Tästä oli vaikea kirjoittaa

 

Tämä kolumni julkaistiin Laitilan Sanomissa tänään, vappuaattona.

En ole koskaan ennen julkaissut omia juttujani missään sen jälkeen, kun ne ovat olleet jossain lehdessä. Tämä on kuitenkin poikkeus monella tapaa, ei vähiten siksi, että minulla oli kauhea kynnys kirjoittaa koko asiasta. Kynnys syntyi varmaan siitä, että vaikka itse ongelma on onnellisesti ratkaistu, minua hävettää yhä se, että se edes syntyi.

Jätin nuorena lukion kesken syistä, jotka olivat todellisia ja painavia, mutta silti olen tuntenut epäonnistuneeni. Ainahan on niitä, jotka menevät kaikkien esteiden läpi, selviävät epäinhimillisissä oloissa ja ovat tohtoreita ennen kuin täyttävät 25. Heihin verrattuna - ja keihinpä sitä itseään vertaisi ellei heihin - olin luuseri.

Olisin halunnut kertoa kolumnissani myös sen, mikä viimein sai minut tarttumaan toimeen ja aloittamaan iltalukion, mutta selitys ei olisi mahtunut. Niinpä kerron sen tässä: 

ystäväni Anna-Silja lähetti minulle ihan hupimielessä laaditun kyselyn, jossa haluttiin tietää esimerkiksi, mitä tein viisi vuotta sitten.

Yritin muistaa, mutta mitään ei tullut mieleen. Kaivoin vanhat kalenterit esiin ja tarkistin niistä viiden vuoden takaiset tapahtumat. Ihmettelin, miten äkkiä aika oli kulunut. Sitten tulin ajatelleeksi, että jos olisin aloittanut iltalukion viisi vuotta sitten, olisin jo käynyt sen.

Se oli pysäyttävä ajatus. Olin miettinyt vuosien ja vuosikymmenien ajan lukion uudelleen aloittamista, mutta ajatukseksi se aina jäi. Kunnes sitten sinä nimenomaisena päivänä ajattelin asian loppuun asti: jos olisin aloittanut, olisin jo lopettanutkin.

Seuraavana päivänä kävin ilmoittautumassa kouluun.

Happy End. Tässä ollaan:

Hauskaa vappua!

Uusia puutarhaunelmia

 

Viime päivinä en olisi halunnut tehdä muuta kuin olla pihalla. Olen ollutkin ihan kiitttävästi ja saanut jopa jotain aikaan: laajensin yhtä kukkapenkkiä, tein uuden peruna- ja hernemaan - kokonaista 13 neliötä! - ja kasasin aika huvittavan näköisen mutta epäilemättä toimivan lämpöpenkin. Siihen tuli pohjaksi iso kasa uuden perunamaan päältä kiskottuja nurmituppaita, sitten tyhjensin päälle viimevuotisen kompostin ja kaksi säkkiä ostomultaa. Lopulta kuorrutin sivut syksyllä käyttämättä jääneellä lehtipuusilpulla. Aion kylvää penkkiin papuja.

Nyt askartelen yhden vanhan kukkaistutuksen parissa. Siinä on pääasiassa kurjenpolvia ja syysleimuja. Kaivan kaiken ylös, kunnostan alueen ja laajennan sitä vähän. Suunnittelen (taas kerran) oikein hienoa kokonaisuutta, johon tulee myös pensaita ja rautatieomenapuu.

Näinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka olen puuhastellut tällä pihalla, ensin kesäasukkaana ja nyt vakituisesti, olen pettynyt monta kertaa. Kylvän ja istutan, mutta sitten kasvit eivät ole ollenkaan sellaisia kuin kuvittelin. Joko ne eivät kasva ollenkaan, kuolevat pian tai jäävät kitukasvuisiksi. Eivät kaikki, tietenkään. Jotkut ovat viihtyneet: esimerkiksi kurjenpolvet ja pionit menestyvät. Mutta vaikkapa kärhöt ovat epäonnistuneet yhtä lukuunottamatta ja karhunvatukkaa en saa kasvamaan ollenkaan.

Nyt otin jopa PH-näytteitä kukkapenkeistäni ja yksi syy viihtymättömyyteen on selkeästi kalkinpuute. Niinpä olen nyt kärrännyt kalkkisäkkiä pitkin tonttia ja tupsutellut valkoista jauhoa sinne ja tänne. 

Maa on vielä kosteaa ja sitä on helppo kaivaa. Sen takia haluan kiirehtiä, tiedän, että muutaman viikon päästä maa on monessa paikassa kivikovaa ja istutuskuoppien tai minkään muunkaan kaivaminen monin verroin vaikeampaa. Sen tähden, maan pehmeyden, lykkään muita tehtäviä tuota tuonnemmaksi, sellaisia kuten ikkunoiden pesu tai vanhan talon kevätsiivous.

Voi kevät, et menisi niin hirveää vauhtia!

Jos saisin antaa yhden neuvon, niin

Talo on talo, mutta koti se on vasta sitten, kun siellä on elämää. Kuten kuvasta näkyy, meillä on elämää aina joskus - vilkkaimmillaan se oli muutama päivä sitten kun toistaiseksi pienimmät lastenlapset olivat täällä. He piirsivät ja askartelivat ja taisivat syödäkin jotain kun tarkemmin katsoo.

Pienten kanssa on tosi intensiivistä ja hauskaa ja päivän päätteeksi minä olen se, joka olisi täysin valmis nukkumaan siinä missä pikkutytöillä on vielä hyvinkin virtaa. Kaksi yötä on oikein sopiva vierailuaika, vaikka se sitten kun aika tulee täyteen, tuntuu taas liian lyhyeltä. Lapsia on ikävä heti, kun he ovat omissa kodeissaan.

Pienten jälkeen isompi lapsenlapsi tuli käymään ja viipyi hänkin kaksi yötä. Isomman, jo lähes aikuisen kanssa on erilaista eikä se käy niin paljon mamman voimille. Ei muuten kuin siksi, että yritän tunkea joka väliin jonkin koetellun hyvän neuvon joita nuori tietysti korvat höröllänsä kuuntelee ja ottaa opikseen. Tai sitten ei.

Tiedän, että neuvominen on ärsyttävää. Muistan hyvin kun olin itse nuori ja äidin saatikka jonkun ikivanhan isoäidin neuvot olivat muinaismuistolan houreita, käyttökelvotonta ja ajastaan auttamatta jäänyttä tavaraa. Mitä muka vanhukset tietävät elämästä! Hehän on syntyneet vanhuksina ja vaikka eivät olisi, eivät tajua enää tätä päivää.

En minäkään kaikkea ymmärrä, en aina ymmärrä edes sitä, mistä puhutaan. Silti - ja tämänkin sanoin nuorelle vieraalleni - ihminen ei kovin paljon muutu, ei kovin nopeasti, vaikka olosuhteet muuttuvat. Tarkoitan sitä, että kun minä olin kahdenkymmenen, olin suunnilleen samanlainen kuin hän on nyt. Kyllä minä siitä jotain tiedän. 

Kaikenlaista sanottavaa olisi kaksikymmenvuotiaalle itselleni jos se olisi mahdollista. Yksi tärkeimmistä on se, ettei ihminen ole koskaan valmis. Jotenkin muistan kuvitelleeni, että kun on kahdenkymmenen eikä asu enää kotona on valmis ja aikuinen eikä mitään kehitystä voi enää tapahtua. Siinä olin perusteellisen väärässä ja onneksi sen sitten myöhemmin itse tajusin.

Ihminen ei ole koskaan valmis, ei koskaan täydellinen eikä niin viisas ja osaava, etteikö voisi kehittyä. Oppiminen on mahdollista aina. Sitä tapahtuu pakosta kun elämässä tulee eteen yhtä ja toista josta pitää selvitä, mutta parasta kai on jos yrittää itsekin vähän auttaa ja olla aktiivinen.

Olisiko muuten kannattanut aikoinaan kuunnella niitä muinaismuistolan neuvoja vanhemmilta ihmisiltä?     

Enpä tiedä, vieläkään. Enemmän olisi kannattanut kuunnella itseään, sitä, mitä todella haluaa, mistä aidosti on kiinnostunut ja lähteä sinnikkäästi sitä kohti.