Jos saisin antaa yhden neuvon, niin

Talo on talo, mutta koti se on vasta sitten, kun siellä on elämää. Kuten kuvasta näkyy, meillä on elämää aina joskus - vilkkaimmillaan se oli muutama päivä sitten kun toistaiseksi pienimmät lastenlapset olivat täällä. He piirsivät ja askartelivat ja taisivat syödäkin jotain kun tarkemmin katsoo.

Pienten kanssa on tosi intensiivistä ja hauskaa ja päivän päätteeksi minä olen se, joka olisi täysin valmis nukkumaan siinä missä pikkutytöillä on vielä hyvinkin virtaa. Kaksi yötä on oikein sopiva vierailuaika, vaikka se sitten kun aika tulee täyteen, tuntuu taas liian lyhyeltä. Lapsia on ikävä heti, kun he ovat omissa kodeissaan.

Pienten jälkeen isompi lapsenlapsi tuli käymään ja viipyi hänkin kaksi yötä. Isomman, jo lähes aikuisen kanssa on erilaista eikä se käy niin paljon mamman voimille. Ei muuten kuin siksi, että yritän tunkea joka väliin jonkin koetellun hyvän neuvon joita nuori tietysti korvat höröllänsä kuuntelee ja ottaa opikseen. Tai sitten ei.

Tiedän, että neuvominen on ärsyttävää. Muistan hyvin kun olin itse nuori ja äidin saatikka jonkun ikivanhan isoäidin neuvot olivat muinaismuistolan houreita, käyttökelvotonta ja ajastaan auttamatta jäänyttä tavaraa. Mitä muka vanhukset tietävät elämästä! Hehän on syntyneet vanhuksina ja vaikka eivät olisi, eivät tajua enää tätä päivää.

En minäkään kaikkea ymmärrä, en aina ymmärrä edes sitä, mistä puhutaan. Silti - ja tämänkin sanoin nuorelle vieraalleni - ihminen ei kovin paljon muutu, ei kovin nopeasti, vaikka olosuhteet muuttuvat. Tarkoitan sitä, että kun minä olin kahdenkymmenen, olin suunnilleen samanlainen kuin hän on nyt. Kyllä minä siitä jotain tiedän. 

Kaikenlaista sanottavaa olisi kaksikymmenvuotiaalle itselleni jos se olisi mahdollista. Yksi tärkeimmistä on se, ettei ihminen ole koskaan valmis. Jotenkin muistan kuvitelleeni, että kun on kahdenkymmenen eikä asu enää kotona on valmis ja aikuinen eikä mitään kehitystä voi enää tapahtua. Siinä olin perusteellisen väärässä ja onneksi sen sitten myöhemmin itse tajusin.

Ihminen ei ole koskaan valmis, ei koskaan täydellinen eikä niin viisas ja osaava, etteikö voisi kehittyä. Oppiminen on mahdollista aina. Sitä tapahtuu pakosta kun elämässä tulee eteen yhtä ja toista josta pitää selvitä, mutta parasta kai on jos yrittää itsekin vähän auttaa ja olla aktiivinen.

Olisiko muuten kannattanut aikoinaan kuunnella niitä muinaismuistolan neuvoja vanhemmilta ihmisiltä?     

Enpä tiedä, vieläkään. Enemmän olisi kannattanut kuunnella itseään, sitä, mitä todella haluaa, mistä aidosti on kiinnostunut ja lähteä sinnikkäästi sitä kohti.