Aloitin ammattimaisen kirjoittamisen parikymppisenä ja olen aina ollut ns. epätyypillisissä työsuhteissa. Viime aikoihin asti ajattelin, etten koskaan jää eläkkeelle. Miksi jäisin, kun työ on kiinnostavaa ja sitä voi tehdä oman halunsa ja jaksamisensa mukaan.
Nyt olen muuttanut mieleni ja päättänyt jäädä eläkkeelle virallisessa vanhuuseläkeiässäni 64-vuotiaana. Siihen on tästä hetkestä reilut kaksi vuotta. Minulla on kaksi vuotta aikaa valmistautua henkisesti ja taloudellisesti siihen, että en enää ole toimittaja vaan eläkeläinen.
Tulevaa eläkeläiselämääni määrittelee vahvasti se, että kirjoittamalla hankittu työeläkkeeni on 649 euroa. Jos oletetaan, että pysyn kohtuullisen terveenä on selvää, että houkutus tehdä jotain työtä eläkkeen lisäksi on suuri.
Aion silti lopettaa lehtijuttujen kirjoittamisen kahden vuoden päästä. Tärkein peruste on se, että jos en tee sitä, mikään ei koskaan muutu. Uskon, että entisen työn kertakaikkinen jättäminen on hieno mahdollisuus tehdä jotain muuta.
Uuden työn keksiminen on helppoa, vaikeampaa on muuttua ihmiseksi, jollainen kuvittelen olevani sitten, kun olen eläkkeellä. Jos en tietoisesti ajattele tätä asiaa ja tee sen eteen jotain, olen eläkkeelläkin sama mukavuudenhaluinen Pirkko, joka istuu kirjoittamassa haaveistaan mutta ei saa aikaiseksi toteuttaa niitä.
Tässä piilee sudenkuoppa, joka vaanii varmasti monia muita tulevia eläkepäiviään ajattelevia. Haaveilemalla ei muuteta mitään.
En ole vielä täysin sisäistänyt tätä eläkeläisjuttua. Tuntuu, että on tapahtunut jokin erehdys, en millään voi olla tämän ikäinen kun äsken vielä olin nuori.
Jos olisin ymmärtänyt, miten nopeasti aika kuluu, olisinko käyttänyt sen jotenkin toisin? Ja jos olisinkin, mitä sitten?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti