Tämä on nyt vakavaa

 Koska tänään on perjantai ja 13. päivä, on paikallaan sanoa muutama varoituksen sana näistä saakelin "turvajalkineista".

Muutama päivä sitten, tarkalleen viime maanantaina, laitoin nämä jalkaani ja lähdin tallihommiin. Tähän aikaan vuodesta pihat ja tiet ovat usein jäisiä ja nastakengät paikallaan.

Kävin heinävarastossa hakemassa sylillisen heiniä, pujahdin aidan sähkölankojen välistä hevostarhan puolelle ja takerruin kiinni lankaan. Ihan tarkalleen se sähkölanka meni kuvassa näkyvän hakasen alle.

Kaaduin vauhdilla ja iskin polveni maahan. Vähän aikaan makasin siinä hevonpaskan päällä ja ajattelin, että jos nyt joku luu murtui, en pääse täältä omin avuin ylös. Se oli inhottavaa, sillä muistissani on oikein elävänä se hetki, kun edellisen kerran makasin hevostarhassa enkä todellakaan päässyt ylös ennen kuin minut nostettiin ambulanssiin.

Onneksi tilanne ei ollut näin paha. Aika paha se kumminkin oli, sillä kenkä, jonka sisällä minun jalkani edelleen oli, pysyi tiukasti kiinni aidassa. Aitalankaan en voinut koskea ellen halunnut saada sähköiskua. Lisäksi pääni yllä hääräili jo pari uteliasta hevosta joilta sopi toivoa, etteivät ne kävelisi ylitseni.

Lopulta sain keinoteltua kengän pois jalastani, pääsin ylös ja ryömin talliin selvittämään vahingon suuruutta. 

Tästä episodista seurasi se, että olen koko viikon pysytellyt kotona ihan pakollisia menoja lukuun ottamatta. Kerroin tapaturmastani Facebookin Tätiratsastajat-ryhmässä ja sain kymmenittäin vastauksia, joissa ihmiset kertoivat vastaavista kokemuksista. Yleinen mielipide oli se, että kenkiin asennetut hakaset ovat hengenvaarallisia ja saatanasta.

Polvi tai oikeammin polven sivu, on kipeä, mutta ei niin kipeä, että olisin mennyt lääkäriin. Mikään normaali kävely tai muu liikunta ei kuitenkaan onnistu, sen verran sattuu.

Olkaa siis varovaisia! Tehkää kuten minä, ottakaa vasara käteen ja nuijikaa hakaset lyttyyn. 

Ja vielä ennemmin kuin myöhemmin. Minulta jäi myöhemmäksi, sillä toisesta kengästä poistin hakaset edellisen kaatumisen jälkeen, mutta jostain syystä jätin työn kesken ja nyt se kostautui.

Kirjailija ei saa pelätä esiintymistä

 Julkisuus on kirjailijalle välttämätöntä. Sitä voi vihata ja pelätä, mutta siellä on pakko olla joka kerta, kun pienikin tilaisuus tulee.

Jos et suostu, kirjasi unohtuu lähes yhtä nopeasti kuin tuorein sanomalehti.

Poikkeuksia on. Jos kirjoittaa jumalaisen kirjan, joka herättää laajaa keskustelua, voit lymyillä vaikka salanimen suojissa, olla koskaan näyttämättä naamaasi yhdessäkään tiedotusvälineessä ja silti kirjasi myy hyvin. Tätä on tapahtunut. Kai.

Minun ja kaltaisteni pienten kirjoittajien on sen sijaan tartuttava ahnaasti mihin tahansa tilaisuuteen päästä puhumaan omasta kirjastaan. Joillekin se voi olla kauhun paikka, mutta tästä vaivasta olen onneksi säästynyt.

Pidän esiintymisestä. Harrastin monta vuotta teatteria ja voisin vieläkin harrastaa, ellei se veisi niin tuhottomasti aikaa. Näytteleminen on hauskaa, on ihanaa olla joku muu ja tehdä luvan kanssa ja julkisesti kaikkea, mitä ei omana itsenään kuuna kullan valkeana kehtaisi.

Tällä viikolla pääsin esiintymään Raision Hööksiin.  Paikalla oli parikymmentä kuulijaa, hevosihmisiä ja sen tähden aidosti kiinnostuneita siitä, mitä kerroin. Vein mukanani pinon kirjoja, niitä pitää olla, sillä ainahan joku voi haluta ostaa kirjan omakseen. Myin kaksi.

Mitä Tätiratsastajien tarinoiden myyntiin muuten tulee, niin sain kustantajalta viime vuoden myyntiluvut. Vuoden loppuun mennessä eli kolmessa kuukaudessa kirjaa myytiin 606 kappaletta. Se ei ihan vielä riittänyt kattamaan ennakkoa, jonka kirjasta sain. Jos kaikki 606 olisivat olleet fyysisiä kirjoja, niin sitten kyllä, mutta nyt yli puolet koostui äänikirjoista ja niistähän kirjailija ei saa juuri mitään.

Juostava siis on. Ja esiinnyttävä. Parasta olisi pakata kirjat matkalaukkuun, sitoa laukku pyörän tarakalle ja lähteä polkemaan pitkin kyliä, talosta taloon. Olen siinä varmassa uskossa, että Suomessa on kosolti talouksia, joissa tartuttaisiin ilolla ja kiitollisuudella tätiratsastajiin, kunhan vain tilaisuus tarjottaisiin.

Oikein liikuttaa ajatella, miten se voisi ihmisiä ilahduttaa.

Pienenpienen kirjailijan elämä on tällaista, pientä. Isoilla kirjailijoilla on omat murheensa enkä niitäkään haluaisi.

Voisi joutua vaikkapa ilkeän kolumnistin raateluhampaisiin, kuten poloinen Juha Hurme tässä Jyrki Lehtolan kolumnissa tänään.

Lehtola kirjoittaa hyvin ja miksi ei kirjoittaisi, kun on itsekin ammattimies. Kirjoittamisen taitoa voi ihailla, mutta ei sitä häijyyttä ja vahingoniloa, joka kirjoituksesta paistaa. 

Se on, arvoisa herra kirjoittaja, ala-arvoista.

Olen ylpeä itsestäni kun osasin

 Jossain kohtaa lakkasin ajattelemasta, etten osaa tai pysty. Se ei enää ole tekosyy mihinkään.

Minulla on ihan tavallinen, tavallisen ihmisen pää jonka sisällä raksuttavat ihan tavalliset aivot. Niiden avulla pystyn oppimaan vaikka mitä.

Harmillisen paljon elämässäni on mennyt ohi sen takia, että olen vetäytynyt opittuun avuttomuuteen. Siihen, että tytöt eivät voi tai naiset nyt vain kerta kaikkiaan eivät. Siihen ansaan on langennut moni muukin. On niin helppoa ja mukavaa nostaa kädet pystyyn ja odottaa, että joku tulee auttamaan.

Yksi konkreettinen näyttö näin vanhemmalla iällä alkaneesta uudesta ajattelusta saatiin eilen, vuoden viimeisenä päivänä: onnistuin selvittämään monta viikkoa vaivanneen tietotekniikkaongelman. Pöytäkoneestani, jolla tätäkin kirjoitan, hävisi muun muassa tekstinkäsittelyohjelma. Sanatyöläiselle se on yhtä kuin katastrofi, jota lievensi ainoastaan se, että minulla on myös kannettava, jossa Word yhä toimi.

Joskus muinoin, silloin, kun tietokoneen käyttö oli minulle vielä uutta, olisin lannistunut heti. Olisin itkenyt ja kironnut - sehän tunnetusti auttaa kaikkeen - kieltäytynyt edes katsomasta konettani ennen kuin Joku on korjannut sen. Nyt olen ylpeä siitä, että etsin sinnikkäästi ratkaisuja, kokeilin, epäonnistuin ja kokeilin uudestaan. Nyt koneeni toimii kuin juuri paketista otettu, samoin tekstinkäsittelyohjelma, jota on nautinto katsoa ja käyttää.

Viimeistelin työni tuolla alussa olevalla kuvalla, laitoin sen näyttökuvaksi. Olen ottanut kuvan entisellä kotipihallani Turun Port Arthurissa, keväällä, kun pihavaahteran väri oli kauneimmillaan.

Rakastan tuota heleänvihreää ja kun se yhdistyy taivaansineen, ei juuri kauniimpaa ole. Tuo vihreä on lupaus uudesta alusta ja siinähän me nyt olemme, uuden vuoden ensimmäisessä päivässä.

Tänä vuonna haluan käyttää aikani enimmäkseen hyviin ja hyödyllisiin asioihin, mutta vain sellaisiin, jotka olen valinnut itse. Muitakin on ja ne hoidetaan, nekin.

Innostavaa vuotta 2025!

Miksi on niin vaikeaa olla eläkeläinen

 Tänään ilmestyneessä Hevosurheilu Ratsastus -lehdessä on kirjoittamani kolumni, jossa kerron hevosunelmistani. Toimitus on lisännyt siihen ingressin, joka kuuluu näin: "Eläkeläinen Pirkko Varjo ei ole lakannut unelmoimasta omasta hevosesta".

On klisee sanoa, että vedin aamukahvit väärään kurkkuun, mutta niin ihan oikeasti tapahtui.

Siis mitä!?

Eläkeläinen? Minä?

Hetkeen en osannut ajatella mitään erityisen järkevää.

On totta, että saan vanhuuseläkettä. Siksi on myös yhtä totta, että olen eläkeläinen ja minua saa sanoa sellaiseksi. Ei minulla ole mitään eläkeläisiä vastaan, heissä on paljon viisaita ja hienoja ihmisiä. Mutta että minäkin?

Olen 66-vuotias ja näin ollen selkeästi eläkeiässä. Silti minusta on kauhean vaikeaa ajatella itseäni eläkeläisenä, ihmisenä, jolla ei ole tässä maailmassa enää muuta virkaa kuin odottaa eläkkeenmaksupäivää ja kuolemaa. Siltä se nimittäin minusta tuntuu, se, mitä eläkeläisten odotetaan täällä tekevän.

Mitä siinä ingressissä sitten olisi pitänyt olla? Pelkkä nimi ilman määreitä? Se ei olisi ollut kiinnostava, sillä kuka tietää mitään mistään pirkkovarjosta, mutta eläkeläinen, joka haaveilee omasta hevosesta, sehän on jo julkeaa. Ymmärrän.

Harmi kyllä, kolumnia ei pääse lukemaan, ellei ole lehden tilaaja. Sellaista se on ja sekin pitää ymmärtää, ei ilmaisen sisällön jakamisessa ole mitään järkeä.

Ai niin: hyvää joulua! 

Kirjailijavieraana Helsingin kirjamessuilla

 Olipa hieno kokemus!

Kuvassa toimittaja-kirjailija Markku Heikkilä haastattelee minua kirjamessujen Arabia-lavalla. Aiheena on minun tuore kirjani Tätiratsastajan tarinoita, mutta Heikkilä kyllä puhui lähes koko haastattelulle varatut 22 minuuttia siitä, miten vaarallista ratsastus on ja ihmetteli, miksi kukaan haluaa moista harrastaa.

Ei haitannut yhtään, meillä oli hauskaa ja yleisökin taisi viihtyä - yleisöä nimittäin oli, vaikka ajattelin etukäteen, ettei sinne ketään tule, kun samaan aikaan toisaalla oli muuan Kari Hotakainen kertomassa omasta uutuudestaan.

Nyt on sellainen olo, että kirjan suhteen kaikki on tehty. Menen tietysti kertomaan siitä jos jonnekin kutsutaan, mutta juuri nyt mitään ei ole tiedossa.

Toivon, että kirja herättäisi edes vähän keskustelua vaikkapa siitä, millä tavalla on sopivaa olla vanha ja miksi hevosihmiset ovat usein niin ilkeitä toisilleen.

Retki pääkaupunkiin oli antoisa, mutta väsytti. En ikimaailmassa tahtoisi asua missään, missä on niin paljon ihmisiä. Olen aina ollut sielultani maalainen ja nyt, kun ihan oikeasti asun maalla, olen sitä kaksin verroin.

Huomenna keskityn seuraavaan käsikirjoitukseen, koiratarinoihin, mutta vasta huomenna. 

Kirja on ilmestynyt, entä sitten?

 Elokuun lopussa kustantajalta tulee sähköpostia. 

HEI! KIRJA ILMESTYY 11.9.!

Viesti on isoilla kirjaimilla kirjoitettu, mikä minusta on luontevaa, kun kyse on näin tärkeästä asiasta. Minun kirjani tulee painosta ja 11.9. joka tähän asti on muistettu päivänä, jolloin kaksoistornit sortuivat, muistetaan tästä lähin siitä, että Tätiratsastajan tarinoita ilmestyi.

Kuvittelee hän, joka ei mistään mitään tiedä.

Sillä tiettyjä asioita jää tapahtumatta:

Kustantaja ei järjestä kirjanjulkaisujuhlia.

Kukaan ei järjestä kirjanjulkaisujuhlia.

Puhelin ei soi eikä sähköposti tukkeudu 

sillä

toimittajat Eevasta, Annasta, Me Naisista, Helsingin Sanomista, Hevosurheilusta, Maaseudun Tulevaisuudesta eivätkä edes ET-lehdestä (vaikka vinkkasin hyvissä ajoin) ota yhteyttä ja anele minulta haastattelua,

edes sähköpostilla

jos kirjakiireeni eivät muuhun taivu.

Kirjakiireitä ei ole

ja näin

kirjoittajalle, joka on kirjoittanut kirjan joka juuri julkaistiin, valkenee,

ettei kukaan

missään

saa tietää kirjasta, ellei kirjoittaja itse markkinoi sitä.

Niinpä

kirjoittaja kertoo Facebookissa, Instagramissa ja omassa blogissaan Tätiratsastajan tarinoista

niin usein, että kaverit Facebookissa, Instagramissa ja blogin molemmat lukijat vaihtavat sivua, kun näkevät sanan täti

ja lopulta eräs heistä sanoo,

että luki kirjan nimen väärin ja luuli, että se kertoo

tähtiratsastajista 

ja silloin kirjoittaja pelästyy ja häpeää ja päättää vaihtaa kirjan nimen ja piiloutua

paitsi, että

ei tee sitä

sillä

ken leikkiin ryhtyy ja niin pois päin

joten

tässä se taas on, kirjakaupan tiskillä:

Suurin unelmani toteutui

 Olenkohan mihinkään asiaan käyttänyt niin paljon ajatusaikaa, suunnitelma-aikaa ja jopa oikeaa työaikaakin kuin siihen, että mietin oman kirjan tekemistä? Tähän kaikkeen on kulunut lähes kuusikymmentä vuotta.

Eipä mitään. Kun hyvin suunnittelee, voi jotain syntyä kuten syntyikin. Kirjoitin talven ja kevään aikana kirjan ja nyt se julkaistaan. 

Kun olen ihan rehellinen - eikä muu tässä maailmassa kannata - tunnustan, ettei tämä nyt ihan sitä ole, mistä haaveilin. Kas  kuvittelin itseni jykevän ja kirjallisia piirejä perin pohjin järisyttävän romaanin kirjoittajaksi, ylistetyksi, palkituksi ja kaikille maailman kielille käännetyksi.

Tästä ei ehkä tule ihan sellaista menestystä. Voi olla, ettei tule.

Olkoon tämä nyt kuitenkin näyttönä siitä, että unelmista ei kannata luopua vain siksi, että alkaa olla myöhäisessä keski-iässä, kuten kauniisti sanotaan. Se, että "olen liian vanha" ei ole oikein syy mihinkään. Se on, jos ei oikeasti pysty.

Minusta tuntuu, että tämä blogikin alkaa virota taas henkiin. On asioita, joista on mukava silloin tällöin kirjoittaa juuri tänne.

Kirjani kustantaja on Readme ja sen voi ostaa kaikkialta, missä kirjoja myydään.