Suomen kaunein leikkimökki

 Suomen kaunein leikkimökki on tässä. Mihinkään viralliseen kilpailuun se ei ole osallistunut, mutta miksipä osallistuisikaan, kun kerran on näin ylivoimainen?

Muutama viikko sitten mökki oli vielä entinen kanikoppi. Aikaa nähnyt, kulunut sisältä ja ulkoa ja aika lailla sisäpissattu.

Pesimme, maalasimme ja reerasimme parhaamme mukaan.

 Mökillä ei ole muuta virkaa kuin olla kaunis. Siellä ei tarvitse tehdä mitään.

Ehkä sinne voi mennä istumaan ja ajattelemaan hetkeksi.

Ehkä sinne voi mennä sateella, katsella pihaa ja ajatella, että juuri nyt en voi tehdä mitään.

  

Pienestä - ja halvasta -sisustusjutusta voi saada paljon iloa

 Pieni nurkka eteisessä tuottaa minulle paljon iloa. Jotta pääsin ottamaan tätä kuvaa, piti ensin tehdä korituolilla oleva tilkkupeitto ja matto, joka on tuolin alla, ja sitten vielä pestä ikkunat ja lattiat osana koko talon kevätsiivousta. Kuvan pelargonia ei sekään ole suoraan kaupasta, sen olen talvettanut tuvassa ja hoivannut kevätkuntoon.

Stailauksen kustannukset? Mitenkähän noita laskisi, kun kuvassa ei ole mitään, mikä olisi ihan vastikään ostettu kaupasta. Tuon rottinkituolin ostin toistakymmentä vuotta sitten kirpputorilta. Matto on tehty vanhoista lakanoista.

Otin tämän aiheekseni kun katsoin pari päivää sitten jakson Kotoisaa. Yleensä ihastelen tämänkaltaisten ohjelmien lopputuloksia, mutta nyt joku alkoi tökkiä jo alkumetreillä. Kyseisessä jaksossa eräällä perheellä oli samalla tontilla talo, kesämökki ja sauna - ihan kuten meilläkin on - ja suunnittelijalta toivottiin jotain "punaista lankaa" joka yhdistäisi nämä kolme.  Suunnittelija pani toimeksi ja pian tontille jo tuotiin kaivinkone, arboristeja, joukko muita työmiehiä, valtava lasti soraa, siirtonurmikkoa, kunttaa ja uusia istutuksia. Punainen lanka oli suuri terassi, jonne tuotiin kylpypalju ja iso sohva.

Lasku, joka tästä kaikesta kirjoitettiin, ei ollut ihan pieni. Mahtoiko satatuhatta riittää?

Toivottavasti pihan omistajat olivat tyytyväisiä muutokseen. Kauheaa ajatella jos eivät olleet, rahaa on mennyt tolkuttomasti ja piha on piloilla.

Voisin sanoa, etten minä ainakaan menisi tuollaisiin ohjelmiin, mutta se ei ole totta, sillä menisin minä jos olisi rahaa. Vanhan talon keittiö on aivan kauhea ja olisi mahtavaa päästä Huvilaan ja Huussiin uudistamaan sitä. Kertoisin selkeästi, mitä toivon ja lopputulos olisi varmasti hyvä; keittiö on nimittäin niin ruma, että mikä tahansa uudistus kaunistaisi sitä.

Sain suuren kevätsiivousurakkani tänä viikonloppuna päätökseen. Ikkunoiden pesu on työläintä, yksittäisiä pestäviä ruutuja on 336, joten saa siinä sutia jos pyyhkiäkin. 

Pesen ikkunat ja verhot kerran vuodessa. Nyt kävi niin, että pienen makuukamarin verhot eivät enää kestäneet pesua vaan tulivat koneesta riekaleina. Vasta 22 vuotta vanhat! Ei auttanut muu kuin käydä kangaskaupassa ja ommella uudet. Jos nämä kestävät edes yhtä kauan kuin edeltäjänsä, niin minä käyn jo yhdeksääkymmentä kun taas on ryhdyttävä ompeluhommiin.

   

Tonttuovesta tuli aika ihana

 Sain tänään tonttuoven valmiiksi. En sentään ole itse rakentanut ovea, maalannut ja koristellut vain. Nuo vihreät ovat katajaa.

Tonttujen olemassaolosta ei ole täyttä varmuutta, mutta ei ole muutamista muistakaan asioista, joiden nimiin ihmiset vannovat. Uskon siis tonttuihin koska ne ovat hauskoja ja sympaattisia ja tekevät parasta työtä ikinä, valmistavat lahjoja muille. Taruolentojen joukossa tontut kuuluvat top-kolmoseen yhdessä keijujen ja pienten peikkojen kanssa. Niitäkin on.

Lapsenmielisyys ei ehkä ole kysytyin ominaisuus tässä maailmassa, mutta minusta se on yksi parhaista. Tosikot ovat kauheita. Kun joutuu tosikon kanssa vastakkain, tulee kylmä ja tekee mieli lähteä karkuun. Aina ei voi, esimerkiksi silloin, kun tapaa tosikon työasioissa.

Tosikon haastatteleminen on vaikeaa ja tahmaista. Mitkään kevennykset eivät tule kysymykseenkään ja paitsi, että tosikko vastaa lyhyesti ja vältellen, hän myös tuijottaa sinua koko ajan epäilevästi. Näin on, tiedän, kun olen ollut siellä.

Oletko ikinä yrittänyt kertoa vitsiä tosikolle? Minä olen ja tiedän, että sen vaivaannuttavampaa tilannetta ei juuri ole.

Viis tosikoista, toivottavasti ei törmäillä. 

Meillä on suvussa asialleen syvästi omistautuneita murehtijoita. En onneksi ole yksi heistä ja siitä jos mistä olen iloinen. Murehdin ja sureksin jos on aihetta, mutta en huvikseni. Joskus ajattelen tai ehkä joku muu ajattelee, etten ota asioita tarpeeksi vakavasti.

Mitä siitä sitten? Ei mitään. Joulu on lapsenmielisen kulta-aikaa.  

Viimeiset housuni ratkesivat mutta se ei ole niin vakavaa

 Kuva on monen vuoden takaa, eikä tuota taustalla olevaa vanhaa navettaa enää ole. Se purettiin pois meidän uuden talomme tieltä. Noista pelargonioista sen sijaan saattaa joku olla vielä hengissä. Vanhassa talossa on talvehtinut 17 pelargoniaa ja hyvin onkin, mutta en ole pitänyt lukua niiden vuosista.

Muuten tuo kuva ei nyt liity mihinkään, valitsin sen mukaan koska se on kaunis. Tänä aikana jos koskaan kannattaa etsiä ja katsoa vain kaikkea kaunista, sillä jos jostain saa mieleensä vähän toivoa ja piristystä niin kimppuun vaan.

Viikonloppu on ollut siitä erikoinen, että minulla ei ole ollut mitään "täytyy tehdä" -juttuja. Yleensä on joku lehtijuttu joka pitää kirjoittaa tai käydä tekemässä joku haastattelu tai jotain, mutta nyt ei ollut mitään. Siitä puolestaan seuraa se, että mietin vähän väliä olenko unohtanut jotakin. Vielä ei ole tullut mieleen.

Aamulla kävi niin, että hyvin palvelleet pyjamahousuni - joissa olen viime aikoina esiintynyt luvattoman paljon kun olen kotona - ratkesivat peruuttamattomasti. Ne olivat myös viimeiset vielä käytössä olleet; uusien ostaminen on kyllä ollut listalla jo pitkään, mutta en ole törmännyt sopiviin.

Ensin ajattelin lähteä kauppaan, mutta sitten muistin, että sain tyttäreltä vanhoja lakanoita matonkuteiksi ja että siellä on sopivaa kangasta. Niinpä tein uudet yöhousut vanhasta pussilakanasta ja taidan tehdä vielä toisetkin, yhdestä pussilakanasta tulee ainakin kolme paria.

Se oli päivän hyvä työ.

  Huomenna on maanantai ja myös minun syntymäpäiväni. Täytän 63 vuotta. Se ei tunnu paljolta ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä paremmin tajuaakin sen kuinka lyhyt aika joku 60, 70 tai 80 vuotta on tässä maailmassa. Todella lyhyt, vähän kuin joku koeaika. Juuri kun alkaa olla valmis ottamaan kaiken irti niin aika loppuu. Vaikka onnellisinta - niin ajattelen - olisi se, että tuntisi saaneensa kylliksi elämästä eikä haluaisi enää yhtään mitään, sitten lopussa, tarkoitan. Ja toivon todella, että sinne on vielä paljon matkaa. 

Kuuntelen muuten tässä kirjoittaessani Mercedes Sosaa. Hän laulaa Gracias A La Vidaa ja säestää itseään kitaralla. Upea ääni ja upea nainen. Suosittelen. 

Vielä yksi juttu tähän sekavaan sunnuntaisepustukseen: nyt, kun olen vihdoin löytänyt tieni Instagramiin, laitan sinne kuvia aika ahkerasti tai ainakin useammin kuin tänne. Käykää katsomassa. 

 

Kymmenen vuotta tuli täyteen tätäkin hommaa

 

Huomasin juuri, että muuan merkkipäivä on päässyt livahtamaan ohi: joulun alla tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun aloitin ensimmäisen blogini, Ruusupensaan takaa.

Oli hyvä kohta ryhtyä bloggariksi, sillä olin lähdössä pitkälle ulkomaanmatkalle ja halusin kertoa matkakuulumiset tuoreeltaan. Sen tein ja jatkoin sitten kirjoittamista monta vuotta. En tavoitellut silloin enkä nytkään tavoittele täydellisyyttä sen paremmin kuin rahaakaan, en suunnittele enkä hio kirjoituksiani ja olen todennäköisesti tehnyt kaikki  virheet, joista blogivalmentajat varoittavat. Blogi on ollut minulle se paikka, jonne voin julkisesti kirjoittaa mitä haluan. Julkisesti taas haluan kirjoittaa siksi, etten ole mikään pöytälaatikkokirjailija eikä tekstillä ole mielestäni mitään arvoa ellei kukaan lue sitä.

Tämä viimeisin, omalla nimelläni kulkeva blogi on jo neljäs. Ensin siis kirjoitin Portsasta, kirjaimellisesti ruusupensaan takaa muun muassa näin

Seuraavassa blogissani, Kirjoittamossa, kerroin kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelustani ja usein myös toimittajan työstä. Tässä esimerkki vuodelta 2015.

Kolmas blogini kertoi siitä, miten me rakennutimme talon Laitilaan. Valo ikkunassa keikkui välillä jopa rakennusblogien Kymmenen kärjessä -listalla ja sitä luetaan yhä. Tämä teksti on vuodelta 2018.

Kaikkiaan minun blogejani on luettu noin 250 000 kertaa. Se ei ole paljon huippuihin tai edes aika hyviin verrattuna, mutta on se tosi paljon parempi kuin ei mitään. On se ainakin sitä, mitä kaikkein eniten olen aina halunnut: että minä kirjoitan ja joku lukee.

Kymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon, myös minulle. Läheskään kaikesta en ole kirjoittanut. Suosituimpia tekstejä ovat olleet ne, joissa puhutaan vaatteista - niitä taitaa olla peräti kaksi - tai kerrotaan jotain ikävää. Tässä onkin hyvä vinkki aloittelevalle bloggarille: laita otsikkoon väärä valinta tai pieleen meni niin johan tulee lukijoita. 

Semmoisia me ihmiset ollaan, uteliaita.   

Tilkkupeitto tuli viimeinkin valmiiksi

 Tuntuu tosi hyvältä, kun saa jonkun ison työn valmiiksi. Parisängyn tilkkupeitto on yksi pitkään työn alla olleista ja tänään ompelin viimeiset pistot.

Aloitin joskus viime syksynä ja silloin tavoitteeni oli saada uusi sängynpeitto jouluksi. Tuleehan se, vaikka ei viime jouluksi niin seuraavaksi.

Olen hätäinen tekijä, ihan minkä tahansa hauskan asian parissa. En malta suunnitella kunnolla, sillä työhön pitää päästä heti. Sillä tavalla tulee paljon virheitä ja hukkatyötä ja näin tapahtui myös tällä kertaa. Peittoon päätyi vain osa ompelemistani blokeista, sillä tein ensin väärän kokoisia ja sitten väriyhdistelmiä, jotka eivät olleetkaan hyviä. Myös näistä lopullisista väreistä olin pitkään epävarma ja välillä jo hylkäämässä niitä. Hyvä siitä kuitenkin tuli, vaikka peitolla ei voitettaisi yhtäkään tilkkutyökilpailua.

Tikkasin peiton käsin ja voi olla, että tikkaan vielä vähän lisää. Nyt tikkaus ulottuu vain kerran peiton ympäri jotta kaikki kolme kerrosta pysyivät paikoillaan kanttauksen aikana.

Tilkkujen leikkaamiseen kokeilin tyttäreltä lainattua työkalua, sellaista varta vasten tilkkujen leikkaamiseen tarkoitettua. En kuitenkaan osannut tehdä sillä kunnon jälkeä ja niinpä palasin vanhaan, hyväksi koettuun tapaan ja piirsin ja leikkasin jokaisen tilkun erikseen, kynällä ja saksilla.

Jos haaveilee tilkkutöiden tekemisestä, kannattaa pitää silmät auki ja kartuttaa kangaskokoelmaa koko ajan. Sopivan väristen kankaiden löytäminen voi innostuksen iskiessä olla vaikeaa kun kangaskauppoja on harvassa ja netissä on hankala saada todellisuutta vastaavaa kuvaa kankaista. Kauneimmat tilkkutyöt on varmaan tehty vanhoista vaatteista ja muista käytetyistä tekstiileistä leikatuista tilkuista.

Lähes kaikki tähän peittoon käytetyt kankaat on ostettu uutena loimaalaisesta Kangas-Peikosta, joka on oikein hyvä ja monipuolinen kauppa. Vain taustakangas on Jätti-Rätistä.

Seuraavaksi aion tehdä tyynyliinoja anopin lähes sata vuotta vanhoista perintölakanoista. Niin ja ne kangaspuut tietysti odottavat, nekin.

Yrityksen ja erehdyksen kautta kutomisen alkuun

 

Viimeinkin pääsin kutomisen alkuun. Valmista poppanaliinaa on nyt noin 70 senttiä.

Ensin tuntui, ettei hommasta tule mitään. Ensimmäinen yritelmä näytti ihan kamalalta. Kokeilin lyödä tiukempaan, sitten kutoa kaksinkertaisella kuteella ja sitten vaihtaa kokonaan kudetta ja tehdä jotain ihan muuta kuin pöytäliinaa, vaikka keinutuolinmattoa. Mistään ei tullut kunnollista.

Aikani kokeiltuani muistin, että poppanaa ei saakaan lyödä kovaa vaan ihan varovasti. Sitten alkoi sujua ja luulen, että tästä vielä liina syntyy.

Mitään ohjetta minulla ei ole. Kuteet ovat kuormasta, jonka sain mukaani kun ostin joitakin vuosia sitten käytetyt pöytäkangaspuut. Niiden entinen omistaja oli ahkera poppanantekijä, sillä kuteita oli paljon. Niitä kangaspuita en oppinut käyttämään ja veinkin ne kierrätyskeskukseen.

Kuvittelin, että saan tästä vanhan talon tuvasta mukavan käsityöpajan itselleni nyt syksyllä. Kannoin tänään ompelukoneeni uudesta talosta tänne, sillä työn alla on myös ison tilkkupeiton viimeistely ja siihen on parhaiten tilaa täällä. Nyt tuli kuitenkin vielä yksi airbnb-varaus, onneksi vasta kahden viikon päähän, mutta kuitenkin. Täytyy taas siivota ja kerätä omat tavarat pois. Luulin jo, ettei kukaan enää syksyllä tule tänne.

Juuri nyt ulkona sataa rankasti. Se muistuttaa viime talvesta ja mieleeni tuli, että nytkö jo talvi alkoi, jatkuva sade kevääseen asti? 

Kankaankutojan pahin mahdollinen virhe ja kuinka sen tein

 Kuinka pöljä ihminen voi olla?

Ihan kuinka pöljä vaan, ainakin minä. Viimeisin todiste saatiin kun innostuin taas pitkästä aikaa kutomisesta.

Olen omistanut kangaspuut pitkään. Puuni ovat todennäköisesti 1800-luvulta, mutta ajavat asiansa hyvin. Kaikki osat irtoavat toisistaan helposti tai vähällä vaivalla ja ne voi aina korvata uusilla jos tarve vaatii. Puut siis toimivat, omistaja ei niinkään.

Minusta kangaspuiden omistajan pitää hallita koko kankaankutomisen prosessi alusta loppuun. Tuntuisi jotenkin puolinaiselta, ei-ihan-oikealta, jos pyytäisin jonkun muun laittamaan loimen puihin. Ei kutominen itsessään ole vaikeaa, se on helppoa ja hauskaa, mutta se loimen laittaminen, siitä ei voi sanoa samaa.

Se pöljyysjuttu: minulla on myös luomapuut, jotta voin luoda loimeni itse. En ole käyttänyt niitä ainakaan viiteen vuoteen. Loimen luominen on kuitenkin helppoa, sillä tarkoitushan vain on saada tietty määrä lankoja kulkemaan ristiin. Kohtaa, jossa langat risteävät, sanotaan tiuhdaksi. Kävin aikoinaan Turun Työväenopistossa kudontakurssin ja jos jotain sieltä muistan niin sen, miten opettaja varoitti kadottamasta tiuhtaa - jos sen tekee, kaikki on pilalla.

Ja mitä minä tein? Kadotin sen saamarin tiuhdan ja vieläpä tahallani, ajattelin, että kai se riittää, kun loimen toisessa päässä sellainen on. No ei riitä! Enkä edes tajunnut asiaa ennen kuin yritin laittaa lointa puihin ja melkein itkin kun tajusin, että hommasta ei ikipäivänä tule mitään ja olen juuri tuhlannut paitsi aikaani myös kalliit loimilangat joilla ei tee enää hevon helvettiä.

Harmitti ja rankasti. Tämä tapahtui eilen aamupäivällä, mutta iltapäivällä olin jo päässyt asian yli ja tein uuden loimen. Aamulla vedettiin se miehen kanssa puihin ja nyt loimi on jo niisittykin.

Niisiminen tarkoittaa sitä, että loimilangat pistetään noiden kuvassa näkyvien valkoisten, pystyssä olevien lankojen läpi (niissä on lenkki keskellä) tietyssä järjestyksessä. Minulla oli 220 lankaa pisteltävänä ja lopussa niidetkin loppuivat kesken ja piti tehdä itse muutama kymmenen lisää. Niisiminen on kutomisen työläin vaihe. 220 lankaa ei ole vielä mitään, mutta ajattelepa vaikka pellavaista pöytäliinaa, jossa tarvitaan ties kuinka monta sataa loimilankaa, ohutta pellavaa tietenkin. En edes kuvittele, että tekisin itse joskus sellaisen ja jos satut omistamaan äidin tai mummon tai anopin kutoman pellavaliinan niin anna sille sen ansaitsema arvo. 

   Kun kankaanrakentamista yrittää opetella opaskirjasta, työ vaikuttaa valtavan monimutkaiselta. En taatusti osaa tehdä jokaista työvaihetta kuten se kuuluisi, mutta olen silti onnistunut kutomaan näissä puissa ihan kelvollisia mattoja. Tällä kertaa aion tehdä poppanaliinat vanhan talon tuvan pöydille.

Huomenna ehdin varmaan pistellä loimen pirtaan ja sitten pääsenkin jo kohta kutomaan. Tai ainakin yrittämään sitä, sillä voihan olla, että joku vielä menee pieleen. Kankaankudonta on samanlaista kuin sukan kantapään tekeminen: sitä pitäisi tehdä usein, niin työvaiheet eivät pääsisi unohtumaan.

Mutta se tiuhta. Voi hyvänen aika!

Purkutöitä ja hevoshaaveita

 

Paras tapa saada työt tehtyä on tehdä itselleen tehtävälista. Se toimii ainakin minulla.

Tunsin alkuviikosta - taas kerran - orastavaa epätoivoa kun mietin kaikkia tekemättömiä töitä, sellaisia, jotka eivät ole ihan välttämättömiä, mutta jotka kuitenkin olen ajatellut tehdä. Hetken aikaa tuntui, ettei mistään tule enää ikinä mitään, mutta sitten otin kynän ja paperia, istuin alas ja tein listan.

Kas vaan, eihän tämä olekaan mahdotonta, mietin kun katsoin valmista listaa. Toimeen vain!

Yksi listalle päätyneistä töistä on tämä mistä laitoin kuvia: vanhojen mattojen purkaminen uusiokäyttöä varten. Aloitin matosta, joka oli ensimmäinen työ minkä tein monta vuotta sitten, kun aloitin Turun Työväenopiston kolmivuotisen kudontakurssin. Ostin kurssia varten uusia trikookuteita ja laitoin joukkoon vain vähän itse leikkaamiani. Matosta tuli juuri sen näköinen kuin voi olettaa ensimmäisestä matosta tulevan ja siksi en ole enää pitkään aikaan laittanut sitä lattiaan. Materiaali on kuitenkin ihan käyttökelpoista ja niinpä purin maton ja pesin kuteet.

Muuten olen ehtinyt pestä vanhan talon ikkunoita ja verhoja, tehdä vähän ansiotöitä ja myös huvitella. Kävin pitkästä aikaa ratsastamassa. Tapasin taannoin vanhan tallituttavani ja hän kutsui minut ratsastamaan, hänellä kun on omia hevosia. Oli kyllä ihanaa päästä taas satulaan ja ihmeellisesti aina tuntuu, ettei sieltä ole edes ollut kauan pois vaikka edellisestä kerrasta on jo yli puoli vuotta. Kiertelimme ihan rauhallisesti metsässä ja menimme välillä vähän ryteiköistäkin, joten se oli todellista puskaratsastusta se.

Jos olisin nuorempi - hyvin paljon nuorempi - olisin varmasti halunnut hankkia oman hevosen nyt, kun viimein asun paikassa, jossa sellaista voisi pitää. Mitkään taloudelliset perustelut eivät olisi merkinneet mitään sen haavekuvan rinnalla, että voisin jonakin päivänä hoitaa ja ratsastaa omaa hevostani omassa pihassa. Yhä edelleen se ajatus kiehtoo, mutta epäilen, ettei minusta kuitenkaan olisi siihen. Jos en oikein ehdi edes koiran kanssa kunnon lenkille joka päivä, niin kuinka hevosen kanssa mahtaisi käydä?

Mutta olisi se ihanaa... olla jonkun hevosen oma ihminen. Siihen ei koskaan pääse jos käy vain ratsastustunneilla. Hevoset ovat kyllä ihan uskomattoman hienoja eläimiä, parhaita kaikista. 

The Voice of Finland -sukkia

Päätin viime syksynä, etten osta yhtään uutta lankakerää ennen kuin vanhoista on tehty jotain. Nyt olen kutonut toistakymmentä paria sukkia. Kuvassa on osa niistä.

Kudon kun katson televisiota. En edes pysty istumaan tekemättä mitään. Kyse ei ole ahkeruudesta vaan jonkun sortin hermoviasta, luulen.

En katso televisiota kovin paljon, mutta jos ryhdyn seuraamaan jotain ohjelmaa, haluan nähdä kaikki jaksot. The Voice of Finland on yksi suosikeistani.

Tänä vuonna ohjelmassa on mielestäni erityisen hyviä laulajia. Kaikki ovat olleet hyviä. Valitettavasti suosikkini, suomen kieltä opiskeleva Ilkka Olkku putosi pois, häntä olisin halunnut kuulla paljon enemmän.

Tähän asti ammattimuusikot ovat tehneet valintoja, päättäneet, ketkä jatkavat. Loppujaksoissa yleisö pääsee äänestämään ja sitten käy taas kuten ennenkin, että voittajaksi ei valita parasta ja kiinnostavinta vaan joku tango- tai humppahemmo jota kukaan ei enää vuoden tai kahden jälkeen muista. Se on harmi ja minuakin harmittaa vaikka järjellä ajatellen sillä ei ole minun elämääni yhtään mitään vaikutusta, voittakoon kuka hyvänsä. 

Olen kiitollinen siitä, että omat lapseni ovat pysyneet poissa tuollaisista kilpailuista. Yksi tyttäristä tosin osallistui taannoin Onnenpyörä-kisaan, mutta se on sentään vain yhden jakson mittainen. En tiedä, mitä siitä olisi tullut, jos olisin joutunut viikosta toiseen jännittämään lapsen puolesta.

En ole muuten tänäänkään ehtinyt olla työtön. Askartelin aamupäivän yhden jutun kimpussa ja siitä riittää vielä huomisellekin. Sitten päivällä muuan ihminen lähetti sähköpostia ja toivoi että minä tulisin tekemään juttua eräästä asiasta.

Tuntuu hyvältä, kun joku sanoo, että haluaa juuri minut jutuntekijäksi. Sitten ajattelen kuitenkin heti perään, että miten niin ja miksi ihmeessä?

Minun sukupolveni osaa kyllä kutoa sukan mutta ei uskoa itseensä. Nuoremmilla se taitaa usein olla toisin päin.

Vinkki kotikaranteenipuuhaksi

Minusta on vähän huvittavaa, että ihmisille annetaan ohjeita siitä, mitä kotona voi tehdä. Ihan niin kuin kotiin sairauden tai jonkun muun syyn takia jääneet olisivat jossain oudossa paikassa. Koska minulla on kuitenkin hyvä ehdotus tähän(kin) kohtaan, niin tässä tulee: tehkää nukenvaatteita.

Innostuin taannoin ompelemaan tyttäriltä jääneille barbeille uusia vermeitä. Tällaisia:

Voi olla, että saan jatkaa ompelutöitä ihan rauhassa ja pitkän aikaa, sillä varsinaiset työt ovat vähentyneet radikaalisti. Odotan mielenkiinnolla, millaista tukea hallitus keksii antaa freelancereille ja koskisiko se tällä kertaa myös minua. En sentään ole kaikkein pahimmassa asemassa - siinä ovat velkaiset, kädestä suuhun elävät freelancerit joilta nyt ovat loppuneet kaikki keikat. Heidän tilanteensa on yhtä kauhea kuin kaikkien yrittäjien, joilta asiakkaat ovat kaikonneet.

Yksi asia on varma: kukaan ei tiedä varmasti, mitä tulee tapahtumaan ja koska. Ei edes Suomen hallitus, vaikka se muuten on ottanut asian hyvin ja jämäkästi haltuunsa.