Työttömän ajatuksia

Valmistelen vanhan talon ikkunoiden kunnostusta. Otin esiin ikkunankunnostuskurssin tarvikkeet - ne ovat olleet toista vuotta kodinhoitohuoneen kaapissa - ja katsoin, mitä muuta vielä tarvitsen. Sellakkaa minulla ei ole eikä mitään muutakaan öljyä, jota voisi käyttää. Työhön ei siis tarvinnut ryhtyä vielä tänään.

Sain tänään elämäni ensimmäisen työttömyyskorvauksen, vähän yli 200 euroa. Korvaus on koko kuukaudelta ja se on noin pieni sen takia, että minulla on ollut myös palkkatuloja. Muuten peruspäivärahasta taitaa jäädä verojen jälkeen reilut 500 euroa. Se on todella pieni summa jos sillä pitäisi elää koko kuukausi.

Koska työttömyyteni edelleen jatkuu, täytin tänään seuraavan päivärahahakemuksen. Se oli hyvin yksinkertainen mutta en osannut senkään kanssa olla riittävän tarkka. Kohtaan, jossa kysyttiin kuukauden aikana tehtyjä palkkatyötunteja (niitä on muutamia), laitoin vain tunnit enkä minuutteja ollenkaan. Sain palata kiltisti takaisin lisäämään minuutit. Se tuntuu pähkähullulta, sillä todellisuudessa en tiedä tarkasti edes tekemieni työtuntien määrää, ei tässä työssä voi tietää.

Tunnen syvää myötätuntoa niitä työttömiä kohtaan, jotka ovat tämän anomus- ja selontekovelvollisuuden lisäksi joutuneet myös aktiivimallin uhreiksi. Otan osaa.

Vielä tuosta peruspäivärahasta. Siitä siis jää käteen noin 520 euroa. Sen päälle saa tienata 300 euroa bruttona. Jos veroprosentti on molemmissa sama eli 20 prosenttia, käteen jäävä summa on noin 760 €. Se on sitten koko kuukauden maksimitulo.

Joku tulee varmasti tuollakin toimeen, mutta veikkaan sentään, että se melkein kaikille on todella vähän. Ihmisellä on aina muitakin menoja kuin asuminen ja syöminen, on saatava lääkkeitä, ehjät kengät ja paljon muuta. Välttämättömyyksien lisäksi tekisi joskus mieli jotain kivaa. Ihmisen täytyy olla kauhean vahva jotta alituinen sentin venyttäminen ei masenna. Ja jos joku on oikeasti niin vahva niin epäilenpä, että hän kyllä kaivaa itselleen työpaikan vaikka kiven silmästä.

Näin eläkeiän lähestyessä mietin usein rahaa enkä vain mieti, vaan otan laskimen ja lasken. Mitä sitten jos jään siinä ja siinä iässä, mitä jos en jääkään? Niin tai näin, tulos on aina säälittävän pieni.

Ajattelin lapsesta asti, että minun työni tulee olemaan kirjoittaminen. Sitä se on myös ollut, kirjoittamista koko työikä. Siinä asiassa en ole pettänyt itseäni vaan tehnyt juuri sitä, mitä halusin.

Nyt, jälkiviisaana, ajattelen, että kun tuo kirjoittamisen hinku oli niin kova ja se hinta jonka siitä sitten pienen eläkkeen muodossa maksan on aika iso, olisin voinut tähdätä vähän korkeammalle, rahakkaampiin kirjoitushommiin. Tämä näin vinkkinä nuoremmille.

Niin se ikkunankunnostus. Se alkaa huomenna. Saattaa alkaa. Tai tällä viikolla. Ehkä.

p.s. Syy siihen, että saan peruspäivärahaa enkä ansiosidonnaista on siinä, etten ole liittynyt työttömyyskassaan. Olisiko kannattanut? Kyllä vaan. 

Isoäiti kaipaa lastenlapsiaan

Korona-ajan kurjin puoli on se, että täytyy pitää välimatkaa lastenlapsiin. Minun elämässäni muutama kuukausi ei ole pitkä aika, mutta pienten tyttöjen ajantaju on erilainen, heille jo viikko saati kuukausi, vuodesta puhumattakaan, on ikuisuus.

Minulla on neljä lastenlasta, kuvassa pienimmät. Vanhin on tämän kevään ylioppilas, asia, mikä eilen varmistui ja oli meille kaikille valtava ilon ja ylpeyden aihe.

Kaikki lastenlapset ovat viettäneet aikaa kuvan maisemassa, vähän erilaisin jaksoin ja maisemakin on vähän muuttunut, mutta täällä he kuitenkin ovat olleet. Paljon vai vähän, se riippuu tietysti siitä mihin vertaa.

Olen lastenlapsille mamma kuten oli myös oma äidin puoleinen isoäitini. Ajattelen tätä Martta-mammaa lämmöllä, vaikka kun oikein ryhdyn ajattelemaan huomaan, etten minä häneltä kovin paljon saanut. En suinkaan tarkoita materiaa enkä sitä saanutkaan, mutta en saanut mitään henkistäkään pääomaa. Lapselle kuitenkin riitti se, että kerran vuodessa tavattu mamma suhtautui myötämielisesti, vaikka ei muulloin paljon perääni kysellyt.

Mammana voi olla rennommin kuin omien lasten kanssa. Jos mennyttä voisi muuttaa, muuttaisin sen niin, että olisin rennommin omienkin lasten kanssa enkä välittäisi niin paljon siivoamisesta ja muista vähemmän tärkeistä asioista jotka toden totta odottavat vuoroaan (mikä on tullut todistettua!) kun lapset puolestaan eivät odota vaan kasvavat joka hetki. Haluaisin varjella joka ikistä sekuntia ainutlaatuisesta lapsuudesta, siitä, mikä ei koskaan palaa vaikka ihminen tavalla tai toisella kurkottaa sinne lopun elämäänsä.

En voi tietää, millaisena lastenlapset tulevat muistamaan minut mutta en yllättyisi, vaikka olisin kirjastomamma. Olen kuskannut heitä kirjastoon aina kun voin ja luen heille niin paljon kuin he jaksavat kuunnella. Se on minulle sellainen asia, jonka tietoisesti yritän siirtää eteenpäin, rakkauden kirjoihin ja lukemiseen. Tässä kuten kaikessa muussakin vanhemmilla on tietenkin tärkein rooli, mutta teen osaltani minkä voin.

Suomessa ollaan jotenkin lapsivihamielisiä. Se ei ole vain tämän ajan ilmiö, sitä on ollut niin kauan kuin muistan ja käsittääkseni myös paljon aikaisemmin, aina. Lapsia ei nähdä arvokkaina ihmisinä vaan jonain, josta pitää selvitä ja mielellään mahdollisimman huomaamattomasti ja vähin vaivoin. Lapsia pilkataan, heille nauretaan ja heidän asiansa levitetään surutta kaikkien tietoon. Hääparit, joiden olettaisi olevan perhettä perustamassa, kieltävät lapsia tulemasta hääjuhliinsa. Nykyään tosin on niitäkin lapsia, jotka on nostettu perheiden alituisiksi keskipisteiksi joihin liitetään täysin ylimaallisia ominaisuuksia, mutta en ole varma, että heilläkään asiat ovat kovin hyvin. Lasten kanssa on vähän sama kuin koirien; koirat pitää hoitaa hyvin ja rakkaudella, mutta niiden paikka perheessä on lauman alimpana, muuten tulee ongelmia.

Minut kasvatettiin tyypilliseen 60-luvun tapaan. Siihen eivät juuri kuuluneet kehut ja kannustukset, hellyydenosoituksista puhumattakaan. Jos minun äitini (tai isä, hyvänen aika!) olisi rientänyt kädet ojossa minun luokseni halaamaan ja pussaamaan ja sanomaan, että rakastaa minua,  olisin pelästynyt puolikuoliaaksi ja ollut varma, että vanhemmalta on mennyt järki tai hän on kännissä. Häpeä olisi ollut musertava.

Joskus ajattelen, miltä olisi tuntunut, jos vanhemmat olisivat antaneet ymmärtää, että minun olemassaoloni on heille ilo. Olisinko jotenkin erilainen? Entä mitä se vaikuttaa, että nykypäivän lapsille, ainakin näille, jotka minä tunnen, kerrotaan tuon tuostakin miten ihanaa ja ihmeellistä on kun he ylipäätään ovat olemassa? Tuleeko heistä vahvempia ja onnellisempia kuin me edelliset sukupolvet?

Vai käykö niin, että heiltäkin puuttuu omasta mielestään jotain, jonka murehtimiseen ja kaipaamiseen menee puoli elämää ennen kuin ymmärtää, ettei se auta? 

Eväsretki Kauttuan Ruukinpuistoon

Olin tänään piknikillä ystäväni kanssa Kauttuan Ruukinpuistossa. Vaikka paikka on aika lähellä Laitilaa, en ole koskaan aikaisemmin käynyt siellä. Kannatti mennä.

Normaaliaikana ja näin kauniina päivänä ruukinpuistossa olisi ollut paljon väkeä, mutta nyt saimme istua kahdestaan. Joimme pullakahvit, vaihdoimme kuulumiset ja nautimme lähimatkailun tuomasta vaihtelusta jo vähän puuduttavaksi käyvään poikkeustilaan.

Taustalla näkyvä rakennus on 200-vuotias kartano, jossa nykyään toimii hotelli ja ravintola. Alueelle perustettiin rautaruukki 1600-luvulla. Myöhemmin toiminta muuttui paperinvalmistukseksi, mikä jatkuu edelleen.

Yllä oleva rakennus on 1911 valmistunut paikallisjohtaja Bertel Ahlströmin talo. Ennen vanhaan paikallisjohtajien työsuhdeasunnoissa ei kitsasteltu, vaikka taisi olla niin, että Ahlström kuului tehtaan omistajiin. Hieno rakennus on nykyään Pyhäjärvi-instituutti.

Puutarha on tyylikäs, muutamaan lajiin keskittyvä. Tänne pitäisi mennä kasvien kukinta-aikaan, sillä esimerkiksi talolta lähtevä polku on pyöreään osaan asti reunustettu syysleimuilla. Mahtaa olla komea näky!

Siellä, missä on ruukki, siellä on tietysti myös koski. Kauttuankoski on edelleen voimissaan.

Tänä kesänä ja tästä lähin muutenkin voisi yrittää tutustua kotimaan lähellä oleviin matkakohteisiin. Suomessa riittää katsottavaa ja kun sen tekee omin eväin, ei reissaaminen ole edes kallista. Ei sillä tosin nosteta kansantalouttakaan, mutta se on toinen juttu.