Jossain kohtaa lakkasin ajattelemasta, etten osaa tai pysty. Se ei enää ole tekosyy mihinkään.
Minulla on ihan tavallinen, tavallisen ihmisen pää jonka sisällä raksuttavat ihan tavalliset aivot. Niiden avulla pystyn oppimaan vaikka mitä.
Harmillisen paljon elämässäni on mennyt ohi sen takia, että olen vetäytynyt opittuun avuttomuuteen. Siihen, että tytöt eivät voi tai naiset nyt vain kerta kaikkiaan eivät. Siihen ansaan on langennut moni muukin. On niin helppoa ja mukavaa nostaa kädet pystyyn ja odottaa, että joku tulee auttamaan.
Yksi konkreettinen näyttö näin vanhemmalla iällä alkaneesta uudesta ajattelusta saatiin eilen, vuoden viimeisenä päivänä: onnistuin selvittämään monta viikkoa vaivanneen tietotekniikkaongelman. Pöytäkoneestani, jolla tätäkin kirjoitan, hävisi muun muassa tekstinkäsittelyohjelma. Sanatyöläiselle se on yhtä kuin katastrofi, jota lievensi ainoastaan se, että minulla on myös kannettava, jossa Word yhä toimi.
Joskus muinoin, silloin, kun tietokoneen käyttö oli minulle vielä uutta, olisin lannistunut heti. Olisin itkenyt ja kironnut - sehän tunnetusti auttaa kaikkeen - kieltäytynyt edes katsomasta konettani ennen kuin Joku on korjannut sen. Nyt olen ylpeä siitä, että etsin sinnikkäästi ratkaisuja, kokeilin, epäonnistuin ja kokeilin uudestaan. Nyt koneeni toimii kuin juuri paketista otettu, samoin tekstinkäsittelyohjelma, jota on nautinto katsoa ja käyttää.
Viimeistelin työni tuolla alussa olevalla kuvalla, laitoin sen näyttökuvaksi. Olen ottanut kuvan entisellä kotipihallani Turun Port Arthurissa, keväällä, kun pihavaahteran väri oli kauneimmillaan.
Rakastan tuota heleänvihreää ja kun se yhdistyy taivaansineen, ei juuri kauniimpaa ole. Tuo vihreä on lupaus uudesta alusta ja siinähän me nyt olemme, uuden vuoden ensimmäisessä päivässä.
Tänä vuonna haluan käyttää aikani enimmäkseen hyviin ja hyödyllisiin asioihin, mutta vain sellaisiin, jotka olen valinnut itse. Muitakin on ja ne hoidetaan, nekin.
Innostavaa vuotta 2025!
