Vanhan talon tupaan kutomani poppanat tulivat valmiiksi. Kokeilin niitä sen verran, että sain kuvat otettua, sitten sammutin kynttilät ja käärin liinat pois pöydiltä. Niitä on turha jättää hiirten liattavaksi nyt, kun on jo kylmä ja hiiret tunkevat sisälle taloon.
Olen käynyt laittamassa tulet uuneihin lähes joka päivä. Talossa on sähköpatterit, mutta ne eivät vielä ole päällä. Tulen tekeminen on mukavaa, ainakin näihin uuneihin, joihin yleensä saan sen helposti syttymään. Se on sellaista peruspuuhastelua, tietää tekevänsä jotain tärkeää, lämmittävänsä.
Tulia tehdessäni mietin kirjallisuudentutkija Esko Rahikaisen kirjaa Metsän poika, Aleksis Kiven elämä. Luin sen muutama päivä sitten, ihan syystä, sillä olin menossa jutuntekoon Kivi-aiheiseen tilaisuuteen ja halusin varmistaa, että tiedän, mistä puhutaan. Tiesinkö vai en, siitä tuonnempana, mutta se kohta, jota erityisesti mietin, koski kuvausta 1800-luvun nälkävuosista. Siinä mietittiin, miltä syrjäisen mökin kuolemansairaasta äidistä tuntui pukea lapsensa viimeistä kertaa ja lähettää yksin pois kotoa siinä toivossa, että joku vielä huolehtisi pienestä? Kun vaihtoehtona olisi se, että äiti ja lapsi jäisivät mökkiin, äiti pian kuolisi, mökki kylmenisi ja lapsi olisi siinä.
Ajatus oli ihan hirveä ja pahinta on se, että tällaista todella on voinut tapahtua. Ainakin 150 000 suomalaista kuoli nälkään ja sen aiheuttamiin tauteihin vuosina 1866-1868, vain 152 vuotta sitten. Minun isoisäni äiti Alma Stenroos oli ensimmäisen nälkävuoden alkaessa kuusivuotias. Se antaa vähän perspektiiviä siihen, miten lyhyestä ajasta on kysymys, kuinka lähellä tuo aika on.
Nälkää nähtiin monissa paikoissa myös kansalaissodan jälkeen. Vuonna 1911 Porissa syntynyt anoppini suuttui kerran minulle, kun halusin heittää pienen tilkan tähteeksi jäänyttä kastiketta pois. Hän melkein itki ja kertoi, miten hänen äitinsä oli nälkäaikana etsinyt lapsilleen ruokaa, kulkenut potkukelkalla Porista Säkylään asti. Porin ja Säkylän välissä on noin 70 kilometriä. Ruoan pois heittäminen oli sitä taustaa vasten anopille ihan mahdoton ajatus.
No sitten se Kivi-aiheinen tilaisuus. Professori emeritus Panu Rajala oli luennoimassa täällä Laitilassa Seitsemästä veljeksestä ja luennoikin oikein mielenkiintoisesti. Lopuksi tuli puheeksi se, mitä kieliä Kivi osasi. Ainakin suomea ja ruotsia, professori arveli. Olin juuri aamulla lukenut Rahikaisen kirjasta, että Kivi osasi sujuvasti myös venäjää, vaikka ei sitä mielellään puhunut, ja ennen kuin ehdin tarkemmin ajatella, avasin suuni ja kerroin tietoni.
Ehkä olisi ollut parempi pitää suu kiinni. Tiedäthän sen tyypin, jonka on pakko tunkea toisten keskusteluihin kertomaan jotain jollakin hämärällä tavalla asiaan liittyvää mutta täysin epäolennaista tietoa? Tuli sellainen olo, että käyttäydyin itse juuri niin.
Mutta minkäs teet kun suu käy nopeammin kuin järki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti