Puiden tunne-elämästä, kirjoittajan työstä ja pienistä kodittomista

 Tavallisesti hyvin hiljaisella kylällämme on viime päivinä käynyt aikamoinen myllerrys. Valtavat koneet ovat puskeneet puita ja kiviä nurin, kuljettaneet niitä paikasta toiseen ja muuttaneet koko kymmeniä vuosia samana pysyneen kylämaiseman toiseksi.

Uusi naapuri ja maanomistaja on tehnyt töitä omalla maallaan ja me, joiden järeimmät työkalut ovat pieniä moottorisahoja, voimme vain ihmetellä sitä, miten nopeasti saa tulosta aikaan, kun on oikein vehkeet.

Jokainen tekee omalla maallaan mitä tahtoo ja hyväksi näkee.

Kovasti kuitenkin toivon, että metsäkoneet eivät ikinä löytäisi tietään joihinkin lähiseudun paikkoihin, esimerkiksi tuonne, joka tuossa kuvassa näkyy. Siinä on mainio polku, jota pitkin Kerttu juoksee ilosta villinä, edes takaisin. Siinä missä minä kävelen kilometrin, Kerttu selvittää ainakin kolme, vaikka samaa reittiä mentäisiinkin.

  Kävellessä on hyvä miettiä. Kun oikein pontevasti miettii, joku asia saattaa jopa ratketa. Näin kävi tänään, kun keksin, mitä seuraavaksi teen käsikirjoitukselleni.

Käsikirjoitus, jonka työnimenä on Koira joka sai oman asunnon, on nyt levännyt muutamia viikkoja. Sinä aikana se on käynyt kahdella esilukijalla, jotka ystävällisesti lukivat ja kommentoivat. Heidän kommenttinsa olivat tärkeitä ja auttoivat minua eteenpäin.

Suurin ongelma oli siinä, että käsikirjoitus on niin pitkällä, että piti päättää, teenkö siitä tarinallisen tietokirjan, kuten Tätiratsastajan tarinoita on vai jotain muuta. Nyt tiedän, että tietokirjaa siitä ei tule ja tiedän senkin, mitä seuraavaksi kirjoitan.

Mutta vielä tuosta puiden kaatamisesta ja kivien siirtelystä: tiesitkö, että puut surevat, kun niiden toveri kaadetaan? Ja että puut kommunikoivat toistensa kanssa, hoitavat, auttavat ja varoittavat toisiaan vaaroista? Se on äärimmäisen mielenkiintoista ja kiehtovaa. 

Se tekee myös vähän surulliseksi, niiden kaadettujen puiden puolesta.

Puiden sielunelämästä on kirjoittanut esimerkiksi saksalainen metsänhoitaja ja tietokirjailija Peter Wohlleben. Hänen teoksiaan on suomennettu, muun muassa 2016 ilmestynyt Puiden salattu elämä.

Mitä taas kiviin tulee, niin Islannissa kivien siirtelyä ei tietämäni mukaan katsota hyvällä, koska tontut, maahiset ja sen semmoiset asuvat kivien alla.

Jos tämä pitää paikkansa,  tällä kylällä voi nyt hämärän tullen kompastua uutta kotia etsiviin pieniin olentoihin enemmän kuin todennäköisesti.

 

Suurin unelmani toteutui

 Olenkohan mihinkään asiaan käyttänyt niin paljon ajatusaikaa, suunnitelma-aikaa ja jopa oikeaa työaikaakin kuin siihen, että mietin oman kirjan tekemistä? Tähän kaikkeen on kulunut lähes kuusikymmentä vuotta.

Eipä mitään. Kun hyvin suunnittelee, voi jotain syntyä kuten syntyikin. Kirjoitin talven ja kevään aikana kirjan ja nyt se julkaistaan. 

Kun olen ihan rehellinen - eikä muu tässä maailmassa kannata - tunnustan, ettei tämä nyt ihan sitä ole, mistä haaveilin. Kas  kuvittelin itseni jykevän ja kirjallisia piirejä perin pohjin järisyttävän romaanin kirjoittajaksi, ylistetyksi, palkituksi ja kaikille maailman kielille käännetyksi.

Tästä ei ehkä tule ihan sellaista menestystä. Voi olla, ettei tule.

Olkoon tämä nyt kuitenkin näyttönä siitä, että unelmista ei kannata luopua vain siksi, että alkaa olla myöhäisessä keski-iässä, kuten kauniisti sanotaan. Se, että "olen liian vanha" ei ole oikein syy mihinkään. Se on, jos ei oikeasti pysty.

Minusta tuntuu, että tämä blogikin alkaa virota taas henkiin. On asioita, joista on mukava silloin tällöin kirjoittaa juuri tänne.

Kirjani kustantaja on Readme ja sen voi ostaa kaikkialta, missä kirjoja myydään.