Kirjailija ei saa pelätä esiintymistä

 Julkisuus on kirjailijalle välttämätöntä. Sitä voi vihata ja pelätä, mutta siellä on pakko olla joka kerta, kun pienikin tilaisuus tulee.

Jos et suostu, kirjasi unohtuu lähes yhtä nopeasti kuin tuorein sanomalehti.

Poikkeuksia on. Jos kirjoittaa jumalaisen kirjan, joka herättää laajaa keskustelua, voit lymyillä vaikka salanimen suojissa, olla koskaan näyttämättä naamaasi yhdessäkään tiedotusvälineessä ja silti kirjasi myy hyvin. Tätä on tapahtunut. Kai.

Minun ja kaltaisteni pienten kirjoittajien on sen sijaan tartuttava ahnaasti mihin tahansa tilaisuuteen päästä puhumaan omasta kirjastaan. Joillekin se voi olla kauhun paikka, mutta tästä vaivasta olen onneksi säästynyt.

Pidän esiintymisestä. Harrastin monta vuotta teatteria ja voisin vieläkin harrastaa, ellei se veisi niin tuhottomasti aikaa. Näytteleminen on hauskaa, on ihanaa olla joku muu ja tehdä luvan kanssa ja julkisesti kaikkea, mitä ei omana itsenään kuuna kullan valkeana kehtaisi.

Tällä viikolla pääsin esiintymään Raision Hööksiin.  Paikalla oli parikymmentä kuulijaa, hevosihmisiä ja sen tähden aidosti kiinnostuneita siitä, mitä kerroin. Vein mukanani pinon kirjoja, niitä pitää olla, sillä ainahan joku voi haluta ostaa kirjan omakseen. Myin kaksi.

Mitä Tätiratsastajien tarinoiden myyntiin muuten tulee, niin sain kustantajalta viime vuoden myyntiluvut. Vuoden loppuun mennessä eli kolmessa kuukaudessa kirjaa myytiin 606 kappaletta. Se ei ihan vielä riittänyt kattamaan ennakkoa, jonka kirjasta sain. Jos kaikki 606 olisivat olleet fyysisiä kirjoja, niin sitten kyllä, mutta nyt yli puolet koostui äänikirjoista ja niistähän kirjailija ei saa juuri mitään.

Juostava siis on. Ja esiinnyttävä. Parasta olisi pakata kirjat matkalaukkuun, sitoa laukku pyörän tarakalle ja lähteä polkemaan pitkin kyliä, talosta taloon. Olen siinä varmassa uskossa, että Suomessa on kosolti talouksia, joissa tartuttaisiin ilolla ja kiitollisuudella tätiratsastajiin, kunhan vain tilaisuus tarjottaisiin.

Oikein liikuttaa ajatella, miten se voisi ihmisiä ilahduttaa.

Pienenpienen kirjailijan elämä on tällaista, pientä. Isoilla kirjailijoilla on omat murheensa enkä niitäkään haluaisi.

Voisi joutua vaikkapa ilkeän kolumnistin raateluhampaisiin, kuten poloinen Juha Hurme tässä Jyrki Lehtolan kolumnissa tänään.

Lehtola kirjoittaa hyvin ja miksi ei kirjoittaisi, kun on itsekin ammattimies. Kirjoittamisen taitoa voi ihailla, mutta ei sitä häijyyttä ja vahingoniloa, joka kirjoituksesta paistaa. 

Se on, arvoisa herra kirjoittaja, ala-arvoista.

Puutarhastani löytyy syy pelkoon, häpeään ja itseinhoon

 Aamupäivä kului tallitöissä hevosystäväni luona, mutta kotona tuntui silti olevan vielä virtaa jäljellä. Se on huomionarvoista, sillä olen ollut taas monta viikkoa enemmän tai vähemmän kipeä. Ei mitään sen kummempaa kuin jotain flunssaa, mutta kyllä sekin vie voimat tällaiselta kirjoitustyöläiseltä.

Iltapäivällä lähdin pihalle Kertun kanssa ja mietin, mihin tässä ensin pitäisi ryhtyä. Kevään tuntu on aito, mutta tiedän, että lumi ja pakkanen ovat vielä täällä jossakin ja voivat laskeutua myös Laitilan ylle viikkokausiksi jos huonosti käy. Kannattaako silloin aloittaa haravoimista tai kukkapenkkien reunuksien kohentamista oksien leikkaamisesta puhumattakaan?

Tietysti kannattaa!

Hain aitasta oksasakset ja karsin pihan reunasta pieniä lehtipuun taimia, joita kasvaa joka vuosi valtavat määrät. Tontilla kulkiessa pitäisi aina olla toisessa kädessä oksasakset ja toisessa pieni moottorisaha, silloin olisi edes toivoa siitä, että 

no jaa

jostain.

Sillä eihän tämä ole ikinä valmis enkä ollenkaan ymmärrä, miten jotkut luovat ryteiköistä ja kivikoista upeita metsäpuutarhoja, joissa somat polut kiertelevät komeiden puiden välissä ja jossa tuon tuosta esiin tulee kaunis ja harkittu kukkapaikka. Että millä helkkarin ajalla ja voimilla, kuka tietää?

    Kukkapenkeistä puskee pieniä alkuja. Kuvassa on pioni, minkä lisäksi siinä on myös maahumalaa, tuota pahanpäiväistä vitsausta jota en ikimaailmassa enää päästäisi tänne jos voisin kääntää ajan siihen vuosien takaiseen hetkeen, kun uskoin, että maahumalasta saa "sievän ja kauniisti kukkivan maanpeitekasvin kotipuutarhaan". Sievä ja kauniisti kukkiva maanpeitekasvi on kotipuutarhassani valloittanut joka kolkan, ajanut minut hulluuden partaalle ja saattanut pelkoon, häpeään ja itseinhoon, joka kulminoituu aamuyön tunteihin joina makaan unettomana sängyssäni, tuijotan kattoon ja soimaan itseäni raskaimman jälkeen sen tähden, mitä olen mennyt tekemään kun annoin tuon vieraslajin vikitellä itseni.

Katumus on raskas vaikkakin hyödytöntä. Maahumalasta ei pääse koskaan eroon, kun sille kerran avaa portin. 

Aamulla, kun päivä oli juuri valjennut, näin kaksi komeaa hirveä kulkemassa pellon poikki. Illalla, kun on pimeää, metsästä kuuluu pöllön huhuilua. Joutsenet ovat alkaneet palata kesämailleen ja tekevät ylilentoja pihamme päällä. Pikkulintujen laulu voimistuu päivä päivältä, uusia säveliä liittyy kuoroon.

Maailmassa käy myllerrys, josta kirjoitetaan kirjoja vielä kymmenien vuosien päästä, mutta jotkut asiat ovat kuten ne ovat aina olleet tai ainakin ihan hirveän kauan.

Se on lohdullista.

 

 

Omasta huoneestani ei pitänyt tulla tällaista

 

Kun suunnittelimme tätä taloa, tätä, jossa olemme nyt asuneet kuusi vuotta, kuvittelin työhuoneeni aivan erilaiseksi.

Sitä uutta työhuonetta varten maalautin seinät vihreiksi, sellaisiksi, että ne muodostaisivat raikkaan taustan uusille työhuonekalusteilleni.

Ensimmäinen mutta tuli vastaan, kun maalausliikkeen värikartoissa ei ollut juuri sitä vihreää, jota olin ajatellut. Lisäkustannusten pelossa oli otettava sitä mitä sai, herneenvihreää, lastenhuoneenvihreää, ei niin raikasta kuin piti.

Vihreää kuitenkin.

En missään tapauksessa aikonut tuoda  uuteen työhuoneeseeni vanhoja kalusteita. En ranskalaista, kirsikkapuista työpöytääni, jonka "ranskalaisuudesta" ja "kirsikkapuisuudesta" olen saanut kuulla, kirsikkapuu kun näyttää epäilyttävästi lastulevyltä, varsinkin sieltä, mistä koiravainaa sen kalusi ikävän näköisesti.

En aikonut ottaa käyttööni myöskään ruskeita kaappia ja laatikostoa, en yhtään mitään raskaan ruskeaa, vaan valkoista ja eleganttia, dynaamista ja sähköllä toimivaa. Halusin sähköpöydän ja sen viereen ehkä satulatuolin tai jonkin muun uuden ajan kalusteen, jossa on pakko istua suorassa. Istumiseen en silti kuvitellut käyttäväni aikaa kuin toisinaan.

Sitten kävi niin, että kaiken rakentamisen ja vähän epäonnisten asuntokauppojen jälkeen ei tuntunut olevan rahaa uusiin huonekaluihin. Niinpä kannoin vanhat kalusteeni työhuoneeseen ja aloin sovitella niitä seinustalta toiselle. Siihen meni ainakin kolme vuotta, enkä kertaakaan tuntenut, että työhuone olisi viihtyisä

kunnes

eräänä päivänä istuin pitkään huoneessani ja mietin taas kerran, kuinka saisin tästä kaikesta jotain hyvää aikaiseksi

ja keksin.

Nyt olen oikein tyytyväinen huoneen järjestykseen ja vanhoihin huonekaluihini, enkä varmaan koskaan enää muuta niiden paikkaa tai aio luopua niistä.

Valkoinen sähköpöytä, taivas varjele! Onneksi en koskaan saanut sitä.

Tämä on minun huoneeni, kaikki täällä on yksin minun. Miehellä on oma huoneensa, missä kaikki on vain hänen ja juuri sellaisessa järjestyksessä ja siivossa kuin hän tahtoo. En juuri edes käy siinä huoneessa enkä koskaan sano siitä mitään, vaikka joskus kyllä tekisi mieli.

Väitän, että avioliitot eivät hajoaisi niin herkästi, jos kaikilla olisi oma huone. Varsinkaan miehillä ei usein taida olla kotona mitään omaa paikkaa. Vaikea kuvitella, että kukaan mies viihtyisi niissä kolkoissa, valkoisissa huoneissa, joissa ainoa pehmeä elementti on kasa sisustustyynyjä.

Vaikka mistä minä sen tiedän. Tai mitään.  

 

Puiden tunne-elämästä, kirjoittajan työstä ja pienistä kodittomista

 Tavallisesti hyvin hiljaisella kylällämme on viime päivinä käynyt aikamoinen myllerrys. Valtavat koneet ovat puskeneet puita ja kiviä nurin, kuljettaneet niitä paikasta toiseen ja muuttaneet koko kymmeniä vuosia samana pysyneen kylämaiseman toiseksi.

Uusi naapuri ja maanomistaja on tehnyt töitä omalla maallaan ja me, joiden järeimmät työkalut ovat pieniä moottorisahoja, voimme vain ihmetellä sitä, miten nopeasti saa tulosta aikaan, kun on oikein vehkeet.

Jokainen tekee omalla maallaan mitä tahtoo ja hyväksi näkee.

Kovasti kuitenkin toivon, että metsäkoneet eivät ikinä löytäisi tietään joihinkin lähiseudun paikkoihin, esimerkiksi tuonne, joka tuossa kuvassa näkyy. Siinä on mainio polku, jota pitkin Kerttu juoksee ilosta villinä, edes takaisin. Siinä missä minä kävelen kilometrin, Kerttu selvittää ainakin kolme, vaikka samaa reittiä mentäisiinkin.

  Kävellessä on hyvä miettiä. Kun oikein pontevasti miettii, joku asia saattaa jopa ratketa. Näin kävi tänään, kun keksin, mitä seuraavaksi teen käsikirjoitukselleni.

Käsikirjoitus, jonka työnimenä on Koira joka sai oman asunnon, on nyt levännyt muutamia viikkoja. Sinä aikana se on käynyt kahdella esilukijalla, jotka ystävällisesti lukivat ja kommentoivat. Heidän kommenttinsa olivat tärkeitä ja auttoivat minua eteenpäin.

Suurin ongelma oli siinä, että käsikirjoitus on niin pitkällä, että piti päättää, teenkö siitä tarinallisen tietokirjan, kuten Tätiratsastajan tarinoita on vai jotain muuta. Nyt tiedän, että tietokirjaa siitä ei tule ja tiedän senkin, mitä seuraavaksi kirjoitan.

Mutta vielä tuosta puiden kaatamisesta ja kivien siirtelystä: tiesitkö, että puut surevat, kun niiden toveri kaadetaan? Ja että puut kommunikoivat toistensa kanssa, hoitavat, auttavat ja varoittavat toisiaan vaaroista? Se on äärimmäisen mielenkiintoista ja kiehtovaa. 

Se tekee myös vähän surulliseksi, niiden kaadettujen puiden puolesta.

Puiden sielunelämästä on kirjoittanut esimerkiksi saksalainen metsänhoitaja ja tietokirjailija Peter Wohlleben. Hänen teoksiaan on suomennettu, muun muassa 2016 ilmestynyt Puiden salattu elämä.

Mitä taas kiviin tulee, niin Islannissa kivien siirtelyä ei tietämäni mukaan katsota hyvällä, koska tontut, maahiset ja sen semmoiset asuvat kivien alla.

Jos tämä pitää paikkansa,  tällä kylällä voi nyt hämärän tullen kompastua uutta kotia etsiviin pieniin olentoihin enemmän kuin todennäköisesti.

 

Miksi on niin vaikeaa olla eläkeläinen

 Tänään ilmestyneessä Hevosurheilu Ratsastus -lehdessä on kirjoittamani kolumni, jossa kerron hevosunelmistani. Toimitus on lisännyt siihen ingressin, joka kuuluu näin: "Eläkeläinen Pirkko Varjo ei ole lakannut unelmoimasta omasta hevosesta".

On klisee sanoa, että vedin aamukahvit väärään kurkkuun, mutta niin ihan oikeasti tapahtui.

Siis mitä!?

Eläkeläinen? Minä?

Hetkeen en osannut ajatella mitään erityisen järkevää.

On totta, että saan vanhuuseläkettä. Siksi on myös yhtä totta, että olen eläkeläinen ja minua saa sanoa sellaiseksi. Ei minulla ole mitään eläkeläisiä vastaan, heissä on paljon viisaita ja hienoja ihmisiä. Mutta että minäkin?

Olen 66-vuotias ja näin ollen selkeästi eläkeiässä. Silti minusta on kauhean vaikeaa ajatella itseäni eläkeläisenä, ihmisenä, jolla ei ole tässä maailmassa enää muuta virkaa kuin odottaa eläkkeenmaksupäivää ja kuolemaa. Siltä se nimittäin minusta tuntuu, se, mitä eläkeläisten odotetaan täällä tekevän.

Mitä siinä ingressissä sitten olisi pitänyt olla? Pelkkä nimi ilman määreitä? Se ei olisi ollut kiinnostava, sillä kuka tietää mitään mistään pirkkovarjosta, mutta eläkeläinen, joka haaveilee omasta hevosesta, sehän on jo julkeaa. Ymmärrän.

Harmi kyllä, kolumnia ei pääse lukemaan, ellei ole lehden tilaaja. Sellaista se on ja sekin pitää ymmärtää, ei ilmaisen sisällön jakamisessa ole mitään järkeä.

Ai niin: hyvää joulua! 

Kirjailijavieraana Helsingin kirjamessuilla

 Olipa hieno kokemus!

Kuvassa toimittaja-kirjailija Markku Heikkilä haastattelee minua kirjamessujen Arabia-lavalla. Aiheena on minun tuore kirjani Tätiratsastajan tarinoita, mutta Heikkilä kyllä puhui lähes koko haastattelulle varatut 22 minuuttia siitä, miten vaarallista ratsastus on ja ihmetteli, miksi kukaan haluaa moista harrastaa.

Ei haitannut yhtään, meillä oli hauskaa ja yleisökin taisi viihtyä - yleisöä nimittäin oli, vaikka ajattelin etukäteen, ettei sinne ketään tule, kun samaan aikaan toisaalla oli muuan Kari Hotakainen kertomassa omasta uutuudestaan.

Nyt on sellainen olo, että kirjan suhteen kaikki on tehty. Menen tietysti kertomaan siitä jos jonnekin kutsutaan, mutta juuri nyt mitään ei ole tiedossa.

Toivon, että kirja herättäisi edes vähän keskustelua vaikkapa siitä, millä tavalla on sopivaa olla vanha ja miksi hevosihmiset ovat usein niin ilkeitä toisilleen.

Retki pääkaupunkiin oli antoisa, mutta väsytti. En ikimaailmassa tahtoisi asua missään, missä on niin paljon ihmisiä. Olen aina ollut sielultani maalainen ja nyt, kun ihan oikeasti asun maalla, olen sitä kaksin verroin.

Huomenna keskityn seuraavaan käsikirjoitukseen, koiratarinoihin, mutta vasta huomenna. 

Suurin unelmani toteutui

 Olenkohan mihinkään asiaan käyttänyt niin paljon ajatusaikaa, suunnitelma-aikaa ja jopa oikeaa työaikaakin kuin siihen, että mietin oman kirjan tekemistä? Tähän kaikkeen on kulunut lähes kuusikymmentä vuotta.

Eipä mitään. Kun hyvin suunnittelee, voi jotain syntyä kuten syntyikin. Kirjoitin talven ja kevään aikana kirjan ja nyt se julkaistaan. 

Kun olen ihan rehellinen - eikä muu tässä maailmassa kannata - tunnustan, ettei tämä nyt ihan sitä ole, mistä haaveilin. Kas  kuvittelin itseni jykevän ja kirjallisia piirejä perin pohjin järisyttävän romaanin kirjoittajaksi, ylistetyksi, palkituksi ja kaikille maailman kielille käännetyksi.

Tästä ei ehkä tule ihan sellaista menestystä. Voi olla, ettei tule.

Olkoon tämä nyt kuitenkin näyttönä siitä, että unelmista ei kannata luopua vain siksi, että alkaa olla myöhäisessä keski-iässä, kuten kauniisti sanotaan. Se, että "olen liian vanha" ei ole oikein syy mihinkään. Se on, jos ei oikeasti pysty.

Minusta tuntuu, että tämä blogikin alkaa virota taas henkiin. On asioita, joista on mukava silloin tällöin kirjoittaa juuri tänne.

Kirjani kustantaja on Readme ja sen voi ostaa kaikkialta, missä kirjoja myydään.