Mitä tapahtui kun luovuin sokerista

Viimeksi lupasin kertoa, mitä tapahtui, että mahdun taas vuonna 2010 ostamiini housuihin. Nyt kerron.

Temppu oli varsin yksinkertainen: luovuin sokerista.

Kaikki alkoi, kuten usein monet hyvät asiat, kirjasta. Luin alkuvuodesta Lisa Mosconin tietokirjan Aivoruokaa - syö paremmin, ajattele kirkkaammin. Etsin tarkoituksella kirjaa, joka kertoisi, miten ravinto parantaa aivojen toimintaa ja Mosconin kirjassa se kerrotaan. Opus innoitti minua, mutta sen ruokaohjeet olivat aika kaukana omasta keittiöstäni kuin myös suomalaisesta ruoasta yleensä ja jäivät siksi kokeilematta. Yksi neuvo kirjassa kuitenkin oli, joka vaikutti helpolta toteuttaa, sokerin välttäminen.

Suhteeni sokeriin ei koskaan ole ollut intohimoinen. Söin mielelläni jäätelöä, kakkua ja suklaata, mutta en ollut mitenkään riippuvainen niistä. Jos mieli teki ja tekihän se aika usein, söin vaikka pussillisen suklaapäällysteisiä lakritseja, pari muhkeaa palaa kermakakusta tai ison jäätelön useana päivänä viikosta. Kahviin en laittanut sokeria enkä juonut sokerisia juomia.

En vältellyt makeaa, sillä paino-ongelmia minulla ei ollut. Painoni pysyi samana kymmeniä vuosia, mutta silti vuonna 2010 ostetut housut alkoivat vähitellen ahdistaa vyötäröltä ja jäivät sitten käyttämättä.

Sokerilakkoni ei nytkään ole täydellinen. En ole syönyt karkkia, suklaata, jäätelöä enkä kakkuja, mutta päiväkahvin kanssa olen syönyt palan rusinapitkoa aika usein. Ero entiseen on silti huomattava ja hyvin pian aloinkin nähdä sokerin välttelyn vaikutukset. Dramaattisinta oli se, että vatsavaivat, jotka olivat kuuluneet elämääni "aina", helpottivat. Vatsaani tuli rauha ja turvonnut olo, joka vaivasi usein, hävisi.

Jotain ihan oikeasti hävisi myös vyötäröltäni, sillä kun eräänä päivänä kaivoin vanhat housuni esiin ja sovitin niitä, ne mahtuivat taas kuin muinoin vuonna 2010. Kuluneena kesänä olen pitänyt niitä paljon. 

Vaaka näyttää, että painostani on hävinnyt viitisen kiloa.

Aivoille, joiden hyväksi sokerilakkoni kuvittelin koituvan, ei tunnu tapahtuneen mitään. Siihen ehkä tarvittaisiin niitä ruokia, joita Mosconi suositteli.

Tietokirjasta näkyy olevan painos lopussa, mutta kirjastosta löytyy.

 

Tietoa, joka voi muuttaa suhteesi vaatteisiin

 Kuva on huono, pahoittelut siitä. Tärkeämpää nyt kuitenkin on se, miksi kuva otettiin ja mitä se kertoo.

Kuvassa olen - yllätys - minä. Ylläni ovat vuonna 2010 ostamani housut ja pusero, jonka ostin markka-aikaan. Kumpaakin vaatetta olen pitänyt ja pidän edelleen paljon ja yrittänyt hoitaa niitä parhaani mukaan.

Syy, miksi nyt halusin kuvata itseni näissä ikivanhoissa vermeissä on se, että haluan kiillottaa sädekehääni ei kun se, että luin tavattoman mielenkiintoisen ja silmiä avaavan kirjan ja toivon, että tekin lukisitte ja katsoisitte sitten vaatekaappianne uusin silmin.

Kirja on Sissi Penttilän ja Aku Varamäen kirjoittama Planetaarinen vaatekaappi. Se kertoo siitä, mihin jokainen meistä tulee sekaantuneeksi silloin, kun ostaa kaupasta uuden vaatteen. Ei mitään mukavaa kerrottavaa, mutta lohtuna olkoon se, että tapansa voi aina parantaa.

Maailmassa tehdään valtavia määriä vaatteita, joista suuri osa päätyy kaatopaikoille jopa ennen kuin niitä on kertaakaan käytetty. Tekstiiliala tuottaa enemmän hiilidioksipäästöjä kuin paljon enemmän esillä ollut lentoliikenne.

Jokaista maapallon asukasta kohden tuotetaan joka vuosi 15 kiloa tekstiilejä. Jos et itse ole viimeisen vuoden aikana ostanut viittätoista kiloa vaatteita, lakanoita tai pyyheliinoja, moni muu on ostanut sen edestä. Suuri osa kaikesta tuotetusta päätyy kuitenkin polttouuniin tai valtaville vaatteiden hautausmaille jonnekin pois silmistä, merentakaisiin maihin.

Nyt ei sanota, että yksi ihminen ei voi tehdä mitään. Kyllä voi. Yksi ihminen on juuri se yksikkö, se ainoa, joka pystyy vaikuttamaan omiin valintoihinsa ja kun näitä yksiä, meitä, on tarpeeksi, maailma muuttuu.

Olemmehan me oppineet kuluttamaankin näin julmetusti niin miksi ihmeessä emme oppisi kääntämään suuntaa?

Suomalaiset ostavat keskimäärin 38 vaatetta vuodessa. Jos tarkastellaan Rouva Keskimäärän vaaatekaappia, sinne kertyy kymmenessä vuodessa 380 vaatetta. Minullakin pitäisi siis olla 15 vuotta sitten ostettujen housujen jälkeen ostettuna 570 muuta vaatekappaletta.

En ole Rouva Keskimäärä, joten joku on ostanut minunkin puolestani. Vaatekaapit pursuilevat, mutta siihen tulee avuksi kierrätys. Sullotaan tarpeettomat vaatteet jätesäkkiin ja kipataan kaupan edessä olevaan kierrätyslaatikkoon. Joku köyhä tulee onnelliseksi, kun saa käyttökelpoisia vaatteita, eikö?

Kierrätysvaatteiden kohtalo se vasta kiinnostava onkin, ihan muuta kuin hyvää tarkoittava kierrättäjä kuvittelee.

Mitä ihminen sitten voi tehdä, jos ei saa ostaa uutta eikä edes kierrättää vanhaa?

Katsoa vaatekaappiinsa ja todeta, että omistaa jo oikeastaan kaiken, mitä kohtuudella voi toivoa.

Hoitaa olemassa  olevia vaatteitaan hyvin ja käyttää ne loppuun asti. 

Korjata ratkenneet saumat, ommella irronneet napit ja hyväksyä sen, että vaatteessa voi olla pieni tahra, joka ei lähde pesussa.

Rakastaa ja arvostaa vaatteitaan ja sitten, kun on aika luopua, leikata ne matonkuteiksi no, tämä on ehkä liikaa vaadittu.

Hei lukekaa Planetaarinen vaatekaappi, suosittelen lämpimästi.  Hyvin tehty, kiinnostavasti kirjoitettu ja täynnä asiaa. 

Muuten: jos joku nyt ajattelee, että en minä vaan mahtuisi 15 vuotta vanhoihin housuihini niin sanonpa vain, etten itsekään mahtunut vielä jokin aika sitten. Tässä välissä oli monta vuotta, kun säilytin housujani vain siksi, etten raaskinut luopua niistä, vaikka nappi meni hädin tuskin kiinni, ja jos meni, en pystynyt enää kunnolla hengittämään. Nyt housut ovat taas sopivat ja syyn siihen kerron ensi kerralla.    

Kirjailija ei saa pelätä esiintymistä

 Julkisuus on kirjailijalle välttämätöntä. Sitä voi vihata ja pelätä, mutta siellä on pakko olla joka kerta, kun pienikin tilaisuus tulee.

Jos et suostu, kirjasi unohtuu lähes yhtä nopeasti kuin tuorein sanomalehti.

Poikkeuksia on. Jos kirjoittaa jumalaisen kirjan, joka herättää laajaa keskustelua, voit lymyillä vaikka salanimen suojissa, olla koskaan näyttämättä naamaasi yhdessäkään tiedotusvälineessä ja silti kirjasi myy hyvin. Tätä on tapahtunut. Kai.

Minun ja kaltaisteni pienten kirjoittajien on sen sijaan tartuttava ahnaasti mihin tahansa tilaisuuteen päästä puhumaan omasta kirjastaan. Joillekin se voi olla kauhun paikka, mutta tästä vaivasta olen onneksi säästynyt.

Pidän esiintymisestä. Harrastin monta vuotta teatteria ja voisin vieläkin harrastaa, ellei se veisi niin tuhottomasti aikaa. Näytteleminen on hauskaa, on ihanaa olla joku muu ja tehdä luvan kanssa ja julkisesti kaikkea, mitä ei omana itsenään kuuna kullan valkeana kehtaisi.

Tällä viikolla pääsin esiintymään Raision Hööksiin.  Paikalla oli parikymmentä kuulijaa, hevosihmisiä ja sen tähden aidosti kiinnostuneita siitä, mitä kerroin. Vein mukanani pinon kirjoja, niitä pitää olla, sillä ainahan joku voi haluta ostaa kirjan omakseen. Myin kaksi.

Mitä Tätiratsastajien tarinoiden myyntiin muuten tulee, niin sain kustantajalta viime vuoden myyntiluvut. Vuoden loppuun mennessä eli kolmessa kuukaudessa kirjaa myytiin 606 kappaletta. Se ei ihan vielä riittänyt kattamaan ennakkoa, jonka kirjasta sain. Jos kaikki 606 olisivat olleet fyysisiä kirjoja, niin sitten kyllä, mutta nyt yli puolet koostui äänikirjoista ja niistähän kirjailija ei saa juuri mitään.

Juostava siis on. Ja esiinnyttävä. Parasta olisi pakata kirjat matkalaukkuun, sitoa laukku pyörän tarakalle ja lähteä polkemaan pitkin kyliä, talosta taloon. Olen siinä varmassa uskossa, että Suomessa on kosolti talouksia, joissa tartuttaisiin ilolla ja kiitollisuudella tätiratsastajiin, kunhan vain tilaisuus tarjottaisiin.

Oikein liikuttaa ajatella, miten se voisi ihmisiä ilahduttaa.

Pienenpienen kirjailijan elämä on tällaista, pientä. Isoilla kirjailijoilla on omat murheensa enkä niitäkään haluaisi.

Voisi joutua vaikkapa ilkeän kolumnistin raateluhampaisiin, kuten poloinen Juha Hurme tässä Jyrki Lehtolan kolumnissa tänään.

Lehtola kirjoittaa hyvin ja miksi ei kirjoittaisi, kun on itsekin ammattimies. Kirjoittamisen taitoa voi ihailla, mutta ei sitä häijyyttä ja vahingoniloa, joka kirjoituksesta paistaa. 

Se on, arvoisa herra kirjoittaja, ala-arvoista.

Puiden tunne-elämästä, kirjoittajan työstä ja pienistä kodittomista

 Tavallisesti hyvin hiljaisella kylällämme on viime päivinä käynyt aikamoinen myllerrys. Valtavat koneet ovat puskeneet puita ja kiviä nurin, kuljettaneet niitä paikasta toiseen ja muuttaneet koko kymmeniä vuosia samana pysyneen kylämaiseman toiseksi.

Uusi naapuri ja maanomistaja on tehnyt töitä omalla maallaan ja me, joiden järeimmät työkalut ovat pieniä moottorisahoja, voimme vain ihmetellä sitä, miten nopeasti saa tulosta aikaan, kun on oikein vehkeet.

Jokainen tekee omalla maallaan mitä tahtoo ja hyväksi näkee.

Kovasti kuitenkin toivon, että metsäkoneet eivät ikinä löytäisi tietään joihinkin lähiseudun paikkoihin, esimerkiksi tuonne, joka tuossa kuvassa näkyy. Siinä on mainio polku, jota pitkin Kerttu juoksee ilosta villinä, edes takaisin. Siinä missä minä kävelen kilometrin, Kerttu selvittää ainakin kolme, vaikka samaa reittiä mentäisiinkin.

  Kävellessä on hyvä miettiä. Kun oikein pontevasti miettii, joku asia saattaa jopa ratketa. Näin kävi tänään, kun keksin, mitä seuraavaksi teen käsikirjoitukselleni.

Käsikirjoitus, jonka työnimenä on Koira joka sai oman asunnon, on nyt levännyt muutamia viikkoja. Sinä aikana se on käynyt kahdella esilukijalla, jotka ystävällisesti lukivat ja kommentoivat. Heidän kommenttinsa olivat tärkeitä ja auttoivat minua eteenpäin.

Suurin ongelma oli siinä, että käsikirjoitus on niin pitkällä, että piti päättää, teenkö siitä tarinallisen tietokirjan, kuten Tätiratsastajan tarinoita on vai jotain muuta. Nyt tiedän, että tietokirjaa siitä ei tule ja tiedän senkin, mitä seuraavaksi kirjoitan.

Mutta vielä tuosta puiden kaatamisesta ja kivien siirtelystä: tiesitkö, että puut surevat, kun niiden toveri kaadetaan? Ja että puut kommunikoivat toistensa kanssa, hoitavat, auttavat ja varoittavat toisiaan vaaroista? Se on äärimmäisen mielenkiintoista ja kiehtovaa. 

Se tekee myös vähän surulliseksi, niiden kaadettujen puiden puolesta.

Puiden sielunelämästä on kirjoittanut esimerkiksi saksalainen metsänhoitaja ja tietokirjailija Peter Wohlleben. Hänen teoksiaan on suomennettu, muun muassa 2016 ilmestynyt Puiden salattu elämä.

Mitä taas kiviin tulee, niin Islannissa kivien siirtelyä ei tietämäni mukaan katsota hyvällä, koska tontut, maahiset ja sen semmoiset asuvat kivien alla.

Jos tämä pitää paikkansa,  tällä kylällä voi nyt hämärän tullen kompastua uutta kotia etsiviin pieniin olentoihin enemmän kuin todennäköisesti.

 

Miksi on niin vaikeaa olla eläkeläinen

 Tänään ilmestyneessä Hevosurheilu Ratsastus -lehdessä on kirjoittamani kolumni, jossa kerron hevosunelmistani. Toimitus on lisännyt siihen ingressin, joka kuuluu näin: "Eläkeläinen Pirkko Varjo ei ole lakannut unelmoimasta omasta hevosesta".

On klisee sanoa, että vedin aamukahvit väärään kurkkuun, mutta niin ihan oikeasti tapahtui.

Siis mitä!?

Eläkeläinen? Minä?

Hetkeen en osannut ajatella mitään erityisen järkevää.

On totta, että saan vanhuuseläkettä. Siksi on myös yhtä totta, että olen eläkeläinen ja minua saa sanoa sellaiseksi. Ei minulla ole mitään eläkeläisiä vastaan, heissä on paljon viisaita ja hienoja ihmisiä. Mutta että minäkin?

Olen 66-vuotias ja näin ollen selkeästi eläkeiässä. Silti minusta on kauhean vaikeaa ajatella itseäni eläkeläisenä, ihmisenä, jolla ei ole tässä maailmassa enää muuta virkaa kuin odottaa eläkkeenmaksupäivää ja kuolemaa. Siltä se nimittäin minusta tuntuu, se, mitä eläkeläisten odotetaan täällä tekevän.

Mitä siinä ingressissä sitten olisi pitänyt olla? Pelkkä nimi ilman määreitä? Se ei olisi ollut kiinnostava, sillä kuka tietää mitään mistään pirkkovarjosta, mutta eläkeläinen, joka haaveilee omasta hevosesta, sehän on jo julkeaa. Ymmärrän.

Harmi kyllä, kolumnia ei pääse lukemaan, ellei ole lehden tilaaja. Sellaista se on ja sekin pitää ymmärtää, ei ilmaisen sisällön jakamisessa ole mitään järkeä.

Ai niin: hyvää joulua! 

Suurin unelmani toteutui

 Olenkohan mihinkään asiaan käyttänyt niin paljon ajatusaikaa, suunnitelma-aikaa ja jopa oikeaa työaikaakin kuin siihen, että mietin oman kirjan tekemistä? Tähän kaikkeen on kulunut lähes kuusikymmentä vuotta.

Eipä mitään. Kun hyvin suunnittelee, voi jotain syntyä kuten syntyikin. Kirjoitin talven ja kevään aikana kirjan ja nyt se julkaistaan. 

Kun olen ihan rehellinen - eikä muu tässä maailmassa kannata - tunnustan, ettei tämä nyt ihan sitä ole, mistä haaveilin. Kas  kuvittelin itseni jykevän ja kirjallisia piirejä perin pohjin järisyttävän romaanin kirjoittajaksi, ylistetyksi, palkituksi ja kaikille maailman kielille käännetyksi.

Tästä ei ehkä tule ihan sellaista menestystä. Voi olla, ettei tule.

Olkoon tämä nyt kuitenkin näyttönä siitä, että unelmista ei kannata luopua vain siksi, että alkaa olla myöhäisessä keski-iässä, kuten kauniisti sanotaan. Se, että "olen liian vanha" ei ole oikein syy mihinkään. Se on, jos ei oikeasti pysty.

Minusta tuntuu, että tämä blogikin alkaa virota taas henkiin. On asioita, joista on mukava silloin tällöin kirjoittaa juuri tänne.

Kirjani kustantaja on Readme ja sen voi ostaa kaikkialta, missä kirjoja myydään.

Geenitesti paljasti hauskan yllätyksen

 Uusin Perjantaijuttu pyörii oman lempiaiheeni ympärillä. Olen intohimoinen Aino Kallas -fani, mikä tarkoittaa myös sitä, että samaan joukkoon mahtuu monta 1900-luvun alkupuolen kirjailijaa ja taiteilijaa. Yksi heistä on Ainon sisarpuoli Helmi Krohn, jonka tyttärentyttärentytärtä Hilkka Oksama-Valtosta kävin haastattelemassa.

Pohdimme Hilkan kanssa muun muassa kulttuurisukuun kuulumista ja sen merkitystä ja perintöä. Varmaan tällaiseen sukuun kuuluminen myös velvoittaa; jos isovanhemmissa, tädeissä ja sedissä on toinen toistaan menestyneempiä kirjailijoita, säveltäjiä ja tiedemiehiä, niin itselläkin on pieni pakko "tulla joksikin". Näin kuvittelen, enhän siitä oikeasti tiedä mitään kun omasta suvustani löydy menestyjiä vaikka kuinka kaivaa.

On kiehtovaa ajatella, kummat vaikuttavat ihmisen kohtaloon enemmän, perintö- vai ympäristötekijät. Miksi esimerkiksi joku nousee merkittäväksi kirjailijaksi, vaikka vanhemmat ovat köyhiä ja vailla koulutusta? Mikä ihmisessä aiheuttaa palon kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, vaikka ympäristössä ei näytä olevan mitään sitä tukevia tekijöitä? Tai miksi puolestaan se, joka on viettänyt lapsuutensa kulttuuria pursuavassa kodissa ja suvussa, valitseekin jonkun umpitylsän, "tavallisen" ammatin?

Omaa sukuaan ei voi valita, mutta sen voi valita, jatkaako sukunsa perinteitä vai ei. Tämä on mahdollista sekä hyvässä että pahassa; esi-isät voivat olla laiskoja rapajuoppoja Aatamiin asti, mutta itse voi elää toisin. Jos sukutausta on surkea, sieltä nouseminen vaatii tietysti enemmän ponnistuksia kuin silloin kun ympärillä on tukevia ja hyvää esimerkkiä näyttäviä ihmisiä. En silti voi uskoa, että kukaan on niin geeniensä vanki, ettei mahtaisi itselleen mitään.

Teimme miehen kanssa geenitestit muutama vuosi sitten. Saamme edelleen kerran viikossa tiedon uusista sukulaisista, niistä, joiden geenit ovat lähimpänä samoja kuin omamme. Harvoin sieltä mitään tosi kiinnostavaa tulee, lähinnä ne ovat jotain "5.serkku kolmannessa polvessa" -tyyppiä, mutta paljon oikeasti kiinnostavaa on toki jo selvinnyt. Yksi riemastuttavimmista tiedoista on se, että miehen serkusparveen kuuluu myös Maija Mehiläinen.

Se selittää paljon. 

Miina sai julkisuutta

 

Saanko esitellä: tässä on Miina Helmi Ilona

 Tässä se nyt on, oma kirja, painotuoreena. Kuvassa minun kanssani kirjasta iloitsee kuvittaja Kristiina Erkko.

Hain kirjat iltapäivällä Painolasta ja manasin Turun katuja, jotka ovat paikka paikoin ihan kamalia ajaa. Kitkarenkaat eivät juuri auttaneet asiaa. En olisi silti mistään hinnasta jättänyt kirjojen hakemista parempien kelien toivossa, sillä on tätä päivää niin kovin odotettu.

Myöhemmin iltapäivällä joimme sitten teetä ja söimme kakkua kirjan kunniaksi meidän osuuskuntamme toimistolla Turun Vanhalla Suurtorilla. Kristiina, minä ja parikymmentä muuta kulttuuri- ja viestintäalan ihmistä kuulumme jo pitkään toimineeseen Osuuskunta Kulttuuritekoon.

Siitä, kun kirjoitin Miinan tarinan ensimmäisen version, on ainakin kahdeksan vuotta. Teksti ei kovin paljon ole muuttunut matkan varrella. Jos Miina olisi oikeasti olemassa, hän olisi kohta jo täysi-ikäinen. Onneksi minä voin päättää sen asian; jos tarina saa jatkoa, Miina kasvaa, mutta vain vähän.

Lastenkirjani ilmestyy ehkä jo ensi viikolla

 Tänään on syytä hymyyn, sillä minun lastenkirjani meni painoon. Valmista pitäisi olla jo ensi viikon lopulla.

Kirjan nimi on Minä, Miina Helmi Ilona ja sen päähenkilö on kahdeksan- ja puolivuotias tyttö. Kirja EI kerro kiusaamisesta, avioeroista, väkivallasta, juopottelusta eikä hylätyksi tulemisesta, siinä ei oteta kantaa mihinkään eikä siinä arvuutella kenenkään sukupuolta tai seksuaalista suuntautumista. Tarina ei siis ole millään tavalla trendikäs, mutta se ei myöskään aiheuta pahoinvointia tai pahoja unia. Paikka paikoin se on hauska.

Olen tavattoman tyytyväinen siitä, että löysin hyvän yhteistyökumppanin kirjan tekoon: turkulaisgraafikko Kristiina Erkko näki Miinan samalla tavalla kuin minä ja teki kerralla hienoa jälkeä. Kristiinan ansiosta käsikirjoituksesta tuli kirja. Tai ihan tarkalleen ottaen siitä tulee kirja kun kaarinalainen kirjapaino Painola saa sen valmiiksi.

Kirjasta tulee sekä fyysinen painos, siis ihan perinteinen kirja, että e-kirja jonka voi helposti - vink-vink - ostaa suoraan minulta.

Kirjan tekeminen on kestänyt monta vuotta. Suurimman osan ajasta käsikirjoitus makasi oman onnensa nojassa, mutta se teki sille vain hyvää. Muutin vielä viime metreillä jonkin asian, joka aikaisemmin ei vaivannut yhtään ja jota en alkuvaiheissa olisi huomannut.

Idean juuri tällaisen kirjan tekemiseen sain eräänä kaukaisena kesäiltana kun luin iltasatua lastenlapsille. Nuorempi noista kahdesta lapsesta osallistui jo kutsuntoihin joten aikaa on tosiaan mennyt.

Viikko vielä, ehkä kaksi, toivottavasti ei enempää. Sitten voin näyttää sen, mistä nyt olen niin innoissani.

Pieni, akkukäyttöinen moottorisaha ja inhottavaa vihjailua

 Kokeilin tänään joululahjaani ensimmäisen kerran. Mainio työkalu, tämä pieni akkukäyttöinen moottorisaha. Sain hetkessä aikaan ison kasan oksia, sellaisia, joiden sahaamiseen tavallisella oksasahalla tai millä tahansa ei-koneella, olisi mennyt ikä ja terveys.

Tiedän, että kun mies huomaa oksakasan, hän kysyy, minne ajattelin laittaa oksat. Sitä en ole vielä päättänyt ja se onkin tietysti pieni ongelma. Sinne tulotien varteen, jonne ne nyt kasasin, en tietenkään voi niitä jättää. Ei niistä oikein saa polttopuitakaan ja toisaalta ne ovat liian isoja silputtaviksi. Pitää miettiä.

Meillä on talomme ympärillä pieni metsä, vähän kuin Puolen hehtaarin metsä Nalle Puhissa. Minun haaveissani se olisi valoisa, siisti ja sitä hoidettaisiin kaiken aikaa. Ikävä kyllä meillä on miehen kanssa erilaiset näkemykset tässä asiassa. Hänelle riittää se, että metsästä saa tarpeellisen määrän polttopuita ja muu saa olla.

En voi mitenkään sanoa, että hän on väärässä. Luonnon monimuotoisuuden kannalta on varmasti onnellista, jos metsä saa elää omaa elämäänsä. Ainakin niin kauan, kuin elämään ei kuulu mitään kirjanpainajatuholaisia tai muita hirvityksiä, jotka voisivat levitä meidän tontiltamme naapureitten metsiin ja tuhota ne. Minun esteettisen silmäni kannalta taas on liki kestämätöntä, että puut kasvavat niin tiheässä, ettei yksikään niistä kasva kunnolla. 

Tämäkin on yksi näkökulma, joka kannattaa ottaa huomioon kun suunnittelee maalle muuttamista: onko meistä metsänhoitajiksi ja olemmeko edes samaa mieltä siitä, mitä pitäisi tehdä? 

Yksi lapsuuteni unelma-ammateista oli metsänhoitaja. Mistä mahdoin moisen keksiä? Muistaakseni metsänhoitajahaave oli voimassa aika pitkään kunnes sitten päätin ryhtyä kirjailijaksi. Kummastakaan ei tullut mitään. Tai no, olenhan kohta julkaisemassa kirjan ja sahasin noita oksiakin.

Nyt eletään vuoden 2021 viimeisiä hetkiä. Vuosi on ollut hyvä, mutta sanon sille mielelläni hyvästit, sillä odotan innolla ensi vuotta. Jossain vaiheessa pääsen esittelemään kirjaani ja tulossa on myös muuta uutta, josta en vielä kerro tämän enempää. Enköhän jo helmikuussa voi kertoa, mistä on kysymys. Juu ja tiedän, inhottavaa tällainen vihjailu!

Oikein hyvää uutta vuotta!

Julkaisen kirjan

 

Aion julkaista omakustanteen. Kyseessä on lastenkirja, jonka tein kun opiskelin kirjoittamista Jyväskylän avoimessa yliopistossa.

Kirjan tie on ollut pitkä. Kerroin siitä Kirjoittamo-blogissani  ensimmäisiä kertoja jo 2015 ja toisen kerran muutaman kuukauden päästä.

Yliopistossa kirjaa tehtiin oman ohjaajan opastuksella. Minun ohjaajani oli kirjailija Pauliina Vanhatalo.

Muistan, että kirjoittaminen tuntui vaikealta ja tahmaiselta kuten se usein tuntuu, mutta lopulta sain valmista aikaiseksi nopeasti, sillä jo marraskuussa 2015 ohjaajani oli sitä mieltä, että käsikirjoituksella voi lähteä kolkuttelemaan kustantamojen ovia. Siitä riemuitsen täällä.

Kolkutukset eivät tuottaneet tulosta, kaupalliset kustantamot eivät kiinnostuneet. Sain kyllä rohkaisevaa palautetta, mutta paljonko se lämmitti kun kustannusopimusta ei tullut.

Vuodet kuluivat. Ajattelin käsikirjoitustani silloin tällöin. Joskus viime vuonna mieleeni tuli, että olisi hauska tietää, mitä joku kustannustoimittaja sanoisi siitä. Ehkä sellaista palvelua voi ostaa jostain, tuumin ja otin selvää.

Kyllä vain, kustannustoimittajayhdistys lupasi juuri sitä mitä halusin. Lähetin sinne kyselyn mutta en saanut siihen mitään vastausta.

Alkuvuodesta huomasin sanomalehdessä jutun kustannustoimittajasta, joka on perustanut yrityksen ja tarjoaa palveluitaan sen kautta. Se oli juuri sitä, mitä kaipasin ja niinpä otin yhteyttä ja lähetin käsikirjoitukseni arvioitavaksi. Olen valitettavasti unohtanut yrityksen nimen enkä voi sitä nyt kertoa.

Palaute oli samansuuntaista kuin kaikki siihen asti saamani palaute: käsikirjoituksessa ei ole mitään vikaa, se on ihan hyvä. 

Tässä kohtaa on sanottava, että maailmassa kirjoitetaan valtavat määrät hyviä tekstejä, joista kaupalliset kustantajat eivät kiinnostu. Ei riitä, että on hyvä, käsikirjoituksessa täytyy olla Se Jokin, se jolla myydään.

Ajatus omakustanteesta tuli jossain vaiheessa ja on koko ajan vahvistunut. Olen tutkinut vaihtoehtoja, mutta tiedän, että vaikka painotalojen mainokset lupaisivat vallan erinomaisen helppoa tee-se-itse-toteutusta, minä en osaa tehdä kaikkea itse. Jos ja kun julkaisen kirjan, haluan, että se myös näyttää uskottavalta.

Osallistuin muutama päivä sitten AK-kustannuksen Anne Lukkarilan webinaariin, jossa kerrottiin omakustanteen tekemisestä. Sain siitä paljon hyödyllistä tietoa ja voin lämpimästi suositella koulutusta jos se tulee vastaan. Nyt tiedän, mitä tarvitsen ja mistä sitä saa.

Parhaillaan etsin kirjalleni taittajaa. Tarkoitukseni on saada aikaan asiallinen, painovalmis aineisto jonka voin lähettää kirjapainoon.

Tämä  kaikki maksaa ja on maksanut jo tähän mennessä. En sure sitä, sillä oma kirja on ollut suurin unelmani ja oikeastaan ainoa unelma ikinä. Olen käyttänyt - varmaan voi sanoa, että tuhlannut - hirveästi aikaa kirja-asian miettimiseen ja erilaisiin suunnitelmiin ja kirjan kirjoittamiseen tähtääviin yrityksiin. Jotain minulta kuitenkin puuttuu, kun valmista ei ole tullut.

Nyt, kun alkaa olla ikää, kirja-ajatuksissa on myös se näkökulma, että aika loppuu ennen pitkää. Haluan edelleen kovasti saada oman kirjan aikaiseksi, ettei tarvitse tuntea mitään tällaista:

Kirjan kirjoittaminen ja toiveet ja haaveet sen suhteen ovat valtavan iso juttu. En varmasti ole ainoa kirjoittaja, jolle kirjan julkaiseminen on yksi elämän isoimpia haaveita, ellei peräti suurin. Se on voinut saada jopa suhteettoman suuren sijan elämässä ja sille on uhrattu paljon. Kun sitten kirjaa ei tule, käsikirjoitusta ei hyväksytä, tuntuu, kuin elämältä kiskottaisiin pohjaa. Hetken tuntuu epätoivoisesti siltä, että mikään ei koskaan muutu, elämä jatkaa ankeaa rataansa loppuun asti ja kas, mikä siellä häämöttää - katkera pettymys ja häpeä. Sinusta ei koskaan tullut mitään.

Tämä oli ote blogistani 29.12.2015.

Sitä, milloin kirjani ilmestyy, en vielä tiedä mutta kun se tapahtuu, kerron ihan varmasti.

 

Kesäpesti loppui tänään

  Kuva on tämän päivän viimeiseltä juttukeikalta. Samalla päättyi kolme kuukautta kestänyt kesätoimittajan työni paikallislehdessä.

Kesä oli mukava ja meni nopeasti, mutta paljon muuta en sitten saanut aikaiseksi kuin niitä lehtijuttuja. Jos vielä alkukesästä kuvittelin, että jaksan kaiket illat puuhailla pihatöissä, olin väärässä. Meillä nurmikko ei ole vuosiin ollut yhtä pitkä kuin nyt enkä nytkään jaksa mennä leikkaamaan. Mieluiten lähtisin jonnekin lepokotiin pariksi päiväksi.

Olen muuten aina kuvitellut, että juuri minulle sopii parhaiten freelancerin elämä ja varsinkin se, että saan palkkion tehdystä työstä eikä työaikoja tarvitse seurata. Nyt huomasin, ettei sillä oikeastaan ole väliä, miten sen rahansa saa. Säännöllinen tilipäivä oli mukava kokemus, mutta en ajatellut rahaa yhtään kun tein töitä. Tein vain minkä ehdin. Freelancerina ajattelen enemmän ja työnteko on usein paljon nihkeämpää.

Aloitin kaksi viikkoa sitten kuntokuurin - ehdin siis kuitenkin tehdä jotain muuta kuin töitä. Paha vain, etten ole päässyt ohjelmassa juuri alkua pidemmälle. Tämä juttu kuten monet asiat minun elämässäni tulivat vastaan työn kautta, tein jutun aiheesta. Jos nyt sitten sitäkin yrittäisi ja yrittäminen on, sillä kuuri ei suinkaan ole ilmainen. Kerron siitä myöhemmin lisää.

Tein kesän aikana 102 juttua. Parhaiten jäi mieleen runoilija Heli Laaksosen tapaaminen ja hänen ihana uusi runokirjansa Poimit sydämeni kirjahyllystä. Se on ihan riipaisevan kaunis vuoropuhelu latvialaisen runoilija Aleksandrs Caksin kanssa. 

Ilman mitään kaupallisia kytkentöjä: suosittelen lämpimästi.

Kymmenen vuotta tuli täyteen tätäkin hommaa

 

Huomasin juuri, että muuan merkkipäivä on päässyt livahtamaan ohi: joulun alla tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun aloitin ensimmäisen blogini, Ruusupensaan takaa.

Oli hyvä kohta ryhtyä bloggariksi, sillä olin lähdössä pitkälle ulkomaanmatkalle ja halusin kertoa matkakuulumiset tuoreeltaan. Sen tein ja jatkoin sitten kirjoittamista monta vuotta. En tavoitellut silloin enkä nytkään tavoittele täydellisyyttä sen paremmin kuin rahaakaan, en suunnittele enkä hio kirjoituksiani ja olen todennäköisesti tehnyt kaikki  virheet, joista blogivalmentajat varoittavat. Blogi on ollut minulle se paikka, jonne voin julkisesti kirjoittaa mitä haluan. Julkisesti taas haluan kirjoittaa siksi, etten ole mikään pöytälaatikkokirjailija eikä tekstillä ole mielestäni mitään arvoa ellei kukaan lue sitä.

Tämä viimeisin, omalla nimelläni kulkeva blogi on jo neljäs. Ensin siis kirjoitin Portsasta, kirjaimellisesti ruusupensaan takaa muun muassa näin

Seuraavassa blogissani, Kirjoittamossa, kerroin kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelustani ja usein myös toimittajan työstä. Tässä esimerkki vuodelta 2015.

Kolmas blogini kertoi siitä, miten me rakennutimme talon Laitilaan. Valo ikkunassa keikkui välillä jopa rakennusblogien Kymmenen kärjessä -listalla ja sitä luetaan yhä. Tämä teksti on vuodelta 2018.

Kaikkiaan minun blogejani on luettu noin 250 000 kertaa. Se ei ole paljon huippuihin tai edes aika hyviin verrattuna, mutta on se tosi paljon parempi kuin ei mitään. On se ainakin sitä, mitä kaikkein eniten olen aina halunnut: että minä kirjoitan ja joku lukee.

Kymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon, myös minulle. Läheskään kaikesta en ole kirjoittanut. Suosituimpia tekstejä ovat olleet ne, joissa puhutaan vaatteista - niitä taitaa olla peräti kaksi - tai kerrotaan jotain ikävää. Tässä onkin hyvä vinkki aloittelevalle bloggarille: laita otsikkoon väärä valinta tai pieleen meni niin johan tulee lukijoita. 

Semmoisia me ihmiset ollaan, uteliaita.   

Kuolevan äidin kaksi kauheaa vaihtoehtoa

 Vanhan talon tupaan kutomani poppanat tulivat valmiiksi. Kokeilin niitä sen verran, että sain kuvat otettua, sitten sammutin kynttilät ja käärin liinat pois pöydiltä. Niitä on turha jättää hiirten liattavaksi nyt, kun on jo kylmä ja hiiret tunkevat sisälle taloon.

Olen käynyt laittamassa tulet uuneihin lähes joka päivä. Talossa on sähköpatterit, mutta ne eivät vielä ole päällä. Tulen tekeminen on mukavaa, ainakin näihin uuneihin, joihin yleensä saan sen helposti syttymään. Se on sellaista peruspuuhastelua, tietää tekevänsä jotain tärkeää, lämmittävänsä.

Tulia tehdessäni mietin kirjallisuudentutkija Esko Rahikaisen kirjaa Metsän poika, Aleksis Kiven elämä. Luin sen muutama päivä sitten, ihan syystä, sillä olin menossa jutuntekoon Kivi-aiheiseen tilaisuuteen ja halusin varmistaa, että tiedän, mistä puhutaan. Tiesinkö vai en, siitä tuonnempana, mutta se kohta, jota erityisesti mietin, koski kuvausta 1800-luvun nälkävuosista. Siinä mietittiin, miltä syrjäisen mökin kuolemansairaasta äidistä tuntui pukea lapsensa viimeistä kertaa ja lähettää yksin pois kotoa siinä toivossa, että joku vielä huolehtisi pienestä? Kun vaihtoehtona olisi se, että äiti ja lapsi jäisivät mökkiin, äiti pian kuolisi, mökki kylmenisi ja lapsi olisi siinä.

Ajatus oli ihan hirveä ja pahinta on se, että tällaista todella on voinut tapahtua. Ainakin 150 000 suomalaista kuoli nälkään ja sen aiheuttamiin tauteihin vuosina 1866-1868, vain 152 vuotta sitten. Minun isoisäni äiti Alma Stenroos oli ensimmäisen nälkävuoden alkaessa kuusivuotias. Se antaa vähän perspektiiviä siihen, miten lyhyestä ajasta on kysymys, kuinka lähellä tuo aika on.

Nälkää nähtiin monissa paikoissa myös kansalaissodan jälkeen. Vuonna 1911 Porissa syntynyt anoppini suuttui kerran minulle, kun halusin heittää pienen tilkan tähteeksi jäänyttä kastiketta pois. Hän melkein itki ja kertoi, miten hänen äitinsä oli nälkäaikana etsinyt lapsilleen ruokaa, kulkenut potkukelkalla Porista Säkylään asti. Porin ja Säkylän välissä on noin 70 kilometriä. Ruoan pois heittäminen oli sitä taustaa vasten anopille ihan mahdoton ajatus.

No sitten se Kivi-aiheinen tilaisuus. Professori emeritus Panu Rajala oli luennoimassa täällä Laitilassa Seitsemästä veljeksestä ja luennoikin oikein mielenkiintoisesti. Lopuksi tuli puheeksi se, mitä kieliä Kivi osasi. Ainakin suomea ja ruotsia, professori arveli. Olin juuri aamulla lukenut Rahikaisen kirjasta, että Kivi osasi sujuvasti myös venäjää, vaikka ei sitä mielellään puhunut, ja ennen kuin ehdin tarkemmin ajatella, avasin suuni ja kerroin tietoni.

Ehkä olisi ollut parempi pitää suu kiinni. Tiedäthän sen tyypin, jonka on pakko tunkea toisten keskusteluihin kertomaan jotain jollakin hämärällä tavalla asiaan liittyvää mutta täysin epäolennaista tietoa? Tuli sellainen olo, että käyttäydyin itse juuri niin.

Mutta minkäs teet kun suu käy nopeammin kuin järki.

 

Homeäidin päiväkirja ei herättänyt pelkkää myötätuntoa

 Elämä, varsinkin kun sitä on jo tämän verran takana, urautuu helposti. Jopa tällaisessa työssä kuin minulla jossa yksikään päivä ei todellakaan ole samanlainen kuin joku muu, tekemiset toistuvat kuitenkin aika samanlaisina. Ihan huomaamatta aamusta on tullut ilta ja yö ilman, että päivään olisi mahtunut yhtään hetkeä, joista olisi tosissaan nauttinut tai tuntenut pientäkään iloa.

En tarkoita, että elämäni olisi ilotonta, mutta kun tekemistä on koko ajan, on helppo mennä tehtävästä toiseen miettimättä sen kummemmin. Toisinaan havahdun tähän ja ajattelen, että nyt on tultava muutos. Nyt alan tietoisesti lisätä päiviini hetkiä, jotka ovat vain iloa varten. Järjestän itse itselleni pienen juhlan vaikka minulla ei olisi yhtään vierasta.

Tällaisissa tunnelmissa kannoin keinutuolini terassille, heitin villasukat pois ja nostin jalat tuolille. Oli juuri sopivan lämmin, vieressäni oli mukillinen kahvia ja mielenkiintoinen kirja. Erinomaisen mukavaa.

Kirja, jota luin, ei nyt varsinaisesti ollut omiaan tuottamaan iloa. Päinvastoin: Susanna Makaroffin Homeäidin päiväkirja on puistattava tositarina siitä, mitä kenelle tahansa voi tapahtua ja on tapahtunut. Perhe ostaa kauniin asunnon hyvässä uskossa ja muutaman kuukauden päästä  unelmasta on tullut painajainen.

Makaroffien tilanne oli erityisen kauhea. He saivat taistella paitsi asunnon myyjien kanssa myös oman taloyhtiönsä muiden asukkaiden. Vanhassa, hienolla alueella olevassa taloyhtiössä Makaroffeja pidettiin lähes paholaisen lähetteinä jotka tulevat tuhoamaan idyllin homeväitteillään. 

 Kirja herätti myös ristiriitaisia tunteita, ei pelkkää myötätuntoa. Taidan tietää, miltä niistä muista asukkaista tuntui ja ymmärrän, että heidän reaktionsa oli liittyä yhteen ja yrittää mitätöidä uusien asukkaiden - häiriköiden, kuten he ajattelivat - väitteet.

En tiedä, millä tyylillä ja volyymilla Makaroffit ovat vaatineet oikeuksiaan mutta sen tiedän, että sillä on väliä. Sillä  on ihan valtavasti väliä. 

Asuntokauppariita on raastava, sen tiedän myös omasta kokemuksestani. Se on niin raastavaa, ettei siitä varmaan koskaan toivu tai ei ainakaan unohda ikinä. Meidän riitamme on kyllä muodollisesti sovittu ja loppuunkäsitelty, mutta ei unohdettu. En pysty vaikka tiedän, että jos olisin oikein hyvä ihminen, antaisin kaikille kaiken anteeksi ja olisin kaikkien ystävä. Valitettavasti kuitenkin tiedän olevani loputtoman pitkävihainen, jos kerran suutun tai loukkaannun oikein perusteellisesti.

Seuraavaan terassikahvihetkeen voisi kyllä varata jotain kevyempää luettavaa. 

 

Puutarhasuunnitelmia

Ostin tämän pienen hortensian ruokakauppareissulla. Ajattelin, että istutan sen aitan eteen, puolivarjoon ja paikkaan, johon joskus aikaisemminkin olen istuttanut hortensian ja katson, josko onnistuisin tällä kertaa. Nyt en kuitenkaan ole raaskinut viedä kukkaa minnekään, sillä näin lähietäisyydeltä se on kaikkein kaunein. Eikö olekin ihmeellistä, miten kauniita asioita luonto pysyy saamaan aikaan?

Ajattelin keväällä, että tänä kesänä ehdin tehdä pihalla ja puutarhassa vaikka mitä. Kesä ei ole vielä loppu joten en voi sanoa, etten ehtinyt. Tähän mennessä tosin en ole saanut aikaan paljon mitään. Edellispäivänä sain jonkun tarmon/kiukunpuuskan ja kipeästä polvestani välittämättä hain oksasakset aitasta ja kävin raivaamassa yhden ojanreunan lepäntaimista. Sitten kävin yhden pensasistutuksen kimppuun.

 
Istutin aikoinaan nuo pensaat ikään kuin majaksi, jonka keskellä oli tyhjää tilaa. Tilassa oli tuoli ja nimitin paikkaa mietiskelypaikakseni. On tietysti selvää, etten kertaakaan istunut tuolilla syvissä mietteissä ja jos jotain majani liepeillä ylipäätään  mietin se oli se, että miksi ihmeessä sen tein kun siitä ei ole muuta kuin harmia. Suurin virhe oli lumimarjapensaan istuttaminen, se tekee tolkuttomasti juurivesoja ja tunkee joka paikkaan.

Karsin lumimarjaa sen verran, että sain pensaan vangiksi joutuneen nukkeruusupensaan esiin.

 Välillä olen suunnitellut kaikkien näiden pensaiden hävittämistä, mutta nyt olen kallistunut siihen, että istutan lisää pensaita ja puita ja yritän saada aikaiseksi jonkin kokonaisuuden. En totisesti ole mikään puutarhasuunnittelija, minun on vaikea hahmottaa kokonaisuuksia ja keksiä mitään hienoa tai edes jotain. Yhden asian olen kuitenkin keksinyt ja se on se, että omaa vaatimustasoaan voi myös muuttaa. Kun en kerran millään yllä samettinurmikkojen ja kantattujen, kukoistavien perennapenkkien luokkaan, voin sentään yltää romanttiseen, vähän räjähtäneeseen maalaislookiin.

Onhan se romanttista?

Jos en yllä siihenkään niin sitten se on alamäkeä.

On aina helppo syyttää ajanpuutetta, kiirettä. Ai etten muka ole ehtinyt tarpeeksi?

Olen kuitenkin ehtinyt näinä kesäviikkoina lukea koko Karl Ove Knausgårdin yli 4000-sivuisen Taisteluni -sarjan ja muutamia muita kirjoja.
Mutta sehän, lukeminen, ei tietenkään ole ajanhukkaa.

Se on välttämätöntä.

Knausgårdin kirjallinen sensaatio on pahanpäiväistä jaarittelua

Lähipiiriini kuului kerran ihminen, joka oli mahdottoman kova puhumaan. Vähäpuheisena introverttina kammoksun yltiöpuheliaiden seuraa ja jos kyseessä vielä on jaarittelija, sitä enemmän. Hän oli, sekä puhelias että jaarittelija.

Jouduin sosiaalisesta pakosta viettämään aika paljon aikaa hänen kanssaan. Siinä kävi aina niin, että kaikki muut kaikkosivat jonnekin ja minä kilteimpänä jäin. Puhetta riitti ja riitti. Aihe saattoi olla mikä tahansa mutta yleensä joku, josta en tiennyt mitään enkä ollut edes kiinnostunut.

Jos kysyin jotain, tuo puhelias ihminen aloitti vastaamaan mutta eksyi jo kohta jonnekin sivuraiteelle ja sieltäkin pitemmälle enkä koskaan saanut kunnon vastausta mihinkään. Harvoin kysyin.

Se, että minun oli pakko tavata tuota ihmistä, ahdisti kauheasti. Mieluiten olisin pysynyt kaukana ja piiloutunut kun hän lähestyy. En kuitenkaan voinut mennä edes toiseen huoneeseen tai jos menin , hän ja hänen lakkaamatta virtaava puheensa seurasi minua.

Nyt hän on jo kuollut ja näen myös hänen hyvät puolensa. Niitäkin oli, paljon.

Knausgård liittyy tähän johdantoon sillä tavalla, että kirjailijan kohuttu esikoisteos Poissa päiväjärjestyksestä, on enimmäkseen omituista jaarittelua. Sain opuksen luettua tänään.

Kirjan tarina on seuraava: nuori miesopettaja rakastuu 13-vuotiaaseen oppilaaseensa, viettää tämän kanssa yön, pakenee paikalta, ei tiedä, tekikö oikein vai väärin ja tapaa lopussa tytön uudelleen.

Tämän selvittämiseen Knausgård käyttää 760 sivua ja sotkee mukaan suuren määrän henkilöitä joilla ei ole mitään tekemistä tarinassa. Kertoja aloittaa jonkun jutun mutta eksyy jonnekin muualle. Lukijana en tiennyt, onko menossa uni, harha vai muisto enkä sitä, miksi ne kerrottiin. Monta kertaa tuntui siltä, että kirjaan oli pakonomaisesti tungettu kaikki sanottava, mitä suinkin on tullut mieleen.

Kirjasta olisi hyvin voinut karsia 500 sivua eikä itse perustarina olisi kärsinyt yhtään, päinvastoin. Knausgård on taitava kirjoittaja, mutta tämä kirja ei ole hyvä.

Kirja on kuitenkin ilmestyessään 1998 voittanut Norjan kriitikoiden kirjallisuuspalkinnon ja sitä on kehuttu  kauden kirjalliseksi sensaatioksi ja suurenmoiseksi, psykologisesti kunnianhimoiseksi. 

Näin me voimme ja saamme olla eri mieltä. Minulle kaunokirjallinen teos on hyvä jos se vaatii lukemaan itsensä ja jos sen loppuminen on suru eikä helpotus kuten nyt. Se, että kirja "ei päästä lukijaansa helpolla" ei ole merkki laadusta. En näe yhtään syytä, miksi ihmisten pitäisi kuluttaa vapaa-aikaansa yrittämällä ymmärtää sekavasti kerrottuja tarinoita. Ei siitä edes opi mitään.

Yhden asian haluaisin tietää: millainen keskustelu on käyty kustantajan ja esikoisensa julkaisemista toivovan kirjoittajan välillä?

- Ei ei ei, Karl-Ove, ei tule mitään. Tiivistät ja karsit turhat pois, sitten katsotaan. 

Knausgårdin julkeus vetää vertoja jopa Kalle Päätalolle

Viime päivinä olen tutustunut Karl Ove Knausgårdiin ja hänen kirjoihinsa. Sanon näin sen takia, että minulla on tapana etsiä tietoa niiden kirjojen kirjoittajista joita kulloinkin luen ja mitä enemmän kirja kiinnostaa, sitä enemmän kiinnostaa myös kirjailija. Knausgård kiinnostaa nyt aika paljon, sillä vaikka hänen kirjansa eivät ole olleet nautinnollisia lukuelämyksiä, ne ovat kuitenkin hienoa työtä.

Asiantuntemukseni on tosin toistaiseksi perin ohut. Olen lukenut kokonaan vasta kirjailijan omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan kakkososan ja kuvassa olevassa esikoisessa, Poissa päiväjärjestyksestä, olen sivulla 277.

Norjankielinen esikoisteos ilmestyi 1998. Suomeksi se ilmestyi vasta 2018. Teos herätti paljon keskustelua ja varmaan kauhistelua - en tiedä, mitä tarkalleen ottaen on puhuttu - enkä ihmettele yhtään, sillä aihe on äärimmäisen kyseenalainen. Nuori miesopettaja rakastuu 13-vuotiaaseen oppilaaseensa, viettää tämän kanssa yön ja pakenee paikalta. Tässä kaikki, mitä tähän asti on tapahtunut.

Äitinä ja isoäitinä teki pahaa seurata tarinan piinallista kulkua joka vääjäämättä johti käsittämättömän törkeään temppuun. Silti itse kuvauksessa ei ollut mitään törkeää, erittäin vakavan ja vahingollisen rikoksen kuvaus oli tehty äärimmäisen taitavasti ja kauniisti.

On siis  tapahtunut rikos, mutta dekkarista ei ole kyse.

Mikä saa kirjailijan kirjoittamaan tällaisesta aiheesta, joka varmasti tulee leimaamaan hänet, oli syytä tai ei?

Kysymykseni on tyhmä ja tarpeeton. Kirjailija kirjoittaa siitä mistä tahtoo ja niin rohkeasti kuin on tarpeen ja vaikka hän välittäisi siitä, mitä joku sanoo tai ajattelee, hän ei anna sen vaikuttaa. Siinä, siinäkin, on kirjailijan ja wannabe-kirjailijan ero.

Taisteluni-sarjan toisessa osassa Knausgård kuvaa kirjoittamisen pakkoa. En muista, että olisin koskaan lukenut yhtä vaikuttavaa kuvausta siitä, millaista on kun on pakko vain istua ja kirjoittaa vaikka jossain muualla olisi jotain tärkeää tehtävää. Kuten vaikka vaimo ja vastasyntynyt lapsi, joille kirjailija ei yhtäkkiä voi olla millään tavalla läsnä, ei siltikään, vaikka vaimo itkee ja raivoaa puhelimessa.

Hän oli niin vihainen että huusi, hän kiljui suoraa huutoa. Pitelin vain puhelinta kaukana korvasta ja jatkoin kirjoittamista. Hän sanoi jättävänsä minut. Sanoin että sen kuin jätät. En välitä, minun on kirjoitettava. Se oli totta. Hän voisi jättää minut jos halusi. Hän sanoi aikovansa tehdä sen. Et näe meitä enää koskaan. Sanoin että siitä vain.   

Kuvan kirja on muuten viimeinen kirjaston kirjoista joita minulla on vielä kokonaan lukematta. Ensimmäisen kerran elämässäni kirjasto on kiinni eikä tiedetä, koska sinne taas pääsee. Tämä ei ns. isossa kuvassa ole mikään valtava vastoinkäyminen, mutta kyllä se silti on vähintään outoa.

Suomen ensimmäinen lainakirjasto perustettiin Vaasassa 1794. Maaseudun ensimmäinen kirjastotalo oli 1937 avattu Kustaa Hiekan lukutupa, joka on täällä Laitilassa. Talo toimi kirjastona vuoteen 2006 ja luulen, että minä olen viimeinen, joka sai sieltä Laitilan kirjastokortin. Nyt täällä on uusi, hieno kirjasto ja vanha rakennus on musiikkiopiston käytössä.

Kirjasto ei siis ole kovin vanha juttu Suomessa. Vielä pitkälle 1900-luvun puolella suuri osa ihmisistä asui kunnollisen kirjaston ulottumattomissa. Jos ja kun kotona ei ollut muita kirjoja kuin Raamattu ja katekismus niin  kirjallinen sivistys jäi olemattomaksi.

Nytkö asiat sitten ovat paremmin? Eivät ole. Pikemminkin ne ovat niin, että syvällinen tieto on kehityksen nimissä iloisesti vaihdettu huhuihin ja nykyajan arkkiveisuihin.

Yksi asia on pakko vielä sanoa: Knausgårdia on ylistetty pohjoismaisen kirjallisuuden uudistajana.

Näinkö muka on?

Kalle Päätalo teki samanmoisen uudistuksen muhkealla Iijoki-sarjallaan jo ajat sitten. Hän vain ei koskaan saanut sitä tunnustusta minkä olisi ansainnut.