Näinä päivinä on kulunut tasan seitsemän vuotta siitä, kun me muutimme tähän taloon.
Olemme olleet miehen kanssa yhdessä 45 vuotta ja sinä aikana olemme asuneet kolmessa eri paikassa. Tämä on se kolmas, kaksi muuta olivat Turussa.
Seitsemän vuotta on aika, jossa vastasyntynyt varttuu kouluikään.
Seitsemän vuotta on aika, jossa juuri ja juuri saa muuttolaatikot purettua tai ainakin kannettua jonnekin pois silmistä.
Seitsemässä vuodessa ei näköjään saa uuden talon ympäristöä asutun näköiseksi, eikä tehtyä edes suunnitelmaa asian eteen.
Miten muuten on mennyt?
Kiitos kysymästä, ihan hyvin. Pystyn jo sanomaan luontevasti, että menen kotiin, kun tarkoitan tätä paikkaa.
Oma työhuoneeni, jonka kalustuksen sain noin viiden vuoden veivauksen jälkeen järjestykseen, jossa voi olla, tuntuu turvapaikalta.
Itse talosta en vielä muuttaisi juuri mitään.
Paitsi sisäseinien värin. Ehkä myös takkauunin paikan. Siinä kaikki.
Talo on riittävän iso. Me tuskin enää mahtuisimme yksiöön, jossa asuimme ensimmäiset yhdessäolomme vuodet, eikä se johdu tavaroista.
Omakotitalossa asuminen ei ole mitenkään ratkaisevasti erilaista kuin asuminen Port Arthurin puutalossa. Pitää siivota, pitää pestä ikkunoita, pitää harjata portaat, haravoida ja hoitaa kukkapenkit. Kaikkea on vain paljon enemmän täällä. Paljon, paljon enemmän.
Jotkut omakotitalossa asuvat harrastavat myös mökkeilyä. Me emme. Mökkeily loppui siihen, kun muutimme.
Mökki meillä tosin edelleen on, ihan tässä omassa pihassa. Se on ihana, vielä ihanampi kuin silloin, kun olimme siellä kaikki lomat ja viikonloput. Nyt se vain on niin lähellä, ettei sinne tule lähdettyä.
En ole tänä kesänä ollut mökillä yhtään yötä. Ehkä vielä olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti