Valmistelen vanhan talon ikkunoiden kunnostusta. Otin esiin ikkunankunnostuskurssin tarvikkeet - ne ovat olleet toista vuotta kodinhoitohuoneen kaapissa - ja katsoin, mitä muuta vielä tarvitsen. Sellakkaa minulla ei ole eikä mitään muutakaan öljyä, jota voisi käyttää. Työhön ei siis tarvinnut ryhtyä vielä tänään.
Sain tänään elämäni ensimmäisen työttömyyskorvauksen, vähän yli 200 euroa. Korvaus on koko kuukaudelta ja se on noin pieni sen takia, että minulla on ollut myös palkkatuloja. Muuten peruspäivärahasta taitaa jäädä verojen jälkeen reilut 500 euroa. Se on todella pieni summa jos sillä pitäisi elää koko kuukausi.
Koska työttömyyteni edelleen jatkuu, täytin tänään seuraavan päivärahahakemuksen. Se oli hyvin yksinkertainen mutta en osannut senkään kanssa olla riittävän tarkka. Kohtaan, jossa kysyttiin kuukauden aikana tehtyjä palkkatyötunteja (niitä on muutamia), laitoin vain tunnit enkä minuutteja ollenkaan. Sain palata kiltisti takaisin lisäämään minuutit. Se tuntuu pähkähullulta, sillä todellisuudessa en tiedä tarkasti edes tekemieni työtuntien määrää, ei tässä työssä voi tietää.
Tunnen syvää myötätuntoa niitä työttömiä kohtaan, jotka ovat tämän anomus- ja selontekovelvollisuuden lisäksi joutuneet myös aktiivimallin uhreiksi. Otan osaa.
Vielä tuosta peruspäivärahasta. Siitä siis jää käteen noin 520 euroa. Sen päälle saa tienata 300 euroa bruttona. Jos veroprosentti on molemmissa sama eli 20 prosenttia, käteen jäävä summa on noin 760 €. Se on sitten koko kuukauden maksimitulo.
Joku tulee varmasti tuollakin toimeen, mutta veikkaan sentään, että se melkein kaikille on todella vähän. Ihmisellä on aina muitakin menoja kuin asuminen ja syöminen, on saatava lääkkeitä, ehjät kengät ja paljon muuta. Välttämättömyyksien lisäksi tekisi joskus mieli jotain kivaa. Ihmisen täytyy olla kauhean vahva jotta alituinen sentin venyttäminen ei masenna. Ja jos joku on oikeasti niin vahva niin epäilenpä, että hän kyllä kaivaa itselleen työpaikan vaikka kiven silmästä.
Näin eläkeiän lähestyessä mietin usein rahaa enkä vain mieti, vaan otan laskimen ja lasken. Mitä sitten jos jään siinä ja siinä iässä, mitä jos en jääkään? Niin tai näin, tulos on aina säälittävän pieni.
Ajattelin lapsesta asti, että minun työni tulee olemaan kirjoittaminen. Sitä se on myös ollut, kirjoittamista koko työikä. Siinä asiassa en ole pettänyt itseäni vaan tehnyt juuri sitä, mitä halusin.
Nyt, jälkiviisaana, ajattelen, että kun tuo kirjoittamisen hinku oli niin kova ja se hinta jonka siitä sitten pienen eläkkeen muodossa maksan on aika iso, olisin voinut tähdätä vähän korkeammalle, rahakkaampiin kirjoitushommiin. Tämä näin vinkkinä nuoremmille.
Niin se ikkunankunnostus. Se alkaa huomenna. Saattaa alkaa. Tai tällä viikolla. Ehkä.
p.s. Syy siihen, että saan peruspäivärahaa enkä ansiosidonnaista on siinä, etten ole liittynyt työttömyyskassaan. Olisiko kannattanut? Kyllä vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti