Eläkepäätös tuli - pieneksi jää

 Täytin maaliskuussa 64 ja se on minulle virallinen vanhuuseläkeikä. Aion myös "jäädä" eläkkeelle, sillä eläkkeen lykkäämisestä ei olisi minulle mitään hyötyä. Tein siis eläkeanomuksen hyvissä ajoin ja nyt olen saanut päätöksen.

Työeläkkeeni on 747,15 euroa kuukaudessa. Koska se on niin pieni, saan päälle kansaneläkettä reilut 200 euroa. Kokonaiseläkkeeni on aika tarkkaan  tuhat euroa kuussa.

Eläkkeen määrä ei yllättänyt suuntaan eikä toiseen, se oli se, mitä odotin ja minkä olen monta kertaa tarkistanut ja laskenut. Työeläke on pieni, mutta se on tämän freelanceriuden hinta, pienistä tuloista ei kerry suuria eläkkeitä.

Laitoin tuon eläkkeelle jäämisen lainausmerkkeihin, sillä enhän ole kuitenkaan lopettamassa työntekoa eli kirjoittamista. Aion jatkossakin kirjoittaa lehtijuttuja ja tietysti teen Eijan kanssa aloittamaani Perjantaijuttua. Vanhuuseläkkeellä saa tehdä ansiotöitä niin paljon kuin haluaa - tästä tuntuu muuten olevan aika paljon väärää tietoa. Eläkkeen lisäksi saaduista palkkatuloista menee tietysti veroa ja sitä menee enemmän kuin ennen, mutta ei se kaikki veroihin mene.

Freelancerin eläköityminen ei muuten ollut mikään yksinkertainen juttu juuri sen takia, että haluan jatkossakin tehdä töitä. Laki kun sanoo, että vanhuuseläkkeellä saa työskennellä, mutta vakituinen työsuhde on lopetettava ennen eläkkeen alkamista.

No. Ei minulla mitään vakituista työsuhdetta ole. Laskutan lehtijutuista osuuskunnan kautta sitä mukaa kuin niitä teen ja kansalaisopistossa pidän kirjoittajakurssia tuntiopettajana lukukausi kerrallaan. Opettajan työsuhteeni päättyy huhtikuussa ja muuta suhdetta ei voi lopettaa kun sitä ei ole aloitettukaan.

Tein eläkehakemuksen siten, että eläkkeeni alkaa kesäkuussa. Ajattelin, että opettajan homma on sitten varmasti siinä kohtaa päätetty. Osuuskunnan suhteen oli vaikeampaa. Kysyin neuvoa oikeaan menettelyyn monesta paikasta ja sain erilaisia vastauksia, kukaan ei tiennyt mitään varmaa. Lopulta sain kiinni asiantuntijan Kelasta ja hänen mukaansa kaikki on hyvin, kunhan en saa osuuskunnasta mitään tuloja toukokuussa. Jos saisin, siitä menisi tieto tulorekisteriin ja silloin Kelan kone tulkitsisi, että minä olen työsuhteessa.

Pidetään siis kone tyytyväisenä eikä laskuteta toukokuussa mitään.

Kesällä aion sentään lomailla. Nyt teen vielä viimeisiä juttuja ei-eläkeläisenä ja hämmästelen, mihin nämä vuodet kuluivat kuin myös sitä, miten paljon olen niiden aikana kirjoittanut. Olen tehnyt ainakin 10 000 lehtijuttua ja se on vasta hyvin varovainen arvio.

Eläkeläisyys on yksi uusi elämänvaihe siinä missä lapsuus, nuoruus ja aikuisuuskin. Tunnustan rehellisesti, etten mitenkään riemuitse uudesta eläkeläishabituksestani. Siitä kyllä riemuitsen, että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla tulee olemaan säännölliset ja varmat tulot.

 

Ilmainen mielenterveyslääke

 Otsikko voi olla vähän raflaava. En yritä tarjoilla apua vakaviin mielenterveysongelmiin, niitä minulla ei ole. Alakuloon, väsymykseen ja johonkin, jota uskoakseni voi kutsua lieväksi masennukseksi sen sijaan on ja se on tämä: menkää ulos.

Ulos lähteminen ei välttämättä ole ihan helppoa, jos se ei ole tapana. Kotiin on helppo jäädä, siellä on mukavaa ja turvallista. Tiedän sen itsestäni; jumitan helposti tässä koneen äärellä vaikka koko päivän, mutta sitten, kun saa pakotettua itsensä ovesta pihalle ja kävelemään ne ensimmäiset parisataa metriä, homma alkaa tuntua mielekkäältä. Muistaa taas, miksi kannatti lähteä.

Luonnon hyvää tekevä vaikutus ei tietenkään ole yksin minun keksintöni, se on tieteellisesti tutkittu ja todistettu asia. Jo kymmenen minuuttia metsässä tekee hyvää mielelle ja ruumiille. 

Ulkoiluun ei tarvita muuta kuin kengät jalkaan ja vaatteet päälle. Retkeilyyn, sitten kun halutaan olla pitempään luonnossa, tarvitaan jo vähän muitakin varusteita ja sitä, että hallitsee ainakin erätaitojen alkeet. Niiden opetteleminen ei ole koskaan myöhäistä: kävin itsekin retkeilyn alkeiskurssin kansalaisopistossa pari vuotta sitten. Siellä opeteltiin käyttämään trangiaa ja risukeitintä ja pystyttämään telttaa, muun muassa. Suosittelen, jos retkeily kiinnostaa, mutta taitoja puuttuu. Tuollaisesta kurssista on sekin hyöty, että siellä voi tutustua samanhenkisiin ihmisiin ja ehkä löytää retkeilykavereita.

Ai että kursseja ei ole? Ei meilläkään ollut, mutta ehdotin kansalaisopistolle sellaisen järjestämistä. Opistot kyllä järjestävät mielellään kursseja juuri niistä aiheista, jotka ihmisiä kiinnostavat.

Lisää retkijuttua on täällä. Eijan ja minun Perjantaijuttu-tiimimme kävi nauttimassa auringosta Koskeljärvellä ja voi, kun siitä tuli hyvä mieli!

Kuinka paljon vaatteisiin kuluu rahaa

Asu Kisu Korsin, kuva: Jenni Virta

 Pidän kirjaa kuluistani ja lasken mielelläni tuloja ja menoja mutta en ole koskaan ennen selvittänyt itselleni tarkasti, kuinka paljon minulla kuluu rahaa pukeutumiseen. Nyt selvitin.

Jos joku olisi vielä eilen kysynyt minulta, paljonko kulutan rahaa vaatteisiin, olisin hymähtänyt ja sanonut, etten juuri yhtään. En ole mikään tyylilyyli ja vaikka pidän kauniista asioista ja haluaisin mielelläni olla kaikella tapaa kaunis, en puuhastele sen asian ympärillä omasta mielestäni kovinkaan paljon.

Voin huoletta käyttää samoja vaatteita pitkään. Omistan esimerkiksi yhden alennusmyynnistä noin 20 vuotta sitten ostamani Sandin paidan joka on edelleen yksi parhaita ja käytetyimpiä vaatteitani. Ainoat kävelykenkäni ovat nekin jo aika vanhat; päätän joka syksy, että keväällä ostan uudet kengät ja sitten keväällä mietin, että kai nämä vielä yhden kesän menevät.

En siis mielestäni tuhlaa vaatteisiin.

Kirjanpitoni mukaan olen vuonna 2021 maksanut vaatteista ja jalkineista yhteensä 1042.45 senttiä. Ostoskertoja on ollut 20 ja keskimääräinen ostos 52,10 €. 

Olin aika yllättynyt laskelmieni tuloksesta, se on enemmän kuin kuvittelin.

Ostin viime vuonna yhdet hyvät vaelluskengär, kahdet lenkkitossut ja talvinilkkurit. Ne olivat suurimmat ostokset. Ns. hutiostoksia en ole tehnyt ellei sellaiseksi lueta neulepaitaa, joka nyppyyntyy ikävästi. Sekin on juuri nyt päälläni, kotona nypyt eivät haittaa.

Vaateasia tuli juuri nyt ajankohtaiseksi kun tein viimeisintä Perjantaijuttua. Kävin haastattelemassa turkulaista muotitaiteilija Kisu Korsia, jonka suunnittelemia pukuja olen monta kertaa ihaillut hänen ateljeensa ikkunassa. Puhuimme sitten Kisun kanssa ulkonäköasioista vähän syvällisemmin ja pohdimme mm. sitä, miksi niitä kauneimpia vaatteita säilötään muka jotain parempaa tilaisuutta varten. Tunnistan ilmiön varsin hyvin.

Kisu Korsi kertoi, että kun asiakas tulee hänen luokseen tilaamaan pukua, hän haastattelee tämän tarkasti jotta ymmärtää, kenelle on pukua tekemässä ja millainen puku tekee juuri siitä ihmisestä mahdollisimman kauniin. Hän haluaa myös tietää, millaista huomiota ihminen puvulleen ja itselleen siinä puvussa haluaa.

