Olen tietääkseni boomer. Tämä hiljattain keksitty uudissana tarkoittaa 1940, 50- ja ehkä jopa 60-luvullakin syntyneitä, joka tapauksessa meitä, jotka olemme nuorten aikuisten vanhempia. Meistä on tullut muodikkaita haukuttavia joita näköjään saa nimitellä kuinka vaan eikä kukaan järkyty ja tarvitse terapiaa.
Keskustelupalstoilla roihuaa suoranainen boomer-raivo. Meitä syytetään ainakin ilmastonmuutoksesta, eliniän pidentymisestä ja siitä, että nuorilla perheillä on tiukkaa. Olemme ahneita ja itsekkäitä mikä näkyy muun muassa siinä, että asumme tilavissa, velattomissa asunnoissa, saatamme normaaliaikoina käydä ulkomailla ja harrastaa asioita, joilla ei ole mitään tekemistä jälkikasvumme kanssa. Palstahuutelijoitten mukaan olemme saaneet kaiken ilmaiseksi ja helpolla ja siinä riemussa ryövänneet tulevaisuuden lapsiltamme.
Syytösten lukeminen tuntuu pahalta ja loukkaavalta. En tunnista itseäni enkä ketään ikäisiäni noista jutuista. Ihmettelen, millä asiantuntemuksella meitä syytetään; yksikään meitä vihaavista nuorista ei ollut syntynyt väitettyjen rikostemme aikana.
Mitä me olemme ryövänneet? Helposti saatuja työpaikkoja?
Totta kyllä, työtä sai helposti kun kävi kysymässä. Itse aloitin kesätöissä 12-vuotiaana. Hernepellolle, mansikkapellolle ja siivoamaan pääsi alaikäisenä, samoin hoitamaan lapsia ja kantamaan tiskejä. Siitä lähtien kun aloin ansaita omaa rahaa, sain myös ostaa omat vaatteeni, kotoa ei enää tullut mitään. Ei sieltä paljon mitään muutenkaan tullut - kun muutin lopullisesti pois kotoa, omaisuuteni käsitti vaatteiden lisäksi matkakirjoituskoneen, kaksi kahvimukia ja pienen pöytäliinan. En osannut edes ajatella, että olisin voinut saada vanhemmiltani ajokortin, auton, oman puhelimen tai apua vuokranmaksuun.
Taloudellisesti työläiskodin kasvatin elämä oli pitkään melkoista kituuttamista. Jos halusi oman asunnon, piti ensin säästää iso osa asunnon hinnasta. Säästäminen ei ollut silloin yhtään sen helpompaa kuin nytkään, kyllä se raha ihan oikeasti piti säästää ja se oli jostain muusta pois. Oli sellaisiakin aikoja, useita vuosia, jolloin pääasiallinen ravinto käsitti keitettyjä perunoita ja ruskeaa soosia eikä muuta. Itselleen ei voinut ostaa mitään, ei edes suklaapatukkaa. Kun asuntolainan sitten lopulta sai, korko oli kymmenen prosenttia ja taas kaikki piti ihan oikeasti maksaa takaisin.
Niin että mitä me nyt silloin ryöstimme ja keneltä?
Jotkut tosin sanovat, että se asunnon ostaminen vasta olikin kurja temppu. Me onnettomat keskityimme vain lainanmaksuun emmekä ymmärtäneet, että lapsemme olisivat ansainneet enemmän hauskanpitoa ja kivampia tavaroita.
Näkökulma tämäkin, tietysti. Mahtaisivatko ne lapset kuitenkaan nyt olla kiitollisia muinaisista muhkeista viikkorahoistaan jos sen hinta olisi se, että me vanhemmat vanhennumme varattomina ja vuokralla?
Yhden asian myönnän auliisti: olen syntynyt hyvään aikaan. Sota oli loppunut monta vuotta sitten eikä uutta ole vielä syttynyt. Tästä rauhasta tosin ovat saaneet nauttia myös lapsemme. Pitäisikö tästä olla pahoillaan?
Vihdoin päästään eläkkeisiin, siitä nyt ainakin voi boomeria vähän ryöpyttää. Ei riitä, että elämme pitempään kuin aikaisemmat sukupolvet, olemme myös terveempiä ja nautimme suuria eläkkeitä.
En ole ihan vielä eläkkeellä, mutta sitten kun olen, työeläkkeeni on vähän yli 700 euroa. Siitä voi päätellä, että olen aina ollut pienituloinen. Jos yhtään osaa laskea yhteen, niin pienet tulot ja asuntolaina tarkoittavat jotain muuta kuin helppoa ja kevyttä.
Tämä oli nyt pitkä vuodatus, mutta kun pistää niin vihaksi. Lähtisikö joku boomerinhaukkuja ihan oikeasti kokeilemaan, miltä tuntuu asua mökissä, jonka ainoa mukavuus on sähkövalo? Miltä tuntuisi istua talvipakkasella ulkohuusissa ja miettiä tulevaisuutta kun ainoa eväs on se, että koita pärjätä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti