maanantai 20. huhtikuuta 2020

Knausgårdin kirjallinen sensaatio on pahanpäiväistä jaarittelua



Lähipiiriini kuului kerran ihminen, joka oli mahdottoman kova puhumaan. Vähäpuheisena introverttina kammoksun yltiöpuheliaiden seuraa ja jos kyseessä vielä on jaarittelija, sitä enemmän. Hän oli, sekä puhelias että jaarittelija.

Jouduin sosiaalisesta pakosta viettämään aika paljon aikaa hänen kanssaan. Siinä kävi aina niin, että kaikki muut kaikkosivat jonnekin ja minä kilteimpänä jäin. Puhetta riitti ja riitti. Aihe saattoi olla mikä tahansa mutta yleensä joku, josta en tiennyt mitään enkä ollut edes kiinnostunut.

Jos kysyin jotain, tuo puhelias ihminen aloitti vastaamaan mutta eksyi jo kohta jonnekin sivuraiteelle ja sieltäkin pitemmälle enkä koskaan saanut kunnon vastausta mihinkään. Harvoin kysyin.

Se, että minun oli pakko tavata tuota ihmistä, ahdisti kauheasti. Mieluiten olisin pysynyt kaukana ja piiloutunut kun hän lähestyy. En kuitenkaan voinut mennä edes toiseen huoneeseen tai jos menin , hän ja hänen lakkaamatta virtaava puheensa seurasi minua.

Nyt hän on jo kuollut ja näen myös hänen hyvät puolensa. Niitäkin oli, paljon.

Knausgård liittyy tähän johdantoon sillä tavalla, että kirjailijan kohuttu esikoisteos Poissa päiväjärjestyksestä, on enimmäkseen omituista jaarittelua. Sain opuksen luettua tänään.

Kirjan tarina on seuraava: nuori miesopettaja rakastuu 13-vuotiaaseen oppilaaseensa, viettää tämän kanssa yön, pakenee paikalta, ei tiedä, tekikö oikein vai väärin ja tapaa lopussa tytön uudelleen.

Tämän selvittämiseen Knausgård käyttää 760 sivua ja sotkee mukaan suuren määrän henkilöitä joilla ei ole mitään tekemistä tarinassa. Kertoja aloittaa jonkun jutun mutta eksyy jonnekin muualle. Lukijana en tiennyt, onko menossa uni, harha vai muisto enkä sitä, miksi ne kerrottiin. Monta kertaa tuntui siltä, että kirjaan oli pakonomaisesti tungettu kaikki sanottava, mitä suinkin on tullut mieleen.

Kirjasta olisi hyvin voinut karsia 500 sivua eikä itse perustarina olisi kärsinyt yhtään, päinvastoin. Knausgård on taitava kirjoittaja, mutta tämä kirja ei ole hyvä.

Kirja on kuitenkin ilmestyessään 1998 voittanut Norjan kriitikoiden kirjallisuuspalkinnon ja sitä on kehuttu  kauden kirjalliseksi sensaatioksi ja suurenmoiseksi, psykologisesti kunnianhimoiseksi. 

Näin me voimme ja saamme olla eri mieltä. Minulle kaunokirjallinen teos on hyvä jos se vaatii lukemaan itsensä ja jos sen loppuminen on suru eikä helpotus kuten nyt. Se, että kirja "ei päästä lukijaansa helpolla" ei ole merkki laadusta. En näe yhtään syytä, miksi ihmisten pitäisi kuluttaa vapaa-aikaansa yrittämällä ymmärtää sekavasti kerrottuja tarinoita. Ei siitä edes opi mitään.

Yhden asian haluaisin tietää: millainen keskustelu on käyty kustantajan ja esikoisensa julkaisemista toivovan kirjoittajan välillä?

- Ei ei ei, Karl-Ove, ei tule mitään. Tiivistät ja karsit turhat pois, sitten katsotaan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti