Suomen kaunein leikkimökki

 Suomen kaunein leikkimökki on tässä. Mihinkään viralliseen kilpailuun se ei ole osallistunut, mutta miksipä osallistuisikaan, kun kerran on näin ylivoimainen?

Muutama viikko sitten mökki oli vielä entinen kanikoppi. Aikaa nähnyt, kulunut sisältä ja ulkoa ja aika lailla sisäpissattu.

Pesimme, maalasimme ja reerasimme parhaamme mukaan.

 Mökillä ei ole muuta virkaa kuin olla kaunis. Siellä ei tarvitse tehdä mitään.

Ehkä sinne voi mennä istumaan ja ajattelemaan hetkeksi.

Ehkä sinne voi mennä sateella, katsella pihaa ja ajatella, että juuri nyt en voi tehdä mitään.

  

Omasta huoneestani ei pitänyt tulla tällaista

 

Kun suunnittelimme tätä taloa, tätä, jossa olemme nyt asuneet kuusi vuotta, kuvittelin työhuoneeni aivan erilaiseksi.

Sitä uutta työhuonetta varten maalautin seinät vihreiksi, sellaisiksi, että ne muodostaisivat raikkaan taustan uusille työhuonekalusteilleni.

Ensimmäinen mutta tuli vastaan, kun maalausliikkeen värikartoissa ei ollut juuri sitä vihreää, jota olin ajatellut. Lisäkustannusten pelossa oli otettava sitä mitä sai, herneenvihreää, lastenhuoneenvihreää, ei niin raikasta kuin piti.

Vihreää kuitenkin.

En missään tapauksessa aikonut tuoda  uuteen työhuoneeseeni vanhoja kalusteita. En ranskalaista, kirsikkapuista työpöytääni, jonka "ranskalaisuudesta" ja "kirsikkapuisuudesta" olen saanut kuulla, kirsikkapuu kun näyttää epäilyttävästi lastulevyltä, varsinkin sieltä, mistä koiravainaa sen kalusi ikävän näköisesti.

En aikonut ottaa käyttööni myöskään ruskeita kaappia ja laatikostoa, en yhtään mitään raskaan ruskeaa, vaan valkoista ja eleganttia, dynaamista ja sähköllä toimivaa. Halusin sähköpöydän ja sen viereen ehkä satulatuolin tai jonkin muun uuden ajan kalusteen, jossa on pakko istua suorassa. Istumiseen en silti kuvitellut käyttäväni aikaa kuin toisinaan.

Sitten kävi niin, että kaiken rakentamisen ja vähän epäonnisten asuntokauppojen jälkeen ei tuntunut olevan rahaa uusiin huonekaluihin. Niinpä kannoin vanhat kalusteeni työhuoneeseen ja aloin sovitella niitä seinustalta toiselle. Siihen meni ainakin kolme vuotta, enkä kertaakaan tuntenut, että työhuone olisi viihtyisä

kunnes

eräänä päivänä istuin pitkään huoneessani ja mietin taas kerran, kuinka saisin tästä kaikesta jotain hyvää aikaiseksi

ja keksin.

Nyt olen oikein tyytyväinen huoneen järjestykseen ja vanhoihin huonekaluihini, enkä varmaan koskaan enää muuta niiden paikkaa tai aio luopua niistä.

Valkoinen sähköpöytä, taivas varjele! Onneksi en koskaan saanut sitä.

Tämä on minun huoneeni, kaikki täällä on yksin minun. Miehellä on oma huoneensa, missä kaikki on vain hänen ja juuri sellaisessa järjestyksessä ja siivossa kuin hän tahtoo. En juuri edes käy siinä huoneessa enkä koskaan sano siitä mitään, vaikka joskus kyllä tekisi mieli.

Väitän, että avioliitot eivät hajoaisi niin herkästi, jos kaikilla olisi oma huone. Varsinkaan miehillä ei usein taida olla kotona mitään omaa paikkaa. Vaikea kuvitella, että kukaan mies viihtyisi niissä kolkoissa, valkoisissa huoneissa, joissa ainoa pehmeä elementti on kasa sisustustyynyjä.

Vaikka mistä minä sen tiedän. Tai mitään.  

 

Pienestä - ja halvasta -sisustusjutusta voi saada paljon iloa

 Pieni nurkka eteisessä tuottaa minulle paljon iloa. Jotta pääsin ottamaan tätä kuvaa, piti ensin tehdä korituolilla oleva tilkkupeitto ja matto, joka on tuolin alla, ja sitten vielä pestä ikkunat ja lattiat osana koko talon kevätsiivousta. Kuvan pelargonia ei sekään ole suoraan kaupasta, sen olen talvettanut tuvassa ja hoivannut kevätkuntoon.

Stailauksen kustannukset? Mitenkähän noita laskisi, kun kuvassa ei ole mitään, mikä olisi ihan vastikään ostettu kaupasta. Tuon rottinkituolin ostin toistakymmentä vuotta sitten kirpputorilta. Matto on tehty vanhoista lakanoista.

Otin tämän aiheekseni kun katsoin pari päivää sitten jakson Kotoisaa. Yleensä ihastelen tämänkaltaisten ohjelmien lopputuloksia, mutta nyt joku alkoi tökkiä jo alkumetreillä. Kyseisessä jaksossa eräällä perheellä oli samalla tontilla talo, kesämökki ja sauna - ihan kuten meilläkin on - ja suunnittelijalta toivottiin jotain "punaista lankaa" joka yhdistäisi nämä kolme.  Suunnittelija pani toimeksi ja pian tontille jo tuotiin kaivinkone, arboristeja, joukko muita työmiehiä, valtava lasti soraa, siirtonurmikkoa, kunttaa ja uusia istutuksia. Punainen lanka oli suuri terassi, jonne tuotiin kylpypalju ja iso sohva.

Lasku, joka tästä kaikesta kirjoitettiin, ei ollut ihan pieni. Mahtoiko satatuhatta riittää?

Toivottavasti pihan omistajat olivat tyytyväisiä muutokseen. Kauheaa ajatella jos eivät olleet, rahaa on mennyt tolkuttomasti ja piha on piloilla.

Voisin sanoa, etten minä ainakaan menisi tuollaisiin ohjelmiin, mutta se ei ole totta, sillä menisin minä jos olisi rahaa. Vanhan talon keittiö on aivan kauhea ja olisi mahtavaa päästä Huvilaan ja Huussiin uudistamaan sitä. Kertoisin selkeästi, mitä toivon ja lopputulos olisi varmasti hyvä; keittiö on nimittäin niin ruma, että mikä tahansa uudistus kaunistaisi sitä.

Sain suuren kevätsiivousurakkani tänä viikonloppuna päätökseen. Ikkunoiden pesu on työläintä, yksittäisiä pestäviä ruutuja on 336, joten saa siinä sutia jos pyyhkiäkin. 

Pesen ikkunat ja verhot kerran vuodessa. Nyt kävi niin, että pienen makuukamarin verhot eivät enää kestäneet pesua vaan tulivat koneesta riekaleina. Vasta 22 vuotta vanhat! Ei auttanut muu kuin käydä kangaskaupassa ja ommella uudet. Jos nämä kestävät edes yhtä kauan kuin edeltäjänsä, niin minä käyn jo yhdeksääkymmentä kun taas on ryhdyttävä ompeluhommiin.

   

Mitä boomer-vihaajat muka tietävät meidän elämästämme?

 Olen tietääkseni boomer. Tämä hiljattain keksitty uudissana tarkoittaa 1940, 50-  ja ehkä jopa 60-luvullakin syntyneitä, joka tapauksessa meitä, jotka olemme nuorten aikuisten vanhempia. Meistä on tullut muodikkaita haukuttavia joita näköjään saa nimitellä kuinka vaan eikä kukaan järkyty ja tarvitse terapiaa.

Keskustelupalstoilla roihuaa suoranainen boomer-raivo. Meitä syytetään ainakin ilmastonmuutoksesta, eliniän pidentymisestä ja siitä, että nuorilla perheillä on tiukkaa. Olemme ahneita ja itsekkäitä mikä näkyy muun muassa siinä, että asumme tilavissa, velattomissa asunnoissa, saatamme normaaliaikoina käydä ulkomailla ja harrastaa asioita, joilla ei ole mitään tekemistä jälkikasvumme kanssa. Palstahuutelijoitten mukaan olemme saaneet kaiken ilmaiseksi ja helpolla ja siinä riemussa ryövänneet tulevaisuuden lapsiltamme.

Syytösten lukeminen tuntuu pahalta ja loukkaavalta. En tunnista itseäni enkä ketään ikäisiäni noista jutuista. Ihmettelen, millä asiantuntemuksella meitä syytetään; yksikään meitä vihaavista nuorista ei ollut syntynyt väitettyjen rikostemme aikana.

Mitä me olemme ryövänneet? Helposti saatuja työpaikkoja?

Totta kyllä, työtä sai helposti kun kävi kysymässä. Itse aloitin kesätöissä 12-vuotiaana. Hernepellolle, mansikkapellolle ja siivoamaan pääsi alaikäisenä, samoin hoitamaan lapsia ja kantamaan tiskejä. Siitä lähtien kun aloin ansaita omaa rahaa, sain myös ostaa omat vaatteeni, kotoa ei enää tullut mitään. Ei sieltä paljon mitään muutenkaan tullut - kun muutin lopullisesti pois kotoa, omaisuuteni käsitti vaatteiden lisäksi matkakirjoituskoneen, kaksi kahvimukia ja pienen pöytäliinan. En osannut edes ajatella, että olisin voinut saada vanhemmiltani ajokortin, auton, oman puhelimen tai apua vuokranmaksuun.

Taloudellisesti työläiskodin kasvatin elämä oli pitkään melkoista kituuttamista. Jos halusi oman asunnon, piti ensin säästää iso osa asunnon hinnasta. Säästäminen ei ollut silloin yhtään sen helpompaa kuin nytkään, kyllä se raha ihan oikeasti piti säästää ja se oli jostain muusta pois. Oli sellaisiakin aikoja, useita vuosia, jolloin pääasiallinen ravinto käsitti keitettyjä perunoita ja ruskeaa soosia eikä muuta. Itselleen ei voinut ostaa mitään, ei edes suklaapatukkaa. Kun asuntolainan sitten lopulta sai, korko oli kymmenen prosenttia ja taas kaikki piti ihan oikeasti maksaa takaisin.

Niin että mitä me nyt silloin ryöstimme ja keneltä?

Jotkut tosin sanovat, että se asunnon ostaminen vasta olikin kurja temppu. Me onnettomat keskityimme vain lainanmaksuun emmekä ymmärtäneet, että lapsemme olisivat ansainneet enemmän hauskanpitoa ja kivampia tavaroita. 

Näkökulma tämäkin, tietysti. Mahtaisivatko ne lapset kuitenkaan nyt olla kiitollisia muinaisista muhkeista viikkorahoistaan jos sen hinta olisi se, että me vanhemmat vanhennumme varattomina ja vuokralla?

Yhden asian myönnän auliisti: olen syntynyt hyvään aikaan. Sota oli loppunut monta vuotta sitten eikä uutta ole vielä syttynyt. Tästä rauhasta tosin ovat saaneet nauttia myös lapsemme. Pitäisikö tästä olla pahoillaan?

Vihdoin päästään eläkkeisiin, siitä nyt ainakin voi boomeria vähän ryöpyttää. Ei riitä, että elämme pitempään kuin aikaisemmat sukupolvet, olemme myös terveempiä ja nautimme suuria eläkkeitä.

En ole ihan vielä eläkkeellä, mutta sitten kun olen, työeläkkeeni on vähän yli 700 euroa. Siitä voi päätellä, että olen aina ollut pienituloinen. Jos yhtään osaa laskea yhteen, niin pienet tulot ja asuntolaina tarkoittavat jotain muuta kuin helppoa ja kevyttä.

Tämä oli nyt pitkä vuodatus, mutta kun pistää niin vihaksi. Lähtisikö joku boomerinhaukkuja ihan oikeasti kokeilemaan, miltä tuntuu asua mökissä, jonka ainoa mukavuus on sähkövalo? Miltä tuntuisi istua talvipakkasella ulkohuusissa ja miettiä tulevaisuutta kun ainoa eväs on se, että koita pärjätä? 

Sähkölasku järkytti

 

Ompelin itselleni pitkästä aikaa mekon. Se on sikses hyvä, kuten täällä sanotaan.

Ehkä ei kuitenkaan olisi pitänyt käyttää ompelukonetta eikä silitysrautaa saati niitä useita valoja, joita tarvitsin saadakseni langan neulansilmään ja napinlävet kohdalleen, meille kun tipahti joulukuulta aivan ennätysiso sähkölasku, 810 euroa. Siihen vielä toisesta sähköyhtiöstä tuleva siirtomaksu päälle niin ollaankin jo toisella tuhannella. On siinä laskua yhdestä kuukaudesta.

Meillä on tavallisesti asuminen aika halpaa, vaikka taloja on kaksi, uusi ja vanha ja molemmissa käytetään sähköä. Siksipä viimeisin sähkölasku oli järkytys ja sai totisesti miettimään omaa sähkönkulutusta uudemman kerran.

Meillä on pörssisähkö ja sehän tämän yllätyksen aiheutti. Vaikka julkisuudessa puhuttiin pitkin syksyä sähkön kallistumisesta, en kuitenkaan ottanut asiaa tarpeeksi vakavasti. Jotenkin vain ohitin sen ja kuvittelin, että kun ei tähänkään saakka ole tullut isoja laskuja niin kuinka nyt sitten. Näin tyhmä sitä voi olla aikuinenkin.

Vaihdoimme heti sähkösopimusta, mutta tietysti kiinteähintainenkin on nyt paljon kalliimpi kuin vielä jokin aika sitten. Nyt odotamme varhaista ja aurinkoista kevättä ja sitä, että aurinkopaneelit tekevät meistä kuluttajista tuottajia ja sähkölaskut ovat taas miinusmerkkisiä. Siitä päästiin nauttimaan jo viime kesänä.

Pitemmittä puheitta päätän tähän ja suljen koneen: pöytäkone vie muuten aika paljon sähköä. 

 

Mitä Arno Kasvi sanoikaan?

 Tein viikonloppuna havukranssin aitan oveen. Valoina on viiden metrin mittainen, Rustasta ostettu valoketju. 

Jouluvaloajattelusta voisin siirtyä ja olen siirtynytkin kausivaloajatteluun. Miksi kaikki koristelu ja valaistus pitäisi keskittää vain muutamiin joulupäiviin, kun pimeä aika kuitenkin kestää pitkään? Ainoa syy on sähkölasku, mutta menköön.

Tänään on marraskuun kahdeksas päivä, eilen illalla satoi vähän lunta ja vielä aamulla oli pakkasta. Minä käänsin kasvimaan. Ehdinpäs ennen talvea!

Tapasin alkusyksystä yhdellä juttukeikalla Ruissalon kasvitieteellisen puutarhan entisen ylipuutarhuri Arno Kasvin ja kysyin, mikä hänen mielestään on puutarhan tärkein syystyö. Hän vastasi, että se on kasvimaan siivoaminen ja kääntäminen. Jos ei mihinkään muuhun ole aikaa, niin ainakin se pitäisi tehdä. Oma kasvimaani jäi kääntämättä syyskuisen sappileikkauksen takia: ennen sitä tuntui olevan liian aikaista ja sen jälkeen en voinut tehdä lapiohommia. Nyt olen niin hyvin toipunut, että työ sujui ilman ongelmia. Jestas muuten, miten isoja ja lihavia kastematoja siellä on!

Syksyllä voisi tehdä  paljon sen eteen, että keväällä olisi mukava aloittaa puutarhatyöt. Kaikenlainen siistiminen ja korjaaminen olisi hyväksi, täällä ainakin marjatarhan aita repsottaa ja perennapenkeissä rehottaa rikkaruohoja. Olen oikein tyytyväinen siitä, että me emme asu missään taajamassa. Olisi kauheaa, jos ympärillä olisi muita omakotipihoja ja itsellä koko ajan sellainen olo, että on pakko mennä pihatöihin ettei olisi muita huonompi. En käsitä, millä ajalla ja voimilla ihmiset pitävät pihansa niin superhienoina kuin ne täällä Laitilassa useimmiten ovat. Tulkaa katsomaan jos ette usko, mutta älkää meille tulko.

Pahuksen pimeys. Maalla asumisen yksi puoli on syksyllä aikaisin laskeutuva sysipimeys. Jos pelkää pimeää, kannattaa pysyä kaupungissa. Muuten ei. Ei millään. 

 

Huono asiakaspalvelu ei pilannut päivää

 Sappileikkauksesta on kohta neljä viikkoa ja olen toipunut niin hyvin, etten välillä edes muista koko asiaa. Mitään ongelmia ei ole ollut.

Vasta leikkauksen jälkeen otin selvää, millaisia oireita sappikivet voivat aiheuttaa; kuvittelin ennen, että niistä seuraa vain kovia vatsakipuja. Oireet voivat kuitenkin olla monenlaisia, esimerkiksi pahoinvointia, josta itse kärsin - kaiken aikaa oli vähän kuvottava olo. Ihanaa kun se on poissa. Vielä parempaa on kuitenkin se, että nyt henki kulkee kunnolla. Sappirakkoni vei ilmeisesti niin paljon tilaa, että se painoi keuhkoja ja minun oli vähän vaikea hengittää jo pitkän aikaa. Jestas miten olen nyt nauttinut ulkona olemisesta!

Tänään olen haravoinut pihaa ja siivonnut lastenlasten syyslomailun jälkiä. 6- ja 7-vuotiaat olivat täällä koko viikon. Emme tehneet mitään erityistä, olimme vain täällä ja ulkoilimme pihalla tai tässä lähistöllä. Törmäsimme yhtenä  päivänä koiralenkillä peuranraatoon, joka oli kaadettu vasta hiljattain sillä siitä oli vielä osa syömättä. Todennäköisin kaataja oli susi tai sudet, niitä kulkee jatkuvasti näillä main. Jotenkin ei sen jälkeen huvittanut lähteä metsälenkeille pikkutyttöjen kanssa. Tämä on arkea täällä, jaamme samat tiet ja polut ja pihatkin susien, ilvesten ja tänä kesänä jopa karhun kanssa ja vaikka jossain kuinka vakuutettaisiin, etteivät ne tee ihmiselle mitään niin tuskinpa kukaan sitä varmasti tietää.  

Kirjan tekeminen edistyy sekin. Olen sopinut työstä taittajan kanssa ja nyt odotan, mitä tuleman pitää. Taittaja paitsi taittaa, tekee myös kannen ja mahdollisesti muutakin, se muu on vähän kesken. Sitten, kun aineiston lopullinen koko on tiedossa, pyydän tarjoukset painotaloilta. Tekisin kirjan mielelläni kokonaan Suomessa, mutta tiedän jo nyt, että Virosta saa painatuksen paljon halvemmalla. Isänmaallisuuden hinta on ehkä liian suuri. 

Tähän päivään mahtui myös käynti keskustassa. Hain erään lähetyksen eräästä paikasta jota en viitsi tarkemmin määritellä kun kaikki täällä tietävät sitten kenestä puhutaan enkä halua loukata. Sanonkin siis vain näin yleisellä tasolla, että vaikka asiakaspalvelu monissa paikoissa on aivan loistavaa niin kaikissa ei ole. Että kuinka yksi ihminen voikin luoda sellaisen vaikutelman, jossa asiakas tuntee olevansa a) häiriöksi ja b) kiitollisuudenvelassa siitä, että yleensä saa asiansa hoidettua.

Olen siis pahoillani kun häiritsin, käsitän kyllä, että asiakkaita lappaa muutenkin vaivaksi asti. 

Kaiken kaikkiaan onnistunut päivä. Yksi sen valopilkuista oli tajuta, että kevääseen on vähemmän aikaa kuin keväästä.

 

Jos saisin antaa yhden neuvon, niin

Talo on talo, mutta koti se on vasta sitten, kun siellä on elämää. Kuten kuvasta näkyy, meillä on elämää aina joskus - vilkkaimmillaan se oli muutama päivä sitten kun toistaiseksi pienimmät lastenlapset olivat täällä. He piirsivät ja askartelivat ja taisivat syödäkin jotain kun tarkemmin katsoo.

Pienten kanssa on tosi intensiivistä ja hauskaa ja päivän päätteeksi minä olen se, joka olisi täysin valmis nukkumaan siinä missä pikkutytöillä on vielä hyvinkin virtaa. Kaksi yötä on oikein sopiva vierailuaika, vaikka se sitten kun aika tulee täyteen, tuntuu taas liian lyhyeltä. Lapsia on ikävä heti, kun he ovat omissa kodeissaan.

Pienten jälkeen isompi lapsenlapsi tuli käymään ja viipyi hänkin kaksi yötä. Isomman, jo lähes aikuisen kanssa on erilaista eikä se käy niin paljon mamman voimille. Ei muuten kuin siksi, että yritän tunkea joka väliin jonkin koetellun hyvän neuvon joita nuori tietysti korvat höröllänsä kuuntelee ja ottaa opikseen. Tai sitten ei.

Tiedän, että neuvominen on ärsyttävää. Muistan hyvin kun olin itse nuori ja äidin saatikka jonkun ikivanhan isoäidin neuvot olivat muinaismuistolan houreita, käyttökelvotonta ja ajastaan auttamatta jäänyttä tavaraa. Mitä muka vanhukset tietävät elämästä! Hehän on syntyneet vanhuksina ja vaikka eivät olisi, eivät tajua enää tätä päivää.

En minäkään kaikkea ymmärrä, en aina ymmärrä edes sitä, mistä puhutaan. Silti - ja tämänkin sanoin nuorelle vieraalleni - ihminen ei kovin paljon muutu, ei kovin nopeasti, vaikka olosuhteet muuttuvat. Tarkoitan sitä, että kun minä olin kahdenkymmenen, olin suunnilleen samanlainen kuin hän on nyt. Kyllä minä siitä jotain tiedän. 

Kaikenlaista sanottavaa olisi kaksikymmenvuotiaalle itselleni jos se olisi mahdollista. Yksi tärkeimmistä on se, ettei ihminen ole koskaan valmis. Jotenkin muistan kuvitelleeni, että kun on kahdenkymmenen eikä asu enää kotona on valmis ja aikuinen eikä mitään kehitystä voi enää tapahtua. Siinä olin perusteellisen väärässä ja onneksi sen sitten myöhemmin itse tajusin.

Ihminen ei ole koskaan valmis, ei koskaan täydellinen eikä niin viisas ja osaava, etteikö voisi kehittyä. Oppiminen on mahdollista aina. Sitä tapahtuu pakosta kun elämässä tulee eteen yhtä ja toista josta pitää selvitä, mutta parasta kai on jos yrittää itsekin vähän auttaa ja olla aktiivinen.

Olisiko muuten kannattanut aikoinaan kuunnella niitä muinaismuistolan neuvoja vanhemmilta ihmisiltä?     

Enpä tiedä, vieläkään. Enemmän olisi kannattanut kuunnella itseään, sitä, mitä todella haluaa, mistä aidosti on kiinnostunut ja lähteä sinnikkäästi sitä kohti.

 

Viimeiset housuni ratkesivat mutta se ei ole niin vakavaa

 Kuva on monen vuoden takaa, eikä tuota taustalla olevaa vanhaa navettaa enää ole. Se purettiin pois meidän uuden talomme tieltä. Noista pelargonioista sen sijaan saattaa joku olla vielä hengissä. Vanhassa talossa on talvehtinut 17 pelargoniaa ja hyvin onkin, mutta en ole pitänyt lukua niiden vuosista.

Muuten tuo kuva ei nyt liity mihinkään, valitsin sen mukaan koska se on kaunis. Tänä aikana jos koskaan kannattaa etsiä ja katsoa vain kaikkea kaunista, sillä jos jostain saa mieleensä vähän toivoa ja piristystä niin kimppuun vaan.

Viikonloppu on ollut siitä erikoinen, että minulla ei ole ollut mitään "täytyy tehdä" -juttuja. Yleensä on joku lehtijuttu joka pitää kirjoittaa tai käydä tekemässä joku haastattelu tai jotain, mutta nyt ei ollut mitään. Siitä puolestaan seuraa se, että mietin vähän väliä olenko unohtanut jotakin. Vielä ei ole tullut mieleen.

Aamulla kävi niin, että hyvin palvelleet pyjamahousuni - joissa olen viime aikoina esiintynyt luvattoman paljon kun olen kotona - ratkesivat peruuttamattomasti. Ne olivat myös viimeiset vielä käytössä olleet; uusien ostaminen on kyllä ollut listalla jo pitkään, mutta en ole törmännyt sopiviin.

Ensin ajattelin lähteä kauppaan, mutta sitten muistin, että sain tyttäreltä vanhoja lakanoita matonkuteiksi ja että siellä on sopivaa kangasta. Niinpä tein uudet yöhousut vanhasta pussilakanasta ja taidan tehdä vielä toisetkin, yhdestä pussilakanasta tulee ainakin kolme paria.

Se oli päivän hyvä työ.

  Huomenna on maanantai ja myös minun syntymäpäiväni. Täytän 63 vuotta. Se ei tunnu paljolta ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä paremmin tajuaakin sen kuinka lyhyt aika joku 60, 70 tai 80 vuotta on tässä maailmassa. Todella lyhyt, vähän kuin joku koeaika. Juuri kun alkaa olla valmis ottamaan kaiken irti niin aika loppuu. Vaikka onnellisinta - niin ajattelen - olisi se, että tuntisi saaneensa kylliksi elämästä eikä haluaisi enää yhtään mitään, sitten lopussa, tarkoitan. Ja toivon todella, että sinne on vielä paljon matkaa. 

Kuuntelen muuten tässä kirjoittaessani Mercedes Sosaa. Hän laulaa Gracias A La Vidaa ja säestää itseään kitaralla. Upea ääni ja upea nainen. Suosittelen. 

Vielä yksi juttu tähän sekavaan sunnuntaisepustukseen: nyt, kun olen vihdoin löytänyt tieni Instagramiin, laitan sinne kuvia aika ahkerasti tai ainakin useammin kuin tänne. Käykää katsomassa. 

 

Rakastan vanhoja taloja, mutta

 Rakastan vanhoja taloja - kuten tätäkin, kuvassa olevaa jonka omistamme - mutta juuri nyt olen tyytyväinen, ettei minun tarvitse asua sellaisessa.

Luin aamulla vanhojen talojen ystävien facebook-ryhmästä miten ihmiset kyselivät toisiltaan, kuinka kylmää ihmisten kodeissa on ja vastauksista tuli selväksi, että hyvinkin kylmää. Tiedän, mistä puhutaan ja osaan samaistua kylmien lattioiden, vetoisten ikkunoiden ja savuttavien tulisijojen omistajiin.

Tällä hetkellä ulkona on  -18 astetta mutta meillä täällä uudessa talossa on mukavaa ja lämmintä. Kävin tarkastamassa vanhan talon tilanteen iltapäivällä ja siellä salin puolella oli viisi astetta ja muualla vähän toistakymmentä. Plussaa sentään. Tietysti siellä on kylmä, kun vain pieni peruslämpö on päällä, mutta eipä siellä niin lämmin olisi vaikka tulet olisivat pesissä pari kertaa päivässä. Lattiat ovat todella kylmiä joka tapauksessa.

Sähkökatkot, ainakin jos ne kestävät kauan, muuttavat tilanteen vanhan eduksi. Toini-myrskyn aikana pelkäsin tosissani, että sähköt katkeavat pitkäksi aikaa sillä pienempienkin tuulten ja lumisateiden aikana ne tapaavat mennä. Nyt kuitenkin oli onnea matkassa vaikka juuri tällä kertaa varasin vettä ämpäreihin, tarkistin taskulamppujen, tulitikkujen ja kynttilöiden paikat ja kävin jopa lämmittämässä vanhaa taloa siltä varalta, että joudumme sinne evakkoon. Siellä kun sentään voisi olla ja tehdä ruokaa vaikka sähköä ei tulisi moneen päivään. Eilen lämmitin viimeksi ja tänään sitten lämpötila oli pudonnut noihin asteisiin jotka mainitsin.

Uskoakseni monet haaveilevat vanhan talon omistamisesta ja tiedän, että monet sen haaveen myös toteuttavat. Onkohan jossain tilastoa siitä, kuinka moni jättää leikin kesken? Kuinka moni niistä, jotka kuvittelivat löytäneensä sen loppuelämän kodin, johon lapset ja lastenlapset voivat juurtua, väsyy ja pettyy muutamassa vuodessa, kun remontoitavaa riittää aina vain ja uutta tulee? Elämä on pelkkää remonttia, remontin suunnittelua ja rahojen laskemista.

Asioilla on kuitenkin monta puolta. Niinpä täytyy huomata sekin, ettei missään saa pienistä arjen asioista sellaista nautintoa kuin vanhassa talossa voi saada. Miten suloista on käydä kylmänä päivänä halaamassa kamarin lämmintä pönttöuunia, kuinka ihanaa on juosta pakkasillassa pihasaunan löylyihin ja miten tarpeellista työtä tuntee tekevänsä, kun pilkkoo polttopuita ja kantaa niitä sisälle. Uuden talon tasaiset ja helpot olosuhteet vievät nämä ilot jos kohta antavat tilalle jotain muuta. 

Kymmenen vuotta tuli täyteen tätäkin hommaa

 

Huomasin juuri, että muuan merkkipäivä on päässyt livahtamaan ohi: joulun alla tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun aloitin ensimmäisen blogini, Ruusupensaan takaa.

Oli hyvä kohta ryhtyä bloggariksi, sillä olin lähdössä pitkälle ulkomaanmatkalle ja halusin kertoa matkakuulumiset tuoreeltaan. Sen tein ja jatkoin sitten kirjoittamista monta vuotta. En tavoitellut silloin enkä nytkään tavoittele täydellisyyttä sen paremmin kuin rahaakaan, en suunnittele enkä hio kirjoituksiani ja olen todennäköisesti tehnyt kaikki  virheet, joista blogivalmentajat varoittavat. Blogi on ollut minulle se paikka, jonne voin julkisesti kirjoittaa mitä haluan. Julkisesti taas haluan kirjoittaa siksi, etten ole mikään pöytälaatikkokirjailija eikä tekstillä ole mielestäni mitään arvoa ellei kukaan lue sitä.

Tämä viimeisin, omalla nimelläni kulkeva blogi on jo neljäs. Ensin siis kirjoitin Portsasta, kirjaimellisesti ruusupensaan takaa muun muassa näin

Seuraavassa blogissani, Kirjoittamossa, kerroin kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelustani ja usein myös toimittajan työstä. Tässä esimerkki vuodelta 2015.

Kolmas blogini kertoi siitä, miten me rakennutimme talon Laitilaan. Valo ikkunassa keikkui välillä jopa rakennusblogien Kymmenen kärjessä -listalla ja sitä luetaan yhä. Tämä teksti on vuodelta 2018.

Kaikkiaan minun blogejani on luettu noin 250 000 kertaa. Se ei ole paljon huippuihin tai edes aika hyviin verrattuna, mutta on se tosi paljon parempi kuin ei mitään. On se ainakin sitä, mitä kaikkein eniten olen aina halunnut: että minä kirjoitan ja joku lukee.

Kymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon, myös minulle. Läheskään kaikesta en ole kirjoittanut. Suosituimpia tekstejä ovat olleet ne, joissa puhutaan vaatteista - niitä taitaa olla peräti kaksi - tai kerrotaan jotain ikävää. Tässä onkin hyvä vinkki aloittelevalle bloggarille: laita otsikkoon väärä valinta tai pieleen meni niin johan tulee lukijoita. 

Semmoisia me ihmiset ollaan, uteliaita.   

Jouluyllätys sängyssä

Eilen, kun vaihdoin lakanoita mielestäni aika kutsuvan näköisessä makuuhuoneessamme, löysin patjojen välistä yllätyksen. Hiirenkakkaa. Miten minusta tuntuikin tässä eräänä yönä, että joku hipelöi käsivarttani eikä se ollut vieressä makaava mies.

Taloon laitettiin rakennusvaiheessa hiiriverkot, mutta lähemmin tarkasteltuna niistä löytyi nyt reikiä. Hiiret rapistelivat rakenteissa monta päivää ja kerran  törmäsin yhteen hännäkkääseen kun menin vessaan. Siitä veijarista päästiin, kun laitoin Mimmi-kissan vähäksi aikaa samoihin tiloihin ja oven kiinni perässäni.

Mutta että sängyssä, se on sentään liikaa. Hankimme pari räpsää ja tänään toinen niistä oli lauennut ja vienyt hengen pieneltä hiireltä. Olen pahoillani hiiren ja hänen perheensä puolesta, mutta joku raja on oltava.

Huomenna on jouluaatto ja meillä on kaikki tarpeellinen. Joulukukkia on oltava. Tulppaanit olisivat parhaita, mutta niitä ei tunnu olevan missään. Onko korona vienyt tulppaanitkin?

Ruusut ovat hyviä nekin. Vahasin eilen pöydän ennen kukkien asettelua ja ihastelin tuoksua joka tuli, ei kukista vaan vahasta. Olen aina vain tyytyväinen tuohon pöytään, jonka pitkän etsimisen jälkeen löysin kaksi vuotta sitten uuteen kotiimme Loviisan Aitasta Ruskolta. On ehkä liioittelua sanoa, että rakastan tuota pöytää, mutta melkein näin se on.

Olemme joulun kahdestaan. Siitä seuraa se, ettei ruokaa tarvitse miettiä sen kummemmin. Ostin pienen kinkun, muutamia punajuuria ja vähän kalaa. Mies syö kinkun ja minä kalat ja punajuuret. Aion myös tehdä pienen silakkalaatikon itselleni. Se ei kuulu meidän jouluperinteisiimme paitsi ehkä tämän jälkeen. Silakkalaatikkoa minä kuitenkin rakastan, se on varmaa. Siinä vasta hyvä ruoka!

Kävin tänään Loimaalla auttamassa tätiäni kauppareissulla ja ajoin sitten Turkuun viemään tyttärille pari joulujuttua, jotka minun piti viedä jo edellispäivänä jolloin myös olin Turussa mutta jotka unohdin. Suunnittelin, että käyn samalla Länsikeskuksen Citymarketissa hakemassa kinkun ja muut joulun ruoat, sillä sieltä minä ne hankin vuosikausia kun vielä asuimme Turussa. Tulin toisiin ajatuksiin kun näin, miten paljon autoja kaupan pihalla oli ja tulinkin sitten tänne Laitilaan omaan K-kauppaamme. Turha mennä ehdoin tahdoin tungokseen.

Tämä on kolmas joulumme tässä talossa. En ole mikään jouluhullu ja joulu onkin mielestäni ennen kaikkea lasten juhla. Lapsena joulu oli tietysti valtavan jännittävä ja silloin, kun omat lapset olivat kotona, joululla oli paljon suurempi merkitys. Nyt en enää, rehellisesti sanottuna, viitsi nähdä kauheasti vaivaa.

Hyvää joulua joka tapauksessa! Olkoon se hyvä tai huono, yksi päivä se kuitenkin vain on ja pian on taas arki.      

Varmuusvarastosta eläkeputkeen

 Siivosin keittiön kaappia ja päätin esitellä perheeni varmuusvaraston. Purkki hernekeittoa ja kaksi purkkia tomaattipyreetä. Kuinka kauan näillä pärjäisi poikkeusoloissa?

Innostuin jossain vaiheessa varmuusvaraston kokoamisesta, kun luin erään ihmisen selvityksen hänen omasta varastostaan, joka oli paitsi monipuolinen, myös kauniisti järjestetty. Siellä oli vaikka mitä ja varaston omistaja kertoikin, että hänen ei koskaan tarvitse lähteä kauppaan vaikka taloon tulisi yllätysvieraita, sen kun vain kävelee muhkeaan varmuusvarastoonsa ja ottaa mitä tarvitaan. Tämä inspiroi minua vallan tavattomasti ja niinpä ryhdyin keräämään säilykepurkkeja kuiva-ainekomeron ylähyllylle. Hernekeittoa, lihapullia, nauta-sikasäilykettä, hedelmäpurkkeja. 

Sitten me vähitellen söimme kaiken emmekä ostaneet uusia tilalle ja tässä nyt ollaan.

Meiltä on kymmenen kilometriä lähimpään kauppaan. On kuitenkin vaikea kuvitella sellaista tilannetta, että me molemmat olisimme useita päiviä kykenemättömiä käymään kaupassa tai ettemme mitenkään saisi hankittua itsellemme ruokaa. Korona voi tietysti olla sellainen asia, joka pakottaa pysymään sisällä, mutta siinäkin tapauksessa apua on saatavissa. Se, että kaupat olisivat pitkään kiinni tai että niissä ei olisi mitään myytävää, tuntuu lähes mahdottomalta.

Kaappia siivoillessani kuuntelin radiota ja siellä puhuttiin mm. hallituksen toimista, joilla edistetään yli 55-vuotiaiden työllisyyttä. Keino on ns. eläkeputken katkaisu. Asia ei koske sinällään minua, sillä olen syntynyt ennen vuotta 1963 ja eläkeputki katkaistaan sinä vuonna ja sen jälkeen syntyneiltä.

Olisin voinut keväällä jäädä eläkeputkeen ihan helposti. Olin siis työtön ja sain päivärahaa. Jos olisin ilmoittanut itseni jatkuvaksi työttömäksi, käytännössä siis päättänyt vain lopettaa juttujen kirjoittamisen, olisin voinut oleskella kotona seuraavat kolme vuotta mitään tekemättä ja nauttia ilmaista rahaa. Oleskelua se nimen omaan olisi ollut, sillä peruspäivärahalla ei olisi menty minnekään eikä ostettu mitään ylimääräistä eikä juuri tarpeellistakaan. Eipä paljon huvittanut moinen vaihtoehto.

Olisinko jäänyt, jos työttömyyspäiväraha olisi isompi? Sain peruspäivärahaa sen takia, etten kuulu työttömyyskassaan joten ansiosidonnainen ei ole ulottuvillani.

En usko, että olisin jäänyt sittenkään. Eläkkeelle jääminen tuntuu ainakin nyt kaukaiselta ja vähän ikävältä ajatukselta enkä tunne ollenkaan olevani valmis siihen. Minun on hirveän vaikea nähdä itseni eläkeläisenä.

Mieli voi tietysti muuttua nopeasti, mutta nyt virtaa tuntuu kumminkin vielä olevan. Ei vain siihen, mitä nyt teen vaan myös johonkin uuteen. Suunnitelmia ja haaveita pitää aina olla.

Lampaantaljan voi pestä

 Tässä Ikeasta ostettu lampaantalja ennen ja jälkeen pesun. Taljasta tuli kuin uusi.

Pesin taljan käsin, noin 30-asteisessa vedessä ja valkopyykille tarkoitetulla pesuaineella. Pestessäni mietin, että myös koiran shampoota olisi voinut kokeilla, turkki kuin turkki.

Pari päivää kestäneen kuivumisen jälkeen kampasin taljan koiran teräskammalla.

 

Talja oli tosi nuhruinen, sillä koira on maannut sen päällä. Nyt en enää taida raaskia luovuttaa tätä koiralle, on se niin nätti.

Jos ryhdyt pesupuuhiin, niin irrota ensin taustapuolen pesu- ym.--ohjeet. Minä en pöljyyksissäni huomannut tehdä sitä ja isokokoinen tarralappu hajosi pieniksi palasiksi pestessä. Siinä oli sitten oma vaivansa kun niitä keräili.

Eipä muuta tänään. Viikonloppua! 

Rakkaudella hoidettu piha

 

Selasin vanhoja kuvia ja löysin sieltä tämän, muutama vuosi sitten Kuressaaressa otetun kuva. Eikö olekin kaunista?

On ihan selvää, että tätä idylliä ei ole tehty rahalla. Tässä pienessä, vaatimattomassa talossa asuu joku, joka siivoaa pihansa joka päivä ja hoitaa kukkapenkkiään rakkaudella. Puitteet ovat todella vaatimattomat, mutta niissä on tehty se, mitä voidaan.

Tämä on se, mitä itse olen miettinyt monta kertaa: miksi ihmisen pitää aina hamuta jonnekin tulevaisuuteen, haaveilla jostain paremmasta ja sen odotuksessa jättää elämättä se elämä, joka juuri nyt on käsillä?

Tämä ajatus ei totta totisesti ole omani. Tartu hetkeen -iskulauseita on keksitty vaikka minkälaisia ja aiheesta on kirjoitettu kirjojakin. Toivottavasti joku on saanut niistä voimaa ja uusia oivalluksia, minä en. En pystyisi asumaan tuossa pikku mökissä tyytyväisenä, en millään. Mökki täytyy maalata! Tarvitaan uusi katto! Pihakivetys on uusittava! Rappuset: eikö meille ikinä saada kunnon rappusia, kenelläkään ei ole näin kaameita rappusia kuin meillä!

Tällaiset ajatukset piinaisivat minua aamusta iltaan.

Tehdä parhaansa siinä, missä on ja olla tyytyväinen siihen. Siihen kun pystyisi.

Kehittyäkin pitää, totta. Tyytyväisyys ei kai sentään tarkoita paikoilleen juuttumista, voihan tyytyväinenkin opiskella tai säästää rahaa tai jopa sijoittaa sitä ja elää silti jalat maassa. Elää niin, että on enemmän tässä hetkessä kuin tulevassa.

Ei kodin eikä pihan tarvitse olla uusi tai muuten juuri se unelmien koti jotta siitä voisi tehdä kauniin. Kuka ikinä tuossa Kuressaaren mökissä asuu, hän osasi tämän. Saisinpa minä edes kärhöni kasvamaan noin reheväksi ja kukkimaan noin kauniisti. 

Vierashuoneessamme toimii salamyhkäinen yritys

 

Lapsena haaveilin, että asuisin talossa, jossa olisi paljon huoneita, niin paljon, etten edes kävisi jokaisessa joka päivä.

Nyt on. Vierashuoneen ovi voi olla kiinni vaikka viikon tai kaksi, riippuu ihan siitä, tuleeko vieraita. Tämä on ylellisyyttä, ehdottomasti.

Laskostin tuon äskettäin valmistuneen tilkkupeiton vierashuoneen sängyn päälle odottamaan sitä, että laitan sen omaan sänkyymme jonne se on tarkoitettu. Koska se tapahtuu, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, ettei se noin vain käy. Ensin pitää tietenkin siivota ja vaihtaa lakanat ja kaikkea semmoista. Mielellään saisi myös olla joku merkkipäivä kuten vaikka joulu. Ei monen kuukauden työtä heitetä sängyn päälle huolettomasti, jonain tavallisena arkiaamuna.  

Vierashuoneemme yleisimmät vieraat ovat kaksi pientä tyttöä. Viime kerrasta oveen jäi tämä:

Täällä siis toimii etsivätoimisto, mikä on tietysti Varsin Salaperäinen Juttu. Tuo toinen paperi, jossa on keltaista, on ovikoodilaite, siinä on numeroita. Etsivätoimistoon pääsee vain, jos tietää koodin. Minä en tiedä.

Oma etsivätoimisto on joka tapauksessa varsin tarpeellinen, sillä minulta on kaiken aikaa hukassa jotain. Tänään etsin auton avainta jotta pääsisin töihin. Tällainen nyt on tavallista ja lähes jokapäiväistä samoin kuin se, että etsii toista sukkaa, lompakkoa tai silmälaseja, jotka juuri äsken laski kädestään jonnekin.

Erityisalaani hukkaamisessa on veroehdotus, vai mikä sen nimi nykyään on? Hukkaan sen joka tapauksessa säännöllisesti. Se käy niin, että saan veroehdotuksen, sen paperisen, ja huomaan, että siihen on tehtävä muutoksia. Teen muutokset netissä ja päätän, että laitan paperisen veroehdotuksen sellaiseen paikkaan, että varmasti löydän sen kun saan korjatun veroehdotuksen ja voin sitten vertailla niitä. Sitten kun se korjattu veroehdotus tulee, en löydä alkuperäistä mistään.

Tämä tapahtuu joka kerta. Minulla on vaikka kuinka monen vuoden veroehdotukset hukassa. 

En tiedä, lähetetäänkö paperiversioita enää. Olisi hyvä, jos ei lähetettäisi etten hukkaisi niin paljon.

Etsivätoimistosta ei taida tässä asiassa olla apua. Ei ainakaan vielä; toimeksianto tulee vasta sitten, kun etsivät oppivat lukemaan.

Tilkkupeitto tuli viimeinkin valmiiksi

 Tuntuu tosi hyvältä, kun saa jonkun ison työn valmiiksi. Parisängyn tilkkupeitto on yksi pitkään työn alla olleista ja tänään ompelin viimeiset pistot.

Aloitin joskus viime syksynä ja silloin tavoitteeni oli saada uusi sängynpeitto jouluksi. Tuleehan se, vaikka ei viime jouluksi niin seuraavaksi.

Olen hätäinen tekijä, ihan minkä tahansa hauskan asian parissa. En malta suunnitella kunnolla, sillä työhön pitää päästä heti. Sillä tavalla tulee paljon virheitä ja hukkatyötä ja näin tapahtui myös tällä kertaa. Peittoon päätyi vain osa ompelemistani blokeista, sillä tein ensin väärän kokoisia ja sitten väriyhdistelmiä, jotka eivät olleetkaan hyviä. Myös näistä lopullisista väreistä olin pitkään epävarma ja välillä jo hylkäämässä niitä. Hyvä siitä kuitenkin tuli, vaikka peitolla ei voitettaisi yhtäkään tilkkutyökilpailua.

Tikkasin peiton käsin ja voi olla, että tikkaan vielä vähän lisää. Nyt tikkaus ulottuu vain kerran peiton ympäri jotta kaikki kolme kerrosta pysyivät paikoillaan kanttauksen aikana.

Tilkkujen leikkaamiseen kokeilin tyttäreltä lainattua työkalua, sellaista varta vasten tilkkujen leikkaamiseen tarkoitettua. En kuitenkaan osannut tehdä sillä kunnon jälkeä ja niinpä palasin vanhaan, hyväksi koettuun tapaan ja piirsin ja leikkasin jokaisen tilkun erikseen, kynällä ja saksilla.

Jos haaveilee tilkkutöiden tekemisestä, kannattaa pitää silmät auki ja kartuttaa kangaskokoelmaa koko ajan. Sopivan väristen kankaiden löytäminen voi innostuksen iskiessä olla vaikeaa kun kangaskauppoja on harvassa ja netissä on hankala saada todellisuutta vastaavaa kuvaa kankaista. Kauneimmat tilkkutyöt on varmaan tehty vanhoista vaatteista ja muista käytetyistä tekstiileistä leikatuista tilkuista.

Lähes kaikki tähän peittoon käytetyt kankaat on ostettu uutena loimaalaisesta Kangas-Peikosta, joka on oikein hyvä ja monipuolinen kauppa. Vain taustakangas on Jätti-Rätistä.

Seuraavaksi aion tehdä tyynyliinoja anopin lähes sata vuotta vanhoista perintölakanoista. Niin ja ne kangaspuut tietysti odottavat, nekin.

Airbnb-emäntä julkisuudessa

 

Laitilan Sanomissa oli tänään juttu meidän majoitustoiminnastamme. Mies ei halunnut kuvaansa eikä edes nimeään julkisuuteen joten minä edustan meitä tässä yksin.

Jutussa tulee aika mukavasti esiin airbnb-majoittamisen idea: ei pelkästään rahasta, vaan myös siksi, että se on kiinnostavaa ja tuo elämää vanhaan taloon. Rahastakin mainitaan: olemme tienanneet tänä kesänä 818 euroa. On ihan hyvä puhua avoimesti rahasta sillä se jos mikä kiinnostaa ihmisiä. En ymmärrä, miksi raha on usein sellainen tabu, ettei haluta kertoa vaikka sitä, mitä jostain esineestä tai asunnosta tai autosta on maksettu, saati sitten sitä, paljonko jostain tienaa.

Omaan kotiin majoittaminen ei ole mikään uusi idea. Ennen vanhaan - silloin vanhoina hyvinä aikoina - oli ihan tavallista pitää kortteerilaisia  vaatimattomissakin asunnoissa. Missäpä ne maalta kaupunkien kouluihin tulleet lapset ja nuoret olisivat asuneet elleivät jonkun rahan tarpeessa olevan ihmisen nurkissa? Omasta huoneesta ei aina voinut uneksia, nukkumapaikkana saattoi hyvin olla vaikka keittiön nurkka. Siihen nähden airbnb on varsin ylellinen tapa asua.

Kuvassa suoristan pöytäliinaa salin pöydälle. Täällä sanotaan tällaisen vanhan talon huoneita tuvaksi, kamareiksi ja saliksi, vaikka sali ei ole sen kummempi kuin mikä tahansa huone. Minusta se on kuitenkin paljon mukavampi ja sopivampi sana tuolle huoneelle kuin olohuone, josta en muuten olen sanana koskaan pitänyt. Olohuone kuulostaa joltain, jossa minulla ei ole mitään tekemistä.

Jutun kuvat otti oma kuopukseni Laura Varjo, joka on rakentamassa itselleen uraa myös valokuvaajana ja on jo varsin taitava. Olemme jo vähän suunnitelleet, että voimme tehdä joskus jotain yhdessä; minä kirjoitan ja hän kuvaa.

Vähän minua huvittaa tuon jutun alaotsikko: majoittaminen on Varjon pariskunnalle harrastus. Että eikö sitä mitään muita harrastuksia voisi ihmisillä olla? Ja pariskunnilla?

Maalasin leivinuunin - tuli muuten aika hieno

Että voikin tulla hyvä mieli kun saa jotain kaunista aikaiseksi. Ylimääräistä maalia täytyy vielä vähän krapata pois ja laittaa lattialista, mutta muuten on valmista.

Alla leivinuuni ennen maalausta. Se oli tuollainen kun ostimme Vanhan Maatilan 20 vuotta sitten. Ihmeesti silmä tottuu kaikkeen, sillä vaikka uuni oli noin ruma, saatoin silti olla ihan tyytyväinen tupaan, jossa se seisoo, kunhan kaikki muut asiat olivat kohdallaan. 

En ole koskaan käyttänyt leivinuunia. Syynä on se, että pelti on jotenkin kummallinen ja ehkä pois paikoiltaan. Sitä on mahdotonta nähdä, sillä pelti on hirmuisen pitkän varren päässä kaukana uunimötikän sisällä.

Voi olla, etten olisi käyttänyt uunia muutenkaan; ne vähät leipomukset, joita teen, paistuvat ihan hyvin sähköuunissa. Nyt, kun uuni on kaunis, aion kuitenkin kokeilla puiden polttamista. Vaikka pelti olisi pois paikoiltaan riittää, jos se on auki. Kun vain savu menee ulos, puita voi polttaa, tunnelman takia. 

Olen tietysti miettinyt uunin maalaamista vuosien varrella, mutta vain ohimennen. Enemmän olen ajatellut sitä vaihtoehtoa, että koko uunin purkaisi pois ja toisi tilalle jonkun pienemmän lämmönlähteen, kauniin pienen kaminan vaikka. Sillä saisi aika paljon lisätilaa tupaan ja se lämmittäisi nopeasti.

Leivinuuni ei ole vanha, joten mitään kulttuuriarvoja sen purkaminen ei uhkaisi. Talo ja tupa ovat vanhoja, mutta tämä uuni on muurattu joskus 1990-luvulla. Se on tehty Laitilan silloisen ammattikurssikeskuksen oppilastyönä ja sen teetti talon entinen omistaja. Tässä on sellainen historia, että suku, jonka hallussa Vanha Maatila oli pitkään, myi paikan 1980-luvun lopulla. Sen osti eräs nainen, joka ei sitten voinutkaan pitää paikkaa vaikka hänellä oli paljon tähän liittyviä haaveita ja niinpä talo tuli taas myyntiin ja me ostimme sen. 

 Uunin maalaus ei ollut mikään iso työ. Minulta meni tähän neljä päivää tai oikeammin tein sitä neljänä päivänä: yhtenä pesin noet pois ja kolmena maalasin. Uuni on maalattu kolmeen kertaan Muuri-maalilla. Otin ihan perusvalkoisen ilman sävytyksiä.

Maalia kului noin neljä litraa. Käytin telaa ja pensseliä.

Nyt vain ihailen työni tulosta. On se hieno.

Mikä avuksi kun ruosteinen vesi pilaa vessanpytyn?

Tämä EI ole maksettu mainos. Näillä lukijamäärillä ei ole pitkään aikaan pelkoa sellaisista.

Tässä on meidän vessanpyttymme. Nyt harmittaa, etten ottanut ennen ja jälkeen -kuvia, sillä tämä jälkeen otettu kuva näyttää vain puhtaan pytyn, jossa juuri ja juuri erottaa himmeän, ruskean raidan. Pahoittelen, jos tästä tulee ikäviä mielikuvia!

Meillä täällä vajaa kaksi vuotta vanhassa talossamme on kaksi vessaa. Pian sen jälkeen, kun otimme ne käyttöön, huomasin, miten pyttyihin alkoi jäädä ikäviä raitoja vaikka niitä kuinka ahkerasti olisi pessyt. Se johtui siitä, että porakaivomme vesi on ruosteista ja vaikka meillä on suodatin, se ei täysin poista kaikkea. Ongelma on täällä Laitilassa muillekin tuttu.

Kokeilin vaikka mitä vessanpesuaineita, myös Klorinia ja vanhan kansan ruokasoodaa. Mistään ei ollut sanottavampaa apua kunnes otin paikallisessa K-kaupassa käteeni tämän pullon ja toin sen kotiin:

Se tapahtui viime viikolla. Kokeilin ainetta enkä ollut silmiäni uskoa: pytty tuli lähes valkoiseksi ensimmäisellä pesulla. Pullon kyljessä kyllä luvataan, että se poistaa kalkin, mutta se näköjään poistaa myös ruosteen.

Nyt haluan tietysti levittää tätä ilosanomaa muillekin ja sen takia tällä kertaa näin perin juurin arkinen aihe.

Toivottavasti, toivottavasti, tätä ihmeainetta ei ikinä "uudisteta" eikä muuteta miksikään. On se vaan niin hyvää.