- Haluaako hän olla se, jonka takia musiikki pysähtyy, kun hän astuu huoneeseen vai se, jonka luokse kaikki haluavat tulla juttelemaan, Kisu sanoi.

Kumpi sinä haluaisit olla?   

Kuvassa on Kisu Korsin kotikimono.

Geenitesti paljasti hauskan yllätyksen

 Uusin Perjantaijuttu pyörii oman lempiaiheeni ympärillä. Olen intohimoinen Aino Kallas -fani, mikä tarkoittaa myös sitä, että samaan joukkoon mahtuu monta 1900-luvun alkupuolen kirjailijaa ja taiteilijaa. Yksi heistä on Ainon sisarpuoli Helmi Krohn, jonka tyttärentyttärentytärtä Hilkka Oksama-Valtosta kävin haastattelemassa.

Pohdimme Hilkan kanssa muun muassa kulttuurisukuun kuulumista ja sen merkitystä ja perintöä. Varmaan tällaiseen sukuun kuuluminen myös velvoittaa; jos isovanhemmissa, tädeissä ja sedissä on toinen toistaan menestyneempiä kirjailijoita, säveltäjiä ja tiedemiehiä, niin itselläkin on pieni pakko "tulla joksikin". Näin kuvittelen, enhän siitä oikeasti tiedä mitään kun omasta suvustani löydy menestyjiä vaikka kuinka kaivaa.

On kiehtovaa ajatella, kummat vaikuttavat ihmisen kohtaloon enemmän, perintö- vai ympäristötekijät. Miksi esimerkiksi joku nousee merkittäväksi kirjailijaksi, vaikka vanhemmat ovat köyhiä ja vailla koulutusta? Mikä ihmisessä aiheuttaa palon kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, vaikka ympäristössä ei näytä olevan mitään sitä tukevia tekijöitä? Tai miksi puolestaan se, joka on viettänyt lapsuutensa kulttuuria pursuavassa kodissa ja suvussa, valitseekin jonkun umpitylsän, "tavallisen" ammatin?

Omaa sukuaan ei voi valita, mutta sen voi valita, jatkaako sukunsa perinteitä vai ei. Tämä on mahdollista sekä hyvässä että pahassa; esi-isät voivat olla laiskoja rapajuoppoja Aatamiin asti, mutta itse voi elää toisin. Jos sukutausta on surkea, sieltä nouseminen vaatii tietysti enemmän ponnistuksia kuin silloin kun ympärillä on tukevia ja hyvää esimerkkiä näyttäviä ihmisiä. En silti voi uskoa, että kukaan on niin geeniensä vanki, ettei mahtaisi itselleen mitään.

Teimme miehen kanssa geenitestit muutama vuosi sitten. Saamme edelleen kerran viikossa tiedon uusista sukulaisista, niistä, joiden geenit ovat lähimpänä samoja kuin omamme. Harvoin sieltä mitään tosi kiinnostavaa tulee, lähinnä ne ovat jotain "5.serkku kolmannessa polvessa" -tyyppiä, mutta paljon oikeasti kiinnostavaa on toki jo selvinnyt. Yksi riemastuttavimmista tiedoista on se, että miehen serkusparveen kuuluu myös Maija Mehiläinen.

Se selittää paljon. 

Kannattaako liikkua?

 Tyhmä kysymys; tietysti kannattaa. Miten saada itsensä liikkeelle, se on toinen juttu.

Kuvassa minä hiihdän ehkä neljättä kertaa tänä talvena. Liikunta on jäänyt todella vähiin

ai jäänyt, miten niin? Miten  olemattomasta voi mitään ottaa pois?

Niin niin, mutta tarkoitan että vähäkin innostus liikunnan harrastamiseen on pysynyt poissa. Kuitenkin joka kerta, kun saan itseni liikkeelle, siitä tulee hyvä olo.

Pohdimme liikunta-asiaa myös Perjantaijutussa. Haastateltavana on liikunta-alan ammattilainen Johanna Laihonen, joka osaa kertoa maanläheisesti liikunta- ja ravitsemusasioista. Taustajutussa kerron vielä enemmän omasta suhteestani liikuntaan ja siitä, miten me Eijan kanssa lähdimme kuntokuurille.

Perjantaijuttu vaatii vielä opettelua: huomasin, että mobiilissa taustajuttu tulee ennen pääjuttua, mutta ei saa antaa sen hämmentää. Molemmat kannattaa lukea.