Rakas veli, missä oletkin

 

Tänään olisi minun veljeni 65. syntymäpäivä. Jossain toisessa tarinassa se olisi mennyt niin, että veli olisi haettu työpaikalta limusiinilla tai hevoskärryillä ja saateltu iloisesti ja haikeasti eläkkeelle. Sitten sankaria olisi juhlittu isolla joukolla, Lakimiesliitto olisi antanut ansiomerkin, leijonaveljet pitäneet puheen, ystävät kilistäneet maljoja ja ylimpänä kaikista: oma perhe, lapset ja lastenlapset. Hyvinvoiva syntymäpäiväsankari olisi paistatellut rakkauden ja kiintymyksen keskellä, toinen jalka jo lähdössä vehreille eläkelaitumille, lukuisten kiinnostavien harrastusten pariin.

Noin se olisi voinut mennä, veljellä oli kaikki ainekset siihen. Mutta ei se mennyt niin. Inhottavat ja ihmistä vahvemmat sairaudet veivät hänet pois tästä maailmasta jo monta vuotta sitten.

Meillä oli vajaa kaksi vuotta ikäeroa, minä olen nuorempi. Tuossa kuvassa olemme ehkä 5- ja 3-vuotiaita enkä muista kuvaamisen hetkestä mitään. En muutenkaan muista kuin yksittäisiä hetkiä siitä, mitä minä ja veli teimme lapsina. Olemme varmasti leikkineet yhdessä, mutta enemmän muistan olleeni yksin ja veljen jossain muualla. 

Yksittäinen hetki on esimerkiksi se, kun leikimme talvella taksia. Meillä oli potkukelkka. Minä olin taksikuski ja lykin veljeä kelkassa pitkin kyläteitä sinne minne hän milloinkin halusi. Kun tuli minun vuoroni olla kyydittävänä, veli ei halunnut enää leikkiä. Tai kun leikimme salapoliisia ja päätimme vartioida yöllä, ettei naapuri varasta meidän sadevesitynnyriämme ja ensimmäinen vartiovuoro oli minun niin sitten, kun herätin veljen hänen vuorolleen hän vain käänsi kylkeä ja jatkoi nukkumista.

Isoveljet ovat häikäilemättömiä eivätkä osoita katumusta.

Rakastin veljeäni syvästi. Kaipaan häntä joka päivä, tänään erityisesti.

Hyvää syntymäpäivää, Klaus.