Puiden tunne-elämästä, kirjoittajan työstä ja pienistä kodittomista

 Tavallisesti hyvin hiljaisella kylällämme on viime päivinä käynyt aikamoinen myllerrys. Valtavat koneet ovat puskeneet puita ja kiviä nurin, kuljettaneet niitä paikasta toiseen ja muuttaneet koko kymmeniä vuosia samana pysyneen kylämaiseman toiseksi.

Uusi naapuri ja maanomistaja on tehnyt töitä omalla maallaan ja me, joiden järeimmät työkalut ovat pieniä moottorisahoja, voimme vain ihmetellä sitä, miten nopeasti saa tulosta aikaan, kun on oikein vehkeet.

Jokainen tekee omalla maallaan mitä tahtoo ja hyväksi näkee.

Kovasti kuitenkin toivon, että metsäkoneet eivät ikinä löytäisi tietään joihinkin lähiseudun paikkoihin, esimerkiksi tuonne, joka tuossa kuvassa näkyy. Siinä on mainio polku, jota pitkin Kerttu juoksee ilosta villinä, edes takaisin. Siinä missä minä kävelen kilometrin, Kerttu selvittää ainakin kolme, vaikka samaa reittiä mentäisiinkin.

  Kävellessä on hyvä miettiä. Kun oikein pontevasti miettii, joku asia saattaa jopa ratketa. Näin kävi tänään, kun keksin, mitä seuraavaksi teen käsikirjoitukselleni.

Käsikirjoitus, jonka työnimenä on Koira joka sai oman asunnon, on nyt levännyt muutamia viikkoja. Sinä aikana se on käynyt kahdella esilukijalla, jotka ystävällisesti lukivat ja kommentoivat. Heidän kommenttinsa olivat tärkeitä ja auttoivat minua eteenpäin.

Suurin ongelma oli siinä, että käsikirjoitus on niin pitkällä, että piti päättää, teenkö siitä tarinallisen tietokirjan, kuten Tätiratsastajan tarinoita on vai jotain muuta. Nyt tiedän, että tietokirjaa siitä ei tule ja tiedän senkin, mitä seuraavaksi kirjoitan.

Mutta vielä tuosta puiden kaatamisesta ja kivien siirtelystä: tiesitkö, että puut surevat, kun niiden toveri kaadetaan? Ja että puut kommunikoivat toistensa kanssa, hoitavat, auttavat ja varoittavat toisiaan vaaroista? Se on äärimmäisen mielenkiintoista ja kiehtovaa. 

Se tekee myös vähän surulliseksi, niiden kaadettujen puiden puolesta.

Puiden sielunelämästä on kirjoittanut esimerkiksi saksalainen metsänhoitaja ja tietokirjailija Peter Wohlleben. Hänen teoksiaan on suomennettu, muun muassa 2016 ilmestynyt Puiden salattu elämä.

Mitä taas kiviin tulee, niin Islannissa kivien siirtelyä ei tietämäni mukaan katsota hyvällä, koska tontut, maahiset ja sen semmoiset asuvat kivien alla.

Jos tämä pitää paikkansa,  tällä kylällä voi nyt hämärän tullen kompastua uutta kotia etsiviin pieniin olentoihin enemmän kuin todennäköisesti.

 

Olen ylpeä itsestäni kun osasin

 Jossain kohtaa lakkasin ajattelemasta, etten osaa tai pysty. Se ei enää ole tekosyy mihinkään.

Minulla on ihan tavallinen, tavallisen ihmisen pää jonka sisällä raksuttavat ihan tavalliset aivot. Niiden avulla pystyn oppimaan vaikka mitä.

Harmillisen paljon elämässäni on mennyt ohi sen takia, että olen vetäytynyt opittuun avuttomuuteen. Siihen, että tytöt eivät voi tai naiset nyt vain kerta kaikkiaan eivät. Siihen ansaan on langennut moni muukin. On niin helppoa ja mukavaa nostaa kädet pystyyn ja odottaa, että joku tulee auttamaan.

Yksi konkreettinen näyttö näin vanhemmalla iällä alkaneesta uudesta ajattelusta saatiin eilen, vuoden viimeisenä päivänä: onnistuin selvittämään monta viikkoa vaivanneen tietotekniikkaongelman. Pöytäkoneestani, jolla tätäkin kirjoitan, hävisi muun muassa tekstinkäsittelyohjelma. Sanatyöläiselle se on yhtä kuin katastrofi, jota lievensi ainoastaan se, että minulla on myös kannettava, jossa Word yhä toimi.

Joskus muinoin, silloin, kun tietokoneen käyttö oli minulle vielä uutta, olisin lannistunut heti. Olisin itkenyt ja kironnut - sehän tunnetusti auttaa kaikkeen - kieltäytynyt edes katsomasta konettani ennen kuin Joku on korjannut sen. Nyt olen ylpeä siitä, että etsin sinnikkäästi ratkaisuja, kokeilin, epäonnistuin ja kokeilin uudestaan. Nyt koneeni toimii kuin juuri paketista otettu, samoin tekstinkäsittelyohjelma, jota on nautinto katsoa ja käyttää.

Viimeistelin työni tuolla alussa olevalla kuvalla, laitoin sen näyttökuvaksi. Olen ottanut kuvan entisellä kotipihallani Turun Port Arthurissa, keväällä, kun pihavaahteran väri oli kauneimmillaan.

Rakastan tuota heleänvihreää ja kun se yhdistyy taivaansineen, ei juuri kauniimpaa ole. Tuo vihreä on lupaus uudesta alusta ja siinähän me nyt olemme, uuden vuoden ensimmäisessä päivässä.

Tänä vuonna haluan käyttää aikani enimmäkseen hyviin ja hyödyllisiin asioihin, mutta vain sellaisiin, jotka olen valinnut itse. Muitakin on ja ne hoidetaan, nekin.

Innostavaa vuotta 2025!

Kirja on ilmestynyt, entä sitten?

 Elokuun lopussa kustantajalta tulee sähköpostia. 

HEI! KIRJA ILMESTYY 11.9.!

Viesti on isoilla kirjaimilla kirjoitettu, mikä minusta on luontevaa, kun kyse on näin tärkeästä asiasta. Minun kirjani tulee painosta ja 11.9. joka tähän asti on muistettu päivänä, jolloin kaksoistornit sortuivat, muistetaan tästä lähin siitä, että Tätiratsastajan tarinoita ilmestyi.

Kuvittelee hän, joka ei mistään mitään tiedä.

Sillä tiettyjä asioita jää tapahtumatta:

Kustantaja ei järjestä kirjanjulkaisujuhlia.

Kukaan ei järjestä kirjanjulkaisujuhlia.

Puhelin ei soi eikä sähköposti tukkeudu 

sillä

toimittajat Eevasta, Annasta, Me Naisista, Helsingin Sanomista, Hevosurheilusta, Maaseudun Tulevaisuudesta eivätkä edes ET-lehdestä (vaikka vinkkasin hyvissä ajoin) ota yhteyttä ja anele minulta haastattelua,

edes sähköpostilla

jos kirjakiireeni eivät muuhun taivu.

Kirjakiireitä ei ole

ja näin

kirjoittajalle, joka on kirjoittanut kirjan joka juuri julkaistiin, valkenee,

ettei kukaan

missään

saa tietää kirjasta, ellei kirjoittaja itse markkinoi sitä.

Niinpä

kirjoittaja kertoo Facebookissa, Instagramissa ja omassa blogissaan Tätiratsastajan tarinoista

niin usein, että kaverit Facebookissa, Instagramissa ja blogin molemmat lukijat vaihtavat sivua, kun näkevät sanan täti

ja lopulta eräs heistä sanoo,

että luki kirjan nimen väärin ja luuli, että se kertoo

tähtiratsastajista 

ja silloin kirjoittaja pelästyy ja häpeää ja päättää vaihtaa kirjan nimen ja piiloutua

paitsi, että

ei tee sitä

sillä

ken leikkiin ryhtyy ja niin pois päin

joten

tässä se taas on, kirjakaupan tiskillä: