Pikkukaupungin sunnuntai talvella on lohduton. Uudenkaupungin Pakkahuone, vierasvenesatama ja kesäinen munkkikahvikeidas oli tänään päivällä tämän näköinen.
Mitä minä siellä tein?
Olin työreissulla. Lähdin puolilta päivin Pyhärantaan, meiltä puolen tunnin matkan päässä olevaan idylliseen pikkukuntaan, jonka kylätalossa julkistettiin kotiseutukirja. Ennen varsinaista julkistusta pidettiin lehdistötilaisuus, johon osallistuin ainoana toimittajana. Se on tavallista täällä, parhaimmassakin lehdistötilaisuudessa on ehkä kaksi toimittajaa. Jos on kolme, aiheen täytyy olla tosi mojova. En muista kertaakaan, että esimerkiksi maakunnan päälehdestä olisi ollut ketään missään. Nykyisin, kun kaiken voi hoitaa sähköisesti, jutun pystyy tekemään vaikka ei koskaan poistuisi työpöydän vierestä. Ei siitä jää puuttumaan muuta kuin se omin silmin ja korvin tapahtuva havainnointi (krhm).
Viivyin Pyhärannassa toista tuntia. Ajoin sieltä Uuteenkaupunkiin, sillä seuraava tilaisuus, johon olin menossa, alkoi klo 16. Väliin jäi harmilliset pari tuntia, joita tässä uneliaassa kaupungissa on talvisunnuntaina ikävä viettää.
Kävin Tokmannilla katsomassa, millaisia sadeviittoja siellä myydään. Varasin aamulla minulle ja miehelle lentoliput Devoniin ja kokemuksesta tiedän, että sadeviitta on siellä ihan huippuhyvä matkavaate.
Tokmannilla ei ollut mitään sadeviittoja. Ostin kannun lasinpesunestettä.
Kävin R-kioskilla: juuri sillä, jossa hiljattain myytiin 15 miljoonaa tuottanut lottolappu. Halusin kupin kahvia ja olisin syönyt sen kanssa jotain, mutta dallaspullat ja viinerit eivät houkuttaneet.
Suklaavohvelit olivat tarjouksessa, kahdella eurolla sai viisi. Ostin, vaikka olen päättänyt monta kertaa, että nyt saa riittää suklaavohvelien, rusina-pähkinäsekoitusten ja juustoriisikakkujen syöminen autossa.
Ajoin kahvini ja vohvelien kanssa Pakkahuoneen rantaan, siksi siis olin siellä.
Pikkukaupungin talvinen sunnuntai on lohduton ja yksinäinen. Uusikaupunki on kesällä idyllinen paikka, mutta en haluaisi asua siellä.
Menin ulos ottamaan vähän kuvia ja kiiruhdin takaisin lämpimään autoon. Tuuli voimistui, enteili myrskyä. Join kahvini, söin suklaata ja ajattelin, että tänään voisin polkea vähän kuntopyörää ja että olisi korkea aika siivota auto.
Neljäksi ajoin Golfravintolaan, jossa alkoi teeharrastusta käsittelevä tilaisuus. En aikonut osallistua tarjoiluun ja siksi jäin ovensuuhun odottamaan alustuksen alkamista.
Toimittajana saa tai joutuu aika usein olemaan ovensuussa tai seinustoilla. Se on yleensä ihan mukavaa, sillä ulkopuolisena on vapaa seuraelämän velvoitteista ja näkee paljon paremmin, mitä tapahtuu. Joskus tällainen ovensuuhenkilön osa on harmittanut. Muistan erityisesti erään yhdistyksen, jonka sekä 50- että 60-vuotisjuhlissa olen ennättänyt olla jutunteossa. Molemmilla kerroilla yhdistys juhli näyttävästi, oli ruokaa ja juomaa ja hienoja kattauksia, mutta toimittajille - meitä oli ainakin kaksi - ei ollut edes tuoleja. Kun sitten siellä 60-vuotisjuhlissa seisoin seinän vierellä, katselin ruokapöytien ääressä istuvaa juhlayleisöä ja kuuntelin aivan järjettömän pitkää ja puisevaa, yhdistyksen pikkutarkan sihteerin lukemaa historiikkia päätin, että antaa olla viimeinen kerta tämän yhdistyksen kanssa.
Golfravintolan tilaisuus tänään oli toista maata. Minulla oli tuoli, alustus oli kiinnostava, sain kuvat ja lyhyen haastattelun tehtyä ja pääsin pois.
Autossa avasin uuden suklaavohvelin ja ajattelin kuntopyörää. Tuossa se nyt odottaa, minun selkäni takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti