Kankaankutojan pahin mahdollinen virhe ja kuinka sen tein

 Kuinka pöljä ihminen voi olla?

Ihan kuinka pöljä vaan, ainakin minä. Viimeisin todiste saatiin kun innostuin taas pitkästä aikaa kutomisesta.

Olen omistanut kangaspuut pitkään. Puuni ovat todennäköisesti 1800-luvulta, mutta ajavat asiansa hyvin. Kaikki osat irtoavat toisistaan helposti tai vähällä vaivalla ja ne voi aina korvata uusilla jos tarve vaatii. Puut siis toimivat, omistaja ei niinkään.

Minusta kangaspuiden omistajan pitää hallita koko kankaankutomisen prosessi alusta loppuun. Tuntuisi jotenkin puolinaiselta, ei-ihan-oikealta, jos pyytäisin jonkun muun laittamaan loimen puihin. Ei kutominen itsessään ole vaikeaa, se on helppoa ja hauskaa, mutta se loimen laittaminen, siitä ei voi sanoa samaa.

Se pöljyysjuttu: minulla on myös luomapuut, jotta voin luoda loimeni itse. En ole käyttänyt niitä ainakaan viiteen vuoteen. Loimen luominen on kuitenkin helppoa, sillä tarkoitushan vain on saada tietty määrä lankoja kulkemaan ristiin. Kohtaa, jossa langat risteävät, sanotaan tiuhdaksi. Kävin aikoinaan Turun Työväenopistossa kudontakurssin ja jos jotain sieltä muistan niin sen, miten opettaja varoitti kadottamasta tiuhtaa - jos sen tekee, kaikki on pilalla.

Ja mitä minä tein? Kadotin sen saamarin tiuhdan ja vieläpä tahallani, ajattelin, että kai se riittää, kun loimen toisessa päässä sellainen on. No ei riitä! Enkä edes tajunnut asiaa ennen kuin yritin laittaa lointa puihin ja melkein itkin kun tajusin, että hommasta ei ikipäivänä tule mitään ja olen juuri tuhlannut paitsi aikaani myös kalliit loimilangat joilla ei tee enää hevon helvettiä.

Harmitti ja rankasti. Tämä tapahtui eilen aamupäivällä, mutta iltapäivällä olin jo päässyt asian yli ja tein uuden loimen. Aamulla vedettiin se miehen kanssa puihin ja nyt loimi on jo niisittykin.

Niisiminen tarkoittaa sitä, että loimilangat pistetään noiden kuvassa näkyvien valkoisten, pystyssä olevien lankojen läpi (niissä on lenkki keskellä) tietyssä järjestyksessä. Minulla oli 220 lankaa pisteltävänä ja lopussa niidetkin loppuivat kesken ja piti tehdä itse muutama kymmenen lisää. Niisiminen on kutomisen työläin vaihe. 220 lankaa ei ole vielä mitään, mutta ajattelepa vaikka pellavaista pöytäliinaa, jossa tarvitaan ties kuinka monta sataa loimilankaa, ohutta pellavaa tietenkin. En edes kuvittele, että tekisin itse joskus sellaisen ja jos satut omistamaan äidin tai mummon tai anopin kutoman pellavaliinan niin anna sille sen ansaitsema arvo. 

   Kun kankaanrakentamista yrittää opetella opaskirjasta, työ vaikuttaa valtavan monimutkaiselta. En taatusti osaa tehdä jokaista työvaihetta kuten se kuuluisi, mutta olen silti onnistunut kutomaan näissä puissa ihan kelvollisia mattoja. Tällä kertaa aion tehdä poppanaliinat vanhan talon tuvan pöydille.

Huomenna ehdin varmaan pistellä loimen pirtaan ja sitten pääsenkin jo kohta kutomaan. Tai ainakin yrittämään sitä, sillä voihan olla, että joku vielä menee pieleen. Kankaankudonta on samanlaista kuin sukan kantapään tekeminen: sitä pitäisi tehdä usein, niin työvaiheet eivät pääsisi unohtumaan.

Mutta se tiuhta. Voi hyvänen aika!