyvin puettuja, ruokaa oli tarpeeksi ja jouluna saimme lahjoja. Koululaisina saimme myös pientä viikkorahaa.

En muista, että me kumpikaan, veli tai minä, olisimme koskaan vaatimalla vaatineet mitään. Tämä lienee ihan totta, sillä muistan kerran, kun äiti mainitsi asiasta ystävälleen, kehui, miten lapset eivät edes pyydä mitään, kun tietävät, ettei rahaa ole.

Rahaa ei siis pahemmin ollut, ei edes silloin, kun molemmat vanhemmat jo kävivät töissä. Suurin syy siihen oli se, että isän tienesteistä ei tahtonut riittää kotiin juuri mitään, ne kuluivat jo kotimatkalla baareihin, Alkoon ja takseihin.

Ensimmäinen oppini rahasta on se, että minun kohtaloni tässä maailmassa on olla se, jolla ei ole rahaa. En ajatellut asiaa silloin, mutta kun nyt ajattelen, näen tämän ihan selvästi. En nähnyt ympäristössäni mitään keinoja, joilla olisi itse voinut merkittävästi kohentaa omaa taloudellista tilannettaan. Asuimme vuodesta toiseen tuossa mökissä, joka oli meille liian pieni ja vaikka varsinkin äiti kärsi tuosta hankalasta ja vaivalloisesta asumisesta, mitään todellisia yrityksiä päästä johonkin parempaan ei koskaan tehty.

Menin ensimmäisen kerran kesätöihin 12-vuotiaana, herneitä poimimaan. Seuraavana vuonna olin lapsenvahtina omassa kylässämme ja sitä seuraavana lähdin lapsenvahdiksi Turkuun. Palkkarahoillani ostin itselleni vaatteita ja muistan, etten sitten enää saanut kotoa mitään.

Omien talous- ja rahataitojeni juuret ovat syntyneet tällaisessa maaperässä. En usko, että tämä on omassa ikäluokassani mitenkään tavatonta. Tähän päivään verrattuna 60- ja 70-luvun elämä on hyvin vaatimatonta, jopa silloin, kun kyseessä olivat ns. paremmat perheet.

Hyvää tässä on se, että kun lähtee aika pohjalta, niin suunta on mielellään ylöspäin. Huonoa taas se, jos ei missään vaiheessa tajua, ettei sinne pohjalle ole pakko jäädä, että on ihan yhtä oikeutettu kaikkeen menestykseen ja hyvään kuin kaikki muutkin jos on valmis tekemään sen eteen töitä. Asian ymmärtämistä olisi kovasti edesauttanut, jos vanhemmat olisivat näyttäneet esimerkkiä vaikkapa siten, että olisivat yrittäneet yhteisvoimin kohentaa meidän asumisolojamme ja taloudellista tilaamme muutenkin. Se, etteivät he siihen pystyneet, ei kuitenkaan ole minulle mikään puolustus.

Rahasta ei paljon puhuttu, se oli ikävä puheenaihe, josta joku pahoitti mielensä tai tuli vihaiseksi. Raha kuitenkin hallitsi elämää, se oli kuin luonnonvoima, jolle ei mahtanut mitään. Voisiko jossain tällaisessa ajattelussa olla syy siihen, että me uskomme enemmän lottovoittoon kuin itseemme mitä rahan tekemiseen tulee?

Ensi kerralla kirjoitan säästämisestä.