Viime päivinä olen tutustunut Karl Ove Knausgårdiin ja hänen kirjoihinsa. Sanon näin sen takia, että minulla on tapana etsiä tietoa niiden kirjojen kirjoittajista joita kulloinkin luen ja mitä enemmän kirja kiinnostaa, sitä enemmän kiinnostaa myös kirjailija. Knausgård kiinnostaa nyt aika paljon, sillä vaikka hänen kirjansa eivät ole olleet nautinnollisia lukuelämyksiä, ne ovat kuitenkin hienoa työtä.
Asiantuntemukseni on tosin toistaiseksi perin ohut. Olen lukenut kokonaan vasta kirjailijan omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan kakkososan ja kuvassa olevassa esikoisessa, Poissa päiväjärjestyksestä, olen sivulla 277.
Norjankielinen esikoisteos ilmestyi 1998. Suomeksi se ilmestyi vasta 2018. Teos herätti paljon keskustelua ja varmaan kauhistelua - en tiedä, mitä tarkalleen ottaen on puhuttu - enkä ihmettele yhtään, sillä aihe on äärimmäisen kyseenalainen. Nuori miesopettaja rakastuu 13-vuotiaaseen oppilaaseensa, viettää tämän kanssa yön ja pakenee paikalta. Tässä kaikki, mitä tähän asti on tapahtunut.
Äitinä ja isoäitinä teki pahaa seurata tarinan piinallista kulkua joka vääjäämättä johti käsittämättömän törkeään temppuun. Silti itse kuvauksessa ei ollut mitään törkeää, erittäin vakavan ja vahingollisen rikoksen kuvaus oli tehty äärimmäisen taitavasti ja kauniisti.
On siis tapahtunut rikos, mutta dekkarista ei ole kyse.
Mikä saa kirjailijan kirjoittamaan tällaisesta aiheesta, joka varmasti tulee leimaamaan hänet, oli syytä tai ei?
Kysymykseni on tyhmä ja tarpeeton. Kirjailija kirjoittaa siitä mistä tahtoo ja niin rohkeasti kuin on tarpeen ja vaikka hän välittäisi siitä, mitä joku sanoo tai ajattelee, hän ei anna sen vaikuttaa. Siinä, siinäkin, on kirjailijan ja wannabe-kirjailijan ero.
Taisteluni-sarjan toisessa osassa Knausgård kuvaa kirjoittamisen pakkoa. En muista, että olisin koskaan lukenut yhtä vaikuttavaa kuvausta siitä, millaista on kun on pakko vain istua ja kirjoittaa vaikka jossain muualla olisi jotain tärkeää tehtävää. Kuten vaikka vaimo ja vastasyntynyt lapsi, joille kirjailija ei yhtäkkiä voi olla millään tavalla läsnä, ei siltikään, vaikka vaimo itkee ja raivoaa puhelimessa.
Hän oli niin vihainen että huusi, hän kiljui suoraa huutoa. Pitelin vain puhelinta kaukana korvasta ja jatkoin kirjoittamista. Hän sanoi jättävänsä minut. Sanoin että sen kuin jätät. En välitä, minun on kirjoitettava. Se oli totta. Hän voisi jättää minut jos halusi. Hän sanoi aikovansa tehdä sen. Et näe meitä enää koskaan. Sanoin että siitä vain.
Kuvan kirja on muuten viimeinen kirjaston kirjoista joita minulla on vielä kokonaan lukematta. Ensimmäisen kerran elämässäni kirjasto on kiinni eikä tiedetä, koska sinne taas pääsee. Tämä ei ns. isossa kuvassa ole mikään valtava vastoinkäyminen, mutta kyllä se silti on vähintään outoa.
Suomen ensimmäinen lainakirjasto perustettiin Vaasassa 1794. Maaseudun ensimmäinen kirjastotalo oli 1937 avattu Kustaa Hiekan lukutupa, joka on täällä Laitilassa. Talo toimi kirjastona vuoteen 2006 ja luulen, että minä olen viimeinen, joka sai sieltä Laitilan kirjastokortin. Nyt täällä on uusi, hieno kirjasto ja vanha rakennus on musiikkiopiston käytössä.
Kirjasto ei siis ole kovin vanha juttu Suomessa. Vielä pitkälle 1900-luvun puolella suuri osa ihmisistä asui kunnollisen kirjaston ulottumattomissa. Jos ja kun kotona ei ollut muita kirjoja kuin Raamattu ja katekismus niin kirjallinen sivistys jäi olemattomaksi.
Nytkö asiat sitten ovat paremmin? Eivät ole. Pikemminkin ne ovat niin, että syvällinen tieto on kehityksen nimissä iloisesti vaihdettu huhuihin ja nykyajan arkkiveisuihin.
Yksi asia on pakko vielä sanoa: Knausgårdia on ylistetty pohjoismaisen kirjallisuuden uudistajana.
Näinkö muka on?
Kalle Päätalo teki samanmoisen uudistuksen muhkealla Iijoki-sarjallaan jo ajat sitten. Hän vain ei koskaan saanut sitä tunnustusta minkä olisi ansainnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti