Mitähän Alanin ja Rosemaryn keittiössä puhutaan tänään? Ovatko he huolissaan pienen huoneistohotellinsa tulevaisuudesta vai tyytyväisiä, kun Britannia pitkän yrittämisen jälkeen on vihdoin irtautunut EU:sta? Tahtoisinpa tietää.
Asuin viime kesänä Alanin ja Rosemaryn luona kaksi viikkoa. Pariskunnan pieni koti on toistasataa vuotta vanhan huvilan pihan puolella, kaikki muut tilat on kunnostettu matkailukäyttöön. Minun majapaikkani oli pariskunnan pienen kodin pienimmässä huoneessa, keittiön vieressä.
Se, että olin tuolla yksin on melkein rohkeinta mitä olen koskaan tehnyt. Olen kyllä matkustanut aika monessa paikassa, mutta en juuri yksin enkä ole milloinkaan ennen asunut ventovieraiden ihmisten kotona.
Olin kielikurssilla yksityisessä kielikoulussa nimeltään Devon School of English. Paikka on Paigntonissa Devonin rannikolla. Sain Journalistisen kulttuurin edistämissäätiön apurahan ja otin sen tietysti kiitollisena vastaan. Hain apurahaa koska ajattelin, että nyt alkavat olla viimeiset hetket hakea jos yleensä aikoo.
Minun sukupolveni ei päässyt kouluaikoina vaihto-oppilaaksi tai kielikursseille ulkomaille joitakin harvoja lukuun ottamatta. En tuntenut ketään, joka olisi ollut edes lomamatkalla ulkomailla. Matkustaminen ei kuulunut työläisperheiden elämään enkä minä ainakaan osannut edes haaveilla mistään matkoista. Ensimmäinen ulkomaanmatkani oli käynti Tukholman rannassa kun olin 18. Niinpä tunsinkin itseni ihan reippaaksi tytöksi kun lähdin Devoniin, kielsin itseäni murehtimasta etukäteen yhtään mitään ja ajattelin, että on se sitten millaista tahansa, niin kyllä sitä kaksi viikkoa kestää.
Itse koulu sijaitsi parin kilometrin päässä majapaikastani, vanhassa pappilassa. Ensimmäisenä aamuna Alan saattoi minut koulun portille, muuten kävelin yksin varsin viehättävää reittiä, joka kulki osittain meren rantaa.
Opetus oli todella hyvää ja oppilaista pidettiin kaikin puolin hyvää huolta. Luokassa minun vieruskaverini oli seitsemänkymppinen saksalainen insinööri, vastapäätä istui venäläinen liikemies, joka oli koulussa yhdessä lääkärivaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa - perhe oli eri ryhmissä -, tsekkiläinen it-alan asiantuntija, sveitsiläisrouva ja 17-vuotias kolumbialaistyttö, joka oli opiskellut koulussa koko kevään. Samassa stipendiaattiryhmässä minun kanssani Suomesta tuli myös viisi muuta toimittajaa ja kaksi heistä osui omaan luokkaani kielikoulussa. Me suomalaiset asuimme kaikki eri puolilla kaupunkia.
Aamupäivät opiskeltiin hyvin tiiviisti. Ruokatauolla saimme etukäteen tilaamamme annokset koulun pienestä kahviosta ja jos ei satanut - aika usein satoi - syömään saattoi mennä koulun takapihalle.
Iltapäivisin meidän toimittajaryhmällemme järjestettiin aiheeseen sopivaa ohjelmaa kuten tutustuminen paikalliseen tv-asemaan tai paikallislehteen. Eräänä iltapäivänä saimme vieraaksemme Devonista kotoisin olevan parlamentin edustajan. Istuin hänen vieressään kaksi tuntia ja kuuntelin todella vuolasta yksinpuhelua, josta suurin osa meni minulta ohi. Se, etten ymmärtänyt puheesta juuri mitään, ei haitannut, sillä meiltä ei näköjään edes odotettu mitään keskustelunavauksia. Britanniassa toimittajat tosin ovat ehkä nopeampia käänteissään, sillä pari kertaa tuo puhekone veti henkeä ja sanoi:
- Te olettekin kilttejä te suomalaistoimittajat, ette kysy mitään!
En tiedä muista, mutta minun kohdallani ei ollut kyse kiltteydestä. En vain tiennyt, mitä olisin kysynyt, kun en ymmärtänyt, mistä puhuttiin.
Muuten englannin kieli sujui hyvin ja varmasti opin matkallani myös uutta, sehän se oli tarkoitus.
Teimme myös retkiä eri puolille Devonia ja näimme paljon kaikkea kaunista. Viimeinen kuva on Paigntonista, ihan pienen matkan päästä siitä, missä asuin. Otin kuvan kun olin iltakävelyllä tässä ylhäällä olevassa puistossa.
Tämä oli nyt pitkä alustus sille, mitä varsinaisesti haluan sanoa eli sen, että jos tähän asti elämässään on pelännyt ja arkaillut ja jättänyt tarttumatta tilaisuuksiin, niin nyt sen voisi viimeistään lopettaa.
Ymmärrän hyvin, ettei joku kielikurssille lähteminen ole huiminta, mitä voi tehdä. Nuoret naiset lähtevät yksin, reppu selässä, seikkailemaan kuukausiksi toisille mantereille, puhuvat suvereenisti vieraita kieliä eivätkä kyseenalaista sitä, etteikö heillä olisi oikeutta tehdä mitä lystää. Olisi mukava kuulua siihen sukupolveen, mutta se ei ole mahdollista.
Se, että on syntynyt 1950-luvulla, kasvatettu pelottelemalla ja opetettu tuntemaan huonoa omaatuntoa ja häpeää vaikka mistä, ei kuitenkaan ole sellainen kohtalo, jolle ei mahda mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti