Selasin vanhoja kuvia ja löysin sieltä tämän, muutama vuosi sitten Kuressaaressa otetun kuva. Eikö olekin kaunista?
On ihan selvää, että tätä idylliä ei ole tehty rahalla. Tässä pienessä, vaatimattomassa talossa asuu joku, joka siivoaa pihansa joka päivä ja hoitaa kukkapenkkiään rakkaudella. Puitteet ovat todella vaatimattomat, mutta niissä on tehty se, mitä voidaan.
Tämä on se, mitä itse olen miettinyt monta kertaa: miksi ihmisen pitää aina hamuta jonnekin tulevaisuuteen, haaveilla jostain paremmasta ja sen odotuksessa jättää elämättä se elämä, joka juuri nyt on käsillä?
Tämä ajatus ei totta totisesti ole omani. Tartu hetkeen -iskulauseita on keksitty vaikka minkälaisia ja aiheesta on kirjoitettu kirjojakin. Toivottavasti joku on saanut niistä voimaa ja uusia oivalluksia, minä en. En pystyisi asumaan tuossa pikku mökissä tyytyväisenä, en millään. Mökki täytyy maalata! Tarvitaan uusi katto! Pihakivetys on uusittava! Rappuset: eikö meille ikinä saada kunnon rappusia, kenelläkään ei ole näin kaameita rappusia kuin meillä!
Tällaiset ajatukset piinaisivat minua aamusta iltaan.
Tehdä parhaansa siinä, missä on ja olla tyytyväinen siihen. Siihen kun pystyisi.
Kehittyäkin pitää, totta. Tyytyväisyys ei kai sentään tarkoita paikoilleen juuttumista, voihan tyytyväinenkin opiskella tai säästää rahaa tai jopa sijoittaa sitä ja elää silti jalat maassa. Elää niin, että on enemmän tässä hetkessä kuin tulevassa.
Ei kodin eikä pihan tarvitse olla uusi tai muuten juuri se unelmien koti jotta siitä voisi tehdä kauniin. Kuka ikinä tuossa Kuressaaren mökissä asuu, hän osasi tämän. Saisinpa minä edes kärhöni kasvamaan noin reheväksi ja kukkimaan noin kauniisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